Menneisyyden painolasti tuntuu konkreettisesti fyysisenä painona rintakehässäni.
Ahdistaa, puristaa, on vaikea saada henkeä. Sydän laukkaa jatkuvasti ylikierroksilla. En pysty rauhoittumaan, kun tämä sekava tunnevyyhti riehuu sisälläni päivästä toiseen.
Torjutut muistot haluavat tulla esiin. Ja minä yritän parhaani mukaan muistaa, jotta viimein voisin käsitellä asiat lopullisesti, unohtaa ja saada rauhan menneisyydestäni.
Mutta se on ihan helvetin pelottavaa. Kokea uudestaan kaikki ne tunteet, kelata jälleen se sama filmi pään sisällä läpi. Nähdä tapahtumat, jotka luuli ja toivoi jo unohtaneensa.
Tuntea jälleen olevansa se lapsi, joka oli niin yksin ja peloissaan. Häväisty, hyljeksitty ja nöyryytetty.
Tämä on yksi pahimmista muistoistani:
Olen viidennellä tai kuudennella luokalla. Istun bussissa matkalla koulusta kotiin. Bussin penkit ovat kovat istua ja minua pelottaa koko ajan, että kohta joku huutaa jotain ilkeää ja kaikki nauravat. Matka ei kestä kauaa, mutta joka minuutti ahdistaa.
Pelkään aina kotimatkalla, että jotain pahaa tapahtuu. Pysäkiltä joutuu kävelemään vielä jonkin matkaa kotiovelle ja sillä aikaa ehtii tapahtua pahoja asioita. Pelottaa, että minuun käydään käsiksi. Että joudun juoksemaan karkuun kiusaajia, jotka jahtaavat minua tarkoituksenaan pelotella tai satuttaa ihan oikeasti.
Tänään tapahtuu kuitenkin jotain poikkeuksellisen kamalaa ja nöyryyttävää. Niin hirveää, että häpeän vielä vuosia jälkeenpäin.
Olen juuri astumassa bussista ulos kotipysäkilläni, kun yhtäkkiä koulurepustani katkeaa toinen hihna. Reppu putoaa selästäni ja jää portaisiin juuri kun olen ehtinyt ulos.
Hätäännyn ja menen paniikkiin. Olen yhtäkkiä varma, että bussikuski ei huomaa mitä juuri tapahtui ja sulkee samantien bussin ovet ja kiihdyttää matkoihinsa minun reppuni kyydissään, jossa on kaikki koulukirjat ja penaalini.
En voi antaa sen tapahtua. Juoksen hädissäni etuovien luo, jotka kuski pitää suljettuina. Hakkaan ovia ja yritän kai samalla huutaa jotain. Tässä kohden muistikuvani sumenevat, enkä kykene muistamaan yksityiskohtia tarkasti. Sen kuitenkin muistan, että pelkäsin aivan kamalasti, että reppuni lähtee koko sisältö mukanaan bussin kyydissä jonnekin Siperiaan tai jotain.
Jossain vaiheessa paniikkini keskellä tajuan, että bussin takaovet ovat avoinna (en muista, olivatko ne jossain vaiheessa tuota episodia suljettuina) ja reppuni odottaa kiltisti siinä bussin likaisilla portailla, että poimisin sen käteeni ja jatkaisin matkaa.
Sitten tajuan, että kaikki bussissa olijat nauravat. Osa kai osoittaa minua sormella. Murskaava häpeä vyöryy ylitseni. Katson kasvoja, nauravia kasvoja ja tuskallinen kuumotus leviää poskilleni samalla kun kyyneleet sumentavat silmäni.
Minulle nauretaan. Kaikki nauravat, kaikki!
Olen häpäissyt itseni kaikkien edessä. Olen ylireagoinut ja näyttänyt tyhmyyteni ja lapsellisuuteni, käyttäytynyt kaikinpuolin nolosti.
Kotona painun suoraa päätä huoneeseeni ja itkeä vollotan täysillä. Ajattelen seuraavanlaisia ajatuksia:
En kehtaa enää ikinä mennä kouluun. En kehtaa enää koskaan näyttää naamaani ihmisten ilmoilla. Minut on merkitty häpeän leimalla loppuiäkseni. Kaikki näkivät, kaikki nauroivat. Ihan kaikki. Olen huono, ruma, tyhmä, vastenmielinen idiootti. Minut tullaan muistamaan tästä ikuisesti ja saan hävetä itseäni hautaan asti.
Miksi ne nauroivat, miksi ne olivat niin julmia? Miksi se oli niistä niin hauskaa, että joku hätääntyy ja säikähtää kuollakseen? Miksi niiden oli pakko nauraa? Miksi kukaan ei lohduttanut? Miksi ne kivatkin tyypit nauroivat, ne ei-kiusaajat? Miten minä aina onnistun nolaamaan itseni tällä tavalla julkisesti?
Ja miksi bussikuski ei (ainoana aikuisena) tehnyt mitään kyseisessä tilanteessa? Näin jälkeenpäin ajateltuna. Hän olisi ihan hyvin ehtinyt nousta bussista ja selittää rauhallisesti sille pienelle hätääntyneelle tytölle, että kaikki on hyvin, reppu on tallessa eikä hän ole lähdössä tästä vielä mihinkään.
Hän olisi voinut omalla toiminnallaan estää tilannetta ajautumasta siihen pisteeseen, että se pieni tyttö häpeää itseään tämän takia vielä aikuisenakin. Vaikka oikeastihan niiden naurajien olisi pitänyt hävetä, että sillä tavalla tekevät pilkkaa toisen vahingosta.
Myös bussikuskin olisi mielestäni pitänyt hävetä, että ei tehnyt mitään, vaan olla möllötti vaan ja tuijotti rattinsa takana, vaikka varmasti näki, että pieni tyttö on tässä aivan hädissään.
Vitun kusipää bussikuski saatana. Ja haistakoon vitun kaikki ne idiootit, jotka kehtasivat nauraa ja osoitella sormella ja tekivät näin tilanteesta ikimuistoisen tuskallisen ja häpeällisen. Kunpa pääsisin sanomaan kaiken tämän niille päin naamaa.
Noin. Nyt se on sanottu julkisesti, nyt se on saatu sydämeltä pois. Tämä kamala muisto, joka on vainonnut minua yhä uudelleen ja uudelleen.
Ulkopuolisen korvissa tuo ei välttämättä kuulosta mitenkään erityisen rankalta tilanteelta, mutta itselleni kyseinen tilanne on jäänyt mieleen yhtenä kaikkein pahimmista.
Mutta nyt sain sen ulos ja toivottavasti vielä joskus kykenen tekemään saman kaikille pahoille muistoille ja päästämään irti häpeästä.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
lauantai 27. joulukuuta 2014
Jotta joulu tuntuisi oikeasti joululta
Joulu oli ja meni.
Hyvä että se on nyt ohi.
Aattona lähdin vanhempieni kyydillä veljen perheen luokse ja tapaninpäivänä tulin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Olen jouluihminen, mutta ahdistun veljeni perheen joulunviettotavasta. Jouluperinteitä heillä ei ole, eikä heitä kiinnosta. Jouluruuat olivat ostaneet kyllä ja lapsille annettiin lahjat, mutta mitään joulufiilistä ei ainakaan itselläni ollut.
Tämäkin joulu meni samalla kaavalla kuin edellinen: saunottiin, juotiin alkoholia, syötiin ja katsottiin tv:tä. Mitään todellista yhteyttä ei ollut. Veli ja hänen perheensä ovat jääneet itselleni henkisesti vieraiksi ja monesti heidän tapaamisensa ahdistaa, vaikka sen pitäisi kai olla iloinen asia.
Kaiken lisäksi molemmat veljeni juovat liikaa eikä toinen, se alkoholisoitunut, edes tullut mukaan joulunviettoon vaan oli kuulemani mukaan jossain lähiökapakassa vetämässä perseitä olalle. Lisäksi hän oli hukannut silmälasinsa ja kännykkänsä.
Vierailut veljen perheen luona menevät aina samalla kaavalla: istutaan sohvalla ja katsotaan telkkarista jotain tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Puhutaan säästä, töistä tai siitä, mitä naapurit ostivat viime viikolla ja mitä itse olisi seuraavaksi ostettava.
Lapset joko tappelevat koko ajan keskenään tai murjottavat yksin huoneessaan. Kaikkia vituttaa. Veljen ja hänen vaimonsa välit ovat olleet huonot jo vuosia ja tästä kärsivät kaikki. Ei ole enää mukava vierailla heidän luonaan, kun ilmapiiri on aina kireä. Se heijastuu kaikkiin, eniten tietysti veljenlapsiin, joita käy kyllä sääliksi, vanhempansa kun eivät todellakaan ole mitään ihanne-sellaisia...
Niin, tämä joulu ei siis tuntunut joululta ollenkaan. En olisi alunperinkään halunnut mennä, mutta en myöskään halunnut viettää joulua yksin (vietän muutenkin liian paljon yksin aikaa kotona)
Ajomatka oli pitkä ja joulupäivän aamuna sain migreenin, mikä onneksi meni ohi kohtauslääkkeellä, mutta tapaninpäivänä selkäni oli niin kipeä, että hyvä kun pystyin istumaan ajomatkan takaisin kotiin.
Seuraavan joulun haluaisin viettää pelkästään vanhempieni tai jonkun ystävän kanssa. Ilman liiallista alkoholinkäyttöä, ilman teeskentelyä ja ahdistusta, ilman että täytyy kuunnella jatkuvaa kiukuttelua.
Joulu omilla ehdoilla, niin että se tuntuisi oikeasti joululta.
Ehkä ensi vuonna paremmalla menestyksellä?
Hyvä että se on nyt ohi.
Aattona lähdin vanhempieni kyydillä veljen perheen luokse ja tapaninpäivänä tulin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Olen jouluihminen, mutta ahdistun veljeni perheen joulunviettotavasta. Jouluperinteitä heillä ei ole, eikä heitä kiinnosta. Jouluruuat olivat ostaneet kyllä ja lapsille annettiin lahjat, mutta mitään joulufiilistä ei ainakaan itselläni ollut.
Tämäkin joulu meni samalla kaavalla kuin edellinen: saunottiin, juotiin alkoholia, syötiin ja katsottiin tv:tä. Mitään todellista yhteyttä ei ollut. Veli ja hänen perheensä ovat jääneet itselleni henkisesti vieraiksi ja monesti heidän tapaamisensa ahdistaa, vaikka sen pitäisi kai olla iloinen asia.
Kaiken lisäksi molemmat veljeni juovat liikaa eikä toinen, se alkoholisoitunut, edes tullut mukaan joulunviettoon vaan oli kuulemani mukaan jossain lähiökapakassa vetämässä perseitä olalle. Lisäksi hän oli hukannut silmälasinsa ja kännykkänsä.
Vierailut veljen perheen luona menevät aina samalla kaavalla: istutaan sohvalla ja katsotaan telkkarista jotain tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Puhutaan säästä, töistä tai siitä, mitä naapurit ostivat viime viikolla ja mitä itse olisi seuraavaksi ostettava.
Lapset joko tappelevat koko ajan keskenään tai murjottavat yksin huoneessaan. Kaikkia vituttaa. Veljen ja hänen vaimonsa välit ovat olleet huonot jo vuosia ja tästä kärsivät kaikki. Ei ole enää mukava vierailla heidän luonaan, kun ilmapiiri on aina kireä. Se heijastuu kaikkiin, eniten tietysti veljenlapsiin, joita käy kyllä sääliksi, vanhempansa kun eivät todellakaan ole mitään ihanne-sellaisia...
Niin, tämä joulu ei siis tuntunut joululta ollenkaan. En olisi alunperinkään halunnut mennä, mutta en myöskään halunnut viettää joulua yksin (vietän muutenkin liian paljon yksin aikaa kotona)
Ajomatka oli pitkä ja joulupäivän aamuna sain migreenin, mikä onneksi meni ohi kohtauslääkkeellä, mutta tapaninpäivänä selkäni oli niin kipeä, että hyvä kun pystyin istumaan ajomatkan takaisin kotiin.
Seuraavan joulun haluaisin viettää pelkästään vanhempieni tai jonkun ystävän kanssa. Ilman liiallista alkoholinkäyttöä, ilman teeskentelyä ja ahdistusta, ilman että täytyy kuunnella jatkuvaa kiukuttelua.
Joulu omilla ehdoilla, niin että se tuntuisi oikeasti joululta.
Ehkä ensi vuonna paremmalla menestyksellä?
tiistai 23. joulukuuta 2014
Mustaa
En kirjoita tätä postausta aivan selvinpäin.
Olen vetänyt vajaassa tunnissa 6 Diapamia (vahvuudeltaan 5 mg) ja kaksi siideriä. Olotila kävi kertakaikkiaan niin sietämättömäksi, etten keksinyt muutakaan keinoa helpottaa oloani, joka oli niin kauhea, että tuntui räjähtävän käsiin.
Ongelmani on aina ollut se, etten pysty rentoutumaan. En tiedä, johtuuko se masennuksesta, ahdistuksesta, traumaattisesta menneisyydestä vai kilpparin vajaatoiminnasta tai tästä toistaiseksi diagnosoimatta jääneestä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Todennäköisesti kaikista edellämainituista.
Nyt minulla on hyvin itsetuhoinen olo. Haluaisin vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin niin paljon, että vintti pimenee ja putoaisin tiedottomuuteen. Olen harkinnut Ketipinorin yliannostusta. Ehkä silloin voisin nukkua muutaman vuorokauden putkeen ja minun ei tarvitsisi kärsiä näistä helvetillisistä mielialan vaihteluista.
Haluan saada rauhan sielulleni. Haluan saada terveyteni takaisin. Haluan olla onnellinen ja tasapainoinen jälleen (en kyllä tiedä, olenko koskaan ollut kumpaakaan.)
Ennen kaikkea haluan elämäni takaisin. Joskus lapsena (vaikkei lapsuuteni erityisen onnellinen ollutkaan) sentään koin niitä tavallisia tunteita: onnea, iloa, riemua pelkästä olemassaolosta. Tulevaisuus oli täynnä kauniita lupauksia. Lupauksia siitä, kuinka mikä tahansa on mahdollista. Kaikki ovet olivat avoinna, siltä se tuntui. Ja nyt ne ovet sulkeutuvat, yksi toisensa jälkeen.
Minä olen todella alkanut ymmärtää narkkareita ja alkoholisteja. Minäkin haluaisin niin kovasti paeta tästä todellisuudesta. Jos olisi koko ajan sekaisin, ei enää jaksaisi välittää, ei enää sattuisi niin paljon, koska ne tunteet olisi helppo tukahduttaa kemiallisten aineiden alaisena.
Eihän se tietenkään olisi onnellista elämää. Mutta ei ole kyllä tämä minun elämänikään.
Sain tänään aivan kammottavan raivokohtauksen, kun pakkasin tavaroita huomista matkaa varten (olen sittenkin lähdössä viettämään sukujoulua) En edes tiedä, mistä se sai alkunsa (siitä kai, kun minua ahdistaa ihan tosissaan perheeni tapaaminen ja se, että joudun pitämään naamiota, että voin muka hyvin, vaikka vähän väliä tekisi mieli lopettaa koko tämä paska)
Aloin hakata itseäni hillittömän raivon vallassa. Käsiin, jalkoihin, olkapäihin. Sitten aloin itkeä.
Olisin aika varmasti tarttunut terään ja vetänyt ranteeni auki, jos huomenna ei olisi tiedossa matka sinne sukulaisiin.
Minä haluan olla sekaisin. Rakastan sekaisin olemista, olen aina rakastanut. Siinä tavallaan kadottaa itsensä ja voi vaan antautua sen sekapäisen tunteen valtaan, olla edes hetken onnellinen ja irti arkirealiteeteista. Se on illuusio vapaudesta, edes ohikiitävän hetken ajan.
Haluan niin kovasti satuttaa itseäni. Rangaista itseäni.
Ja huutaa samalla ihmisille, että älkää jättäkö minua yksin, en kestä olla yksin, en selviä, en pysty. Olkaa kilttejä, älkää jättäkö minua yksin tänne kärsimään...
En edes tiedä, uskonko Jumalaan, mutta olen kääntynyt epätoivoissani myös Hänen puoleensa ja pyytänyt apua vaikeimpina hetkinä. En tiedä, onko rukouksiani kuultu, mutta haluaisin uskoa niin.
En tiedä, kuka tai mikä minä olen. Olenko uskovainen? En tiedä. Mitä minä haluan? En tiedä sitäkään. Haluan vain olla rauhassa ja turvassa. Ja tottakai haluaisin terveyteni takaisin. Mutta se on saavuttamaton, täysin epärealistinen tavoite. Enhän ole koskaan terve ollutkaan. En ainakaan henkisesti.
Joskus haluaisin vain lopettaa tämän kaiken. Ottaa sen kuolettavan yliannostuksen, hypätä junan alle, hirttäytyä tai hypätä jostain kallionkielekkeeltä.
Alan olemaan niin loppu tähän kaikkeen. En tiedä, kauanko enää kestän itseäni tässä tilassa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei minua voi kukaan parantaa ja onko elämä jatkuvan sairauden armoilla mitään oikeaa elämää?
Kuolema ratkaisisi kaikki, ihan kaikki ongelmat. Ei enää tuskaa, ei enää epäonnistumista, ei enää muiden satuttamista. Olisi vain minä ja hirttoköysi tai minä ja lääkkeet. Ei mitään muuta. Ympyrä sulkeutuisi ja minä vajoaisin takaisin maan tomuun.
En tiedä, onko elämälläni tarkoitusta enkä todellakaan tiedä, jaksanko sinnitellä niin kauan elossa, että saisin vastauksen tuohon kysymykseen.
Mustaa. Elämäni on niin saatanan mustaa, enkä löydä poispääsyä tästä tuskasta.
Joskus haluaisin sanoa jollekin: ole kiltti ja tapa minut. En kykene tekemään sitä itse, joten ole kiltti ja vapauta minut tästä elämästä, joka oli tuhoon tuomittu jo syntymästäni lähtien...
Olen vetänyt vajaassa tunnissa 6 Diapamia (vahvuudeltaan 5 mg) ja kaksi siideriä. Olotila kävi kertakaikkiaan niin sietämättömäksi, etten keksinyt muutakaan keinoa helpottaa oloani, joka oli niin kauhea, että tuntui räjähtävän käsiin.
Ongelmani on aina ollut se, etten pysty rentoutumaan. En tiedä, johtuuko se masennuksesta, ahdistuksesta, traumaattisesta menneisyydestä vai kilpparin vajaatoiminnasta tai tästä toistaiseksi diagnosoimatta jääneestä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Todennäköisesti kaikista edellämainituista.
Nyt minulla on hyvin itsetuhoinen olo. Haluaisin vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin niin paljon, että vintti pimenee ja putoaisin tiedottomuuteen. Olen harkinnut Ketipinorin yliannostusta. Ehkä silloin voisin nukkua muutaman vuorokauden putkeen ja minun ei tarvitsisi kärsiä näistä helvetillisistä mielialan vaihteluista.
Haluan saada rauhan sielulleni. Haluan saada terveyteni takaisin. Haluan olla onnellinen ja tasapainoinen jälleen (en kyllä tiedä, olenko koskaan ollut kumpaakaan.)
Ennen kaikkea haluan elämäni takaisin. Joskus lapsena (vaikkei lapsuuteni erityisen onnellinen ollutkaan) sentään koin niitä tavallisia tunteita: onnea, iloa, riemua pelkästä olemassaolosta. Tulevaisuus oli täynnä kauniita lupauksia. Lupauksia siitä, kuinka mikä tahansa on mahdollista. Kaikki ovet olivat avoinna, siltä se tuntui. Ja nyt ne ovet sulkeutuvat, yksi toisensa jälkeen.
Minä olen todella alkanut ymmärtää narkkareita ja alkoholisteja. Minäkin haluaisin niin kovasti paeta tästä todellisuudesta. Jos olisi koko ajan sekaisin, ei enää jaksaisi välittää, ei enää sattuisi niin paljon, koska ne tunteet olisi helppo tukahduttaa kemiallisten aineiden alaisena.
Eihän se tietenkään olisi onnellista elämää. Mutta ei ole kyllä tämä minun elämänikään.
Sain tänään aivan kammottavan raivokohtauksen, kun pakkasin tavaroita huomista matkaa varten (olen sittenkin lähdössä viettämään sukujoulua) En edes tiedä, mistä se sai alkunsa (siitä kai, kun minua ahdistaa ihan tosissaan perheeni tapaaminen ja se, että joudun pitämään naamiota, että voin muka hyvin, vaikka vähän väliä tekisi mieli lopettaa koko tämä paska)
Aloin hakata itseäni hillittömän raivon vallassa. Käsiin, jalkoihin, olkapäihin. Sitten aloin itkeä.
Olisin aika varmasti tarttunut terään ja vetänyt ranteeni auki, jos huomenna ei olisi tiedossa matka sinne sukulaisiin.
Minä haluan olla sekaisin. Rakastan sekaisin olemista, olen aina rakastanut. Siinä tavallaan kadottaa itsensä ja voi vaan antautua sen sekapäisen tunteen valtaan, olla edes hetken onnellinen ja irti arkirealiteeteista. Se on illuusio vapaudesta, edes ohikiitävän hetken ajan.
Haluan niin kovasti satuttaa itseäni. Rangaista itseäni.
Ja huutaa samalla ihmisille, että älkää jättäkö minua yksin, en kestä olla yksin, en selviä, en pysty. Olkaa kilttejä, älkää jättäkö minua yksin tänne kärsimään...
En edes tiedä, uskonko Jumalaan, mutta olen kääntynyt epätoivoissani myös Hänen puoleensa ja pyytänyt apua vaikeimpina hetkinä. En tiedä, onko rukouksiani kuultu, mutta haluaisin uskoa niin.
En tiedä, kuka tai mikä minä olen. Olenko uskovainen? En tiedä. Mitä minä haluan? En tiedä sitäkään. Haluan vain olla rauhassa ja turvassa. Ja tottakai haluaisin terveyteni takaisin. Mutta se on saavuttamaton, täysin epärealistinen tavoite. Enhän ole koskaan terve ollutkaan. En ainakaan henkisesti.
Joskus haluaisin vain lopettaa tämän kaiken. Ottaa sen kuolettavan yliannostuksen, hypätä junan alle, hirttäytyä tai hypätä jostain kallionkielekkeeltä.
Alan olemaan niin loppu tähän kaikkeen. En tiedä, kauanko enää kestän itseäni tässä tilassa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei minua voi kukaan parantaa ja onko elämä jatkuvan sairauden armoilla mitään oikeaa elämää?
Kuolema ratkaisisi kaikki, ihan kaikki ongelmat. Ei enää tuskaa, ei enää epäonnistumista, ei enää muiden satuttamista. Olisi vain minä ja hirttoköysi tai minä ja lääkkeet. Ei mitään muuta. Ympyrä sulkeutuisi ja minä vajoaisin takaisin maan tomuun.
En tiedä, onko elämälläni tarkoitusta enkä todellakaan tiedä, jaksanko sinnitellä niin kauan elossa, että saisin vastauksen tuohon kysymykseen.
Mustaa. Elämäni on niin saatanan mustaa, enkä löydä poispääsyä tästä tuskasta.
Joskus haluaisin sanoa jollekin: ole kiltti ja tapa minut. En kykene tekemään sitä itse, joten ole kiltti ja vapauta minut tästä elämästä, joka oli tuhoon tuomittu jo syntymästäni lähtien...
lauantai 20. joulukuuta 2014
Jokin sisällä kuolee
Joskus mietin, miksi edes yritän.
En jaksa enää epäonnistua kaikessa, mitä teen.
Koko tämä elämä on yksi suuri epäonnistuminen.
Pelkkää taistelua, aina. Eikä näkyvissä mitään parempaa. Ei, minun kohdallani asiat menevät aina huonompaan.
Itken kun kirjoitan tätä.
Itken, koska tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta.
Aina sanotaan, että tunnelin päässä on valoa, mutta uskoni tuota väittämää kohtaan alkaa kadota. En vaan jaksa aina tätä samaa päivästä toiseen. Sama tuska, sama yksinäisyys raastaa minua hetki toisensa jälkeen eikä sille tunteelle löydy edes sanoja.
Joulu on ihan kohta ja minä haluaisin viettää sen yksin, omassa rauhassani. En halua tavata veljen perhettä, ei huvita nähdä edes vanhempia. Olen alkanut eristäytyä heistä, kuten ystävistänikin. Kun tajuaa, että on joka tapauksessa henkisesti yksin, vaikka ympärillä olisivat ne tutut ihmiset, jokin sisällä kuolee ja lakkaa tuntemasta todellista yhteyttä kehenkään.
Olen niin pohjattoman väsynyt taistelemaan.
En jaksa enää epäonnistua kaikessa, mitä teen.
Koko tämä elämä on yksi suuri epäonnistuminen.
Pelkkää taistelua, aina. Eikä näkyvissä mitään parempaa. Ei, minun kohdallani asiat menevät aina huonompaan.
Itken kun kirjoitan tätä.
Itken, koska tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta.
Aina sanotaan, että tunnelin päässä on valoa, mutta uskoni tuota väittämää kohtaan alkaa kadota. En vaan jaksa aina tätä samaa päivästä toiseen. Sama tuska, sama yksinäisyys raastaa minua hetki toisensa jälkeen eikä sille tunteelle löydy edes sanoja.
Joulu on ihan kohta ja minä haluaisin viettää sen yksin, omassa rauhassani. En halua tavata veljen perhettä, ei huvita nähdä edes vanhempia. Olen alkanut eristäytyä heistä, kuten ystävistänikin. Kun tajuaa, että on joka tapauksessa henkisesti yksin, vaikka ympärillä olisivat ne tutut ihmiset, jokin sisällä kuolee ja lakkaa tuntemasta todellista yhteyttä kehenkään.
Olen niin pohjattoman väsynyt taistelemaan.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Syvälle pimeyteen
Ahdistaa. Rintaa puristaa. Tuntuu, etten saa kunnolla henkeä, vaikka hengittäisin kuinka syvään.
Ylävatsassa on kuristava möykky. Siellä ovat kaikki kipeät tunteet ja muistot, siellä on koko minun menneisyyteni, joka nyt yrittää tulla pintaan ja oireilee näinä selittämättöminä fyysisinä kipuina.
Tunnen irrationaalista hulluksi tulemisen pelkoa.
Aivan kuin olisin kuolemanvaarassa, kuin itse minuuteni olisi romahtamassa, vaikka mikään ei minua uhkaa ulkoapäin.
Ei, tämä uhka tulee sisältä (kaikki ne muistot ja tunteet) ja se tuntuu pahemmalta kuin mitkään ulkoiset tekijät, jotka koskaan ovat minua uhanneet.
Tämä tuska pistää polvilleen haukkomaan henkeä ja toivomaan, rukoilemaan, että se päättyisi.
Aivan kuin mieleeni syttyisi yhtäkkiä punainen vilkkuva hälytysvalo ja teksti "Warning: Overload" läjähtäisi näkyville.
"Vakava ylikuormituksen vaara, poistukaa välittömästi kielletyltä alueelta."
Olen tajunnut, että mielessäni on paljon noita kiellettyjä alueita, joille meneminen laukaisee välittömän kieltämis- ja paniikkireaktion. Ennen en edes kiinnittänyt tähän mitään huomiota: prosessi on niin automatisoitunut, että se tuntuu toimivan kuin itsestään. Mieleni on niin harjaantunut tuskallisten muistojen tukahduttamiseen, etten ole edes tietoisesti tajunnut mitä minussa silloin tapahtuu.
Enkä vieläkään täysin ymmärrä, mitä minulle tapahtui. En voi, en halua ymmärtää. Olen kieltänyt todellisuuden niin kauan, että en vieläkään tajua täysin, että olen elänyt valheessa yli puolet elämästäni.
Miten se on mahdollista? Miten mieli voi olla niin kiero, että se saa uskomaan, että kaikki on hyvin ja mitään pahaa ei oikeasti tapahtunut tai ainakaan se mitä tapahtui, ei ollut oikeasti pahaa? Miten on mahdollista tukahduttaa kokemansa tuska ja selvitä näennäisesti ehjänä, vaikka oikeasti sitä on ollut täysin hajalla?
Olen tukahduttanut muistikuvani tehokkaasti, mutta tunteitani en ole pystynyt painamaan piiloon. Ne ovat aina olleet läsnä, muuttaneet vain muotoaan. Ja minä olen ihmetellyt, miksi olen käyttäynyt ja reagoinut tuon tuostakin kuin vailla järkeä oleva.
Kuvat pyörivät mielessäni lakkaamatta, sitä enemmän ja kiihkeämmin, mitä enemmän yritän tietoisesti muistella lapsuuttani. Mieleni tekee kaikkensa, jotta en yrittäisi muistaa. Jotta jatkaisin tukahduttamista niinkuin tähänkin asti ja yrittäisin edelleen aktiivisesti unohtaa kaiken.
Mutta hinta on liian kova.
En luultavasti koskaan voi parantua enkä päästä vahingollisista ajatus- ja käyttäytymismalleista eroon, jos jatkan kuten tähän asti.
Mutta parantuminen on pelottavaa. Pelottavinta ikinä. Koska se tekee niin hirvittävän kipeää.
Minuun sattuu henkisesti enemmän kuin koskaan. Sattuu niin paljon, että tuntuu, että ei kestä, että tulee hulluksi näiden tunteiden puristuksessa. Aivan kuin rintakehää väännettäisiin ruuvipuristimessa.
En enää muistanut tietoisesti, millaista on olla kauhun vallassa ja pelätä kuollakseen. Miltä tuntuu kun kokee olevansa täysin, totaalisen yksin. Aivan kuin seisoisi autiolla rannalla, eikä näkyvissä ole ristin sielua. On vain paljas, kylmä hiekka ja harmaa horisontti, joka jatkuu silmän kantamattomiin.
En muistanut, mutta nyt muistan ja tämä tunne on jotain aivan hirveää. En ole koskaan ennen tietoisesti kokennut tällaista ahdistusta.
Kuin seisoisi kuilun reunalla ja katselisi alas pimeyteen (alas helvettiin) ja joku sanoo selän takana, että hyppää ja sitä vain itkee hysteerisesti ja kietoo käsivartensa suojelevasti ympärilleen ja yrittää sanoa, että ei, en tahdo mennä, kuolen jos menen sinne pimeään, kuolen tai tulen hulluksi. En voi mennä, älä pakota minua menemään, ethän?
Ja silti sitä tietää, että on mentävä. Yksin. Ilman saattajaa.
On mentävä syvälle pimeyteen, koska muuten ei näe enää koskaan valoa.
Ylävatsassa on kuristava möykky. Siellä ovat kaikki kipeät tunteet ja muistot, siellä on koko minun menneisyyteni, joka nyt yrittää tulla pintaan ja oireilee näinä selittämättöminä fyysisinä kipuina.
Tunnen irrationaalista hulluksi tulemisen pelkoa.
Aivan kuin olisin kuolemanvaarassa, kuin itse minuuteni olisi romahtamassa, vaikka mikään ei minua uhkaa ulkoapäin.
Ei, tämä uhka tulee sisältä (kaikki ne muistot ja tunteet) ja se tuntuu pahemmalta kuin mitkään ulkoiset tekijät, jotka koskaan ovat minua uhanneet.
Tämä tuska pistää polvilleen haukkomaan henkeä ja toivomaan, rukoilemaan, että se päättyisi.
Aivan kuin mieleeni syttyisi yhtäkkiä punainen vilkkuva hälytysvalo ja teksti "Warning: Overload" läjähtäisi näkyville.
"Vakava ylikuormituksen vaara, poistukaa välittömästi kielletyltä alueelta."
Olen tajunnut, että mielessäni on paljon noita kiellettyjä alueita, joille meneminen laukaisee välittömän kieltämis- ja paniikkireaktion. Ennen en edes kiinnittänyt tähän mitään huomiota: prosessi on niin automatisoitunut, että se tuntuu toimivan kuin itsestään. Mieleni on niin harjaantunut tuskallisten muistojen tukahduttamiseen, etten ole edes tietoisesti tajunnut mitä minussa silloin tapahtuu.
Enkä vieläkään täysin ymmärrä, mitä minulle tapahtui. En voi, en halua ymmärtää. Olen kieltänyt todellisuuden niin kauan, että en vieläkään tajua täysin, että olen elänyt valheessa yli puolet elämästäni.
Miten se on mahdollista? Miten mieli voi olla niin kiero, että se saa uskomaan, että kaikki on hyvin ja mitään pahaa ei oikeasti tapahtunut tai ainakaan se mitä tapahtui, ei ollut oikeasti pahaa? Miten on mahdollista tukahduttaa kokemansa tuska ja selvitä näennäisesti ehjänä, vaikka oikeasti sitä on ollut täysin hajalla?
Olen tukahduttanut muistikuvani tehokkaasti, mutta tunteitani en ole pystynyt painamaan piiloon. Ne ovat aina olleet läsnä, muuttaneet vain muotoaan. Ja minä olen ihmetellyt, miksi olen käyttäynyt ja reagoinut tuon tuostakin kuin vailla järkeä oleva.
Kuvat pyörivät mielessäni lakkaamatta, sitä enemmän ja kiihkeämmin, mitä enemmän yritän tietoisesti muistella lapsuuttani. Mieleni tekee kaikkensa, jotta en yrittäisi muistaa. Jotta jatkaisin tukahduttamista niinkuin tähänkin asti ja yrittäisin edelleen aktiivisesti unohtaa kaiken.
Mutta hinta on liian kova.
En luultavasti koskaan voi parantua enkä päästä vahingollisista ajatus- ja käyttäytymismalleista eroon, jos jatkan kuten tähän asti.
Mutta parantuminen on pelottavaa. Pelottavinta ikinä. Koska se tekee niin hirvittävän kipeää.
Minuun sattuu henkisesti enemmän kuin koskaan. Sattuu niin paljon, että tuntuu, että ei kestä, että tulee hulluksi näiden tunteiden puristuksessa. Aivan kuin rintakehää väännettäisiin ruuvipuristimessa.
En enää muistanut tietoisesti, millaista on olla kauhun vallassa ja pelätä kuollakseen. Miltä tuntuu kun kokee olevansa täysin, totaalisen yksin. Aivan kuin seisoisi autiolla rannalla, eikä näkyvissä ole ristin sielua. On vain paljas, kylmä hiekka ja harmaa horisontti, joka jatkuu silmän kantamattomiin.
En muistanut, mutta nyt muistan ja tämä tunne on jotain aivan hirveää. En ole koskaan ennen tietoisesti kokennut tällaista ahdistusta.
Kuin seisoisi kuilun reunalla ja katselisi alas pimeyteen (alas helvettiin) ja joku sanoo selän takana, että hyppää ja sitä vain itkee hysteerisesti ja kietoo käsivartensa suojelevasti ympärilleen ja yrittää sanoa, että ei, en tahdo mennä, kuolen jos menen sinne pimeään, kuolen tai tulen hulluksi. En voi mennä, älä pakota minua menemään, ethän?
Ja silti sitä tietää, että on mentävä. Yksin. Ilman saattajaa.
On mentävä syvälle pimeyteen, koska muuten ei näe enää koskaan valoa.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Saatanan hullu
Tällaisen pään kanssa eläminen tuntuu joskus äärettömän raskaalta...
Juttelin psykiatrini kanssa ja hän oli sitä mieltä, että todennäköisesti minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, kun uskaltauduin asiasta kysymään.
Ei tämä kyllä tullut itselleni mitenkään yllätyksenä. Olenhan tiennyt jo vuosia, että masennuksen lisäksi minussa täytyy olla muutakin vialla, että persoonani ei ole terve. Olen tuntenut itseni välillä niin hulluksi...
Niin sairaaksi, että minut pitäisi lukita loppuiäkseni jonnekin suljetulle.
Jatkuva ärtyneisyys ja aggressiivisuus. Toistuvat itsetuhoiset impulssit, kuten viiltely, itsensä pureminen ja hakkaaminen. Toistuvat itsemurha-ajatukset. Mielialan heittelehtiminen äärilaidasta toiseen, vaikka koko ajan onkin enemmän tai vähemmän masentunut.
Epävakaat ihmissuhteet. Jatkuva hylätyksi tulemisen pelko. Taipumus ylireagoida voimakkaasti aina, kun jotain pahaa tapahtuu. Jatkuva, piinaava tunne siitä, ettei ole "normaali".
Eikä tähän ole edes kunnon hoitoa. Muuta kuin mielialan tasaajat ja terapia, eivätkä nekään välttämättä takaa, että tämä häiriö koskaan paranee.
Vituttaa.
En mennyt tänään töihin. Selkä ei ole yhtään parempi. Harkitsen vakavasti päivystykseen menoa, ehkä saisin sieltä edes vähän tehokkaampia lääkkeitä?
Huomenna olisi ammativalinnan ohjaus, mutta perun sen. Ei huvita mennä. Ei yhtään mihinkään.
Tämä jatkuva harmaa vesisateinen loskapaskakeli ahdistaa niin jumalattomasti. Olisi edes lunta ja pakkasta, mutta ei. Helvetti, eletään kohta jo joulua ja melkein kaikki lumet on täällä taas sulaneet maasta. Laskee masentunutta mielialaani entisestään.
Itkettää taas, mutta en itke. En jaksa, en enää.
Vähän väliä tulee se ahdistava olo, joka käskee tarttumaan terään ja lievittämään tätä tuskaa. Edes yksi kunnon viilto ja ahdistus saisi kyytiä, tiedän sen...Yritän välttää houkutusta. En haluaisi enää lisää arpia.
Eilen purin itseäni ranteisiin ja käsivarsiin, kovaa. Ja tänään myös. Auttoi se hetkeksi, mutta ei tuntunut läheskään niin hyvältä kuin viiltely.
Faktahan on, että terä auttaa aina. Miksi, oi miksi siitä pitää jäädä niin inhottavat jäljet?
Viiltelisin varmaan 24/7 jos se olisi mahdollista (siis jos ei jäisi arpia)
Miksi pitää olla näin saatanan hullu?
Juttelin psykiatrini kanssa ja hän oli sitä mieltä, että todennäköisesti minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, kun uskaltauduin asiasta kysymään.
Ei tämä kyllä tullut itselleni mitenkään yllätyksenä. Olenhan tiennyt jo vuosia, että masennuksen lisäksi minussa täytyy olla muutakin vialla, että persoonani ei ole terve. Olen tuntenut itseni välillä niin hulluksi...
Niin sairaaksi, että minut pitäisi lukita loppuiäkseni jonnekin suljetulle.
Jatkuva ärtyneisyys ja aggressiivisuus. Toistuvat itsetuhoiset impulssit, kuten viiltely, itsensä pureminen ja hakkaaminen. Toistuvat itsemurha-ajatukset. Mielialan heittelehtiminen äärilaidasta toiseen, vaikka koko ajan onkin enemmän tai vähemmän masentunut.
Epävakaat ihmissuhteet. Jatkuva hylätyksi tulemisen pelko. Taipumus ylireagoida voimakkaasti aina, kun jotain pahaa tapahtuu. Jatkuva, piinaava tunne siitä, ettei ole "normaali".
Eikä tähän ole edes kunnon hoitoa. Muuta kuin mielialan tasaajat ja terapia, eivätkä nekään välttämättä takaa, että tämä häiriö koskaan paranee.
Vituttaa.
En mennyt tänään töihin. Selkä ei ole yhtään parempi. Harkitsen vakavasti päivystykseen menoa, ehkä saisin sieltä edes vähän tehokkaampia lääkkeitä?
Huomenna olisi ammativalinnan ohjaus, mutta perun sen. Ei huvita mennä. Ei yhtään mihinkään.
Tämä jatkuva harmaa vesisateinen loskapaskakeli ahdistaa niin jumalattomasti. Olisi edes lunta ja pakkasta, mutta ei. Helvetti, eletään kohta jo joulua ja melkein kaikki lumet on täällä taas sulaneet maasta. Laskee masentunutta mielialaani entisestään.
Itkettää taas, mutta en itke. En jaksa, en enää.
Vähän väliä tulee se ahdistava olo, joka käskee tarttumaan terään ja lievittämään tätä tuskaa. Edes yksi kunnon viilto ja ahdistus saisi kyytiä, tiedän sen...Yritän välttää houkutusta. En haluaisi enää lisää arpia.
Eilen purin itseäni ranteisiin ja käsivarsiin, kovaa. Ja tänään myös. Auttoi se hetkeksi, mutta ei tuntunut läheskään niin hyvältä kuin viiltely.
Faktahan on, että terä auttaa aina. Miksi, oi miksi siitä pitää jäädä niin inhottavat jäljet?
Viiltelisin varmaan 24/7 jos se olisi mahdollista (siis jos ei jäisi arpia)
Miksi pitää olla näin saatanan hullu?
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Jonain päivänä vieteri katkeaa
Tänään tulin surulliseksi, kun äitini soitti.
Hän kysyi kuulumisiani ja jouduin kertomaan, että selkäni on niin kipeä, etten pääse huomenna (tai koko viikolla) töihin. Olisin halunnut valehdella, mutta kerroin kuitenkin totuuden. Ehkä ei olisi pitänyt. Äiti on muutenkin huolissaan sekä minusta että veljestäni (joka ei ole edelleenkään lopettanut ryyppäämistä)
Tunnen olevani niin suuri pettymys vanhemmilleni, kun minusta ei koskaan tullutkaan mitään. Olenhan perheemme ainoa tytär ja se, joka kävi lukion. Se, jolla piti olla jotain edellytyksiä menestyä. Sen sijaan minusta tuli syrjäytynyt yhteiskunnan elätti.
Häpeän joka päivä osaani. Kun en jaksa, enkä pysty elämään normaalia elämää.
Sitä haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Että voisin olla niinkuin muutkin. Herätä aamulla, mennä oikeisiin töihin, tulla illalla kotiin, tehdä ruokaa, harrastaa, tavata ystäviä. Seurustella, ehkä perustaa perheenkin. Olla terve.
Ennen kaikkea olla terve. Siitä haaveilen eniten.
Tavalliset, terveet ihmiset. Kuinka kiittämättömiä he ovatkaan. Eivät tajua arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä heillä on. Olen joskus niin vihainen heille...Miksi ihminen osaa arvostaa vasta sitten kun kaikki on jo menetetty?
Kymmenessä vuodessa oikeastaan mikään ei ole elämässäni muuttunut. Se on uskomattoman masentavaa. Ystävät opiskelevat, valmistuvat, menevät oikeisiin töihin, löytävät miehen, menevät naimisiin, saavat lapsia. Toisin sanoen, heillä on elämä.
Mitä minulla on?
Ankea kunnan vuokrakämppä lähiössä. Näillä näkymin pysyvä sossun asiakkuus. Niinsanottu "työ" niinsanotussa "työpaikassa" (jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän ongelmaisia). Jatkuva, pysyvä köyhyys. Ikuinen taistelu masennuksen ja epävakauden kanssa. Fyysiset sairaudet. Ystävät kaukana. Miehestä ja perheestä ei tietoakaan.
Ei mitään mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Ei niin mitään. Tuntuu, että elämäni on umpikujassa.
En pysty työllistymään, joten en voi nostaa tulotasoani, joten en voi vaihtaa asuntoa. Olen jumissa tässä saatanan paskaläävässä. Ei ole varaa syödä terveellisesti, ei varaa kunnon harrastuksiin, ei varaa kunnon vaatteisiin, ei saatana mihinkään. Ennen kaikkea ei ole varaa hoidattaa tätä selkää.
Pahinta on, etten näe tulevaisuutta yhtään parempana.
Olen melkein 30. Olen tuhonnut mahdollisuuteni. Ei minun rikkonaisella cv:llä päästä töihin. Niin paljon terveitäkin ihmisiä on työttömänä pilvin pimein. Ja alan olla aika varma, etten minä parane koskaan.
"Mitäs menit sairastumaan. Mitäs tuhlasit koko nuoruutesi olemalla sekaisin. Nyt on liian myöhäistä. Olet jo pudonnut kelkasta." Noin mieleni hokee minulle, enkä jaksa väittää vastaan. Oikeassahan se on.
Tulevaisuus tuntuu mustalta. Toivottomalta. En jaksa nähdä siellä valoa.
En kestä tällaista elämää pidemmän päälle, tiedän sen. Jonain päivänä vieteri katkeaa.
Toistaiseksi aion kuitenkin pysytellä hengissä. Mutta jonain päivänä...En voi luvata, ettenkö tekisi sitä.
Lopullista ratkaisua.
Hän kysyi kuulumisiani ja jouduin kertomaan, että selkäni on niin kipeä, etten pääse huomenna (tai koko viikolla) töihin. Olisin halunnut valehdella, mutta kerroin kuitenkin totuuden. Ehkä ei olisi pitänyt. Äiti on muutenkin huolissaan sekä minusta että veljestäni (joka ei ole edelleenkään lopettanut ryyppäämistä)
Tunnen olevani niin suuri pettymys vanhemmilleni, kun minusta ei koskaan tullutkaan mitään. Olenhan perheemme ainoa tytär ja se, joka kävi lukion. Se, jolla piti olla jotain edellytyksiä menestyä. Sen sijaan minusta tuli syrjäytynyt yhteiskunnan elätti.
Häpeän joka päivä osaani. Kun en jaksa, enkä pysty elämään normaalia elämää.
Sitä haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Että voisin olla niinkuin muutkin. Herätä aamulla, mennä oikeisiin töihin, tulla illalla kotiin, tehdä ruokaa, harrastaa, tavata ystäviä. Seurustella, ehkä perustaa perheenkin. Olla terve.
Ennen kaikkea olla terve. Siitä haaveilen eniten.
Tavalliset, terveet ihmiset. Kuinka kiittämättömiä he ovatkaan. Eivät tajua arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä heillä on. Olen joskus niin vihainen heille...Miksi ihminen osaa arvostaa vasta sitten kun kaikki on jo menetetty?
Kymmenessä vuodessa oikeastaan mikään ei ole elämässäni muuttunut. Se on uskomattoman masentavaa. Ystävät opiskelevat, valmistuvat, menevät oikeisiin töihin, löytävät miehen, menevät naimisiin, saavat lapsia. Toisin sanoen, heillä on elämä.
Mitä minulla on?
Ankea kunnan vuokrakämppä lähiössä. Näillä näkymin pysyvä sossun asiakkuus. Niinsanottu "työ" niinsanotussa "työpaikassa" (jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän ongelmaisia). Jatkuva, pysyvä köyhyys. Ikuinen taistelu masennuksen ja epävakauden kanssa. Fyysiset sairaudet. Ystävät kaukana. Miehestä ja perheestä ei tietoakaan.
Ei mitään mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Ei niin mitään. Tuntuu, että elämäni on umpikujassa.
En pysty työllistymään, joten en voi nostaa tulotasoani, joten en voi vaihtaa asuntoa. Olen jumissa tässä saatanan paskaläävässä. Ei ole varaa syödä terveellisesti, ei varaa kunnon harrastuksiin, ei varaa kunnon vaatteisiin, ei saatana mihinkään. Ennen kaikkea ei ole varaa hoidattaa tätä selkää.
Pahinta on, etten näe tulevaisuutta yhtään parempana.
Olen melkein 30. Olen tuhonnut mahdollisuuteni. Ei minun rikkonaisella cv:llä päästä töihin. Niin paljon terveitäkin ihmisiä on työttömänä pilvin pimein. Ja alan olla aika varma, etten minä parane koskaan.
"Mitäs menit sairastumaan. Mitäs tuhlasit koko nuoruutesi olemalla sekaisin. Nyt on liian myöhäistä. Olet jo pudonnut kelkasta." Noin mieleni hokee minulle, enkä jaksa väittää vastaan. Oikeassahan se on.
Tulevaisuus tuntuu mustalta. Toivottomalta. En jaksa nähdä siellä valoa.
En kestä tällaista elämää pidemmän päälle, tiedän sen. Jonain päivänä vieteri katkeaa.
Toistaiseksi aion kuitenkin pysytellä hengissä. Mutta jonain päivänä...En voi luvata, ettenkö tekisi sitä.
Lopullista ratkaisua.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Ranteet auki-fiilis
Itku ei ole kaukana. Olo on taas todella masentunut ja tekisi mieli tehdä itselleen jotain peruuttamatonta, kuten viiltää ranteet auki.
Kaverin piti tänään tulla käymään luonani, mutta selkäni on niin kipeä, ettei tapaamisestamme olisi tullut mitään, joten jouduin perumaan sen. Kävin eilen ostamassa ruokatarvikkeetkin valmiiksi kaupasta (tarkoituksemme oli kokkaillla ja viettää leffailta samalla) ja tietenkin, TIETENKIN suunnitelmat kusivat jälleen.
Elämä heittää kapuloita rattaisiin minkä ehtii. Mikään ei voi olla helppoa ja yksinkertaista, ei helvetissä, ei minulle, vaan aina pitää kaikessa mennä vaikeimman kautta.
Soitin tästä selästä terveyskeskukseen ja pyysin lääkäriaikaa. Tammikuun puolivälissä oli ensimmäinen vapaa aika eli about kuukauden päästä. Siihen asti pitää pärjätä Buranalla 400:lla ja kylmägeelillä, jotka eivät vie kipua pois. Päivystykseen en halua mennä, ellei ole aivan pakko, koska siellä joutuu aina odottamaan tuntikausia ja tämän selän kanssa istuminen on muutenkin vaikeaa...
Minulla on todettu skolioosi ja hypermobiliteettioireyhtymä (yliliikkuvat nivelet) ja selkäni on aika pahasti kallellaan ja tästä kai jatkuvat yläselkäkivut ja toispuoleinen selkäsärky johtuu. Tiedän, että tarvitsisin kiropraktikkoa tai omt-fysioterapiaa tai jotain, mutta rahaa ei yksinkertaisesti ole hoitoihin. Ei ole ketään eikä mitään tahoa, jolta saisin lainaa. Kelan korvaukset ovat niin pieniä, etten pysty mitenkään maksamaan mahdollisista hoidoista sitä omavastuuta (been there, done that).
Olen syönyt kourakaupalla Buranaa (yli 6 tablettia päivässä) ja yrittänyt liikkua ja venytellä jne mutta kun selkä on paskana niin se on. Kivut ovat toistaiseksi siedettäviä, mutta pelottaa, että tämä vain pahenee tästä.
Aivan kuin henkisessä puolessa ei olisi tarpeeksi kestämistä. Miksi tämäkin vielä, kaiken muun paskan päälle? Minkä vitun takia koko ajan kaikki takkuaa? Miksi aina pitää tapahtua jotain, että elämäni menee varmasti päin persettä?
Töissä on muutenkin ollut vaikeaa ja nyt vielä tämä saatanan selkäkipu. Voi vitun vittu, oikeasti.
Tiedättekö, välillä iskee sellainen olo, että pitäisi vaan mennä ja vetää itsensä hirteen. Ei jaksa enää uskoa, että elämä tästä paranisi kun kaikki tuntuu vaan menevän alamäkeä.
On hyviäkin hetkiä, mutta masennus peittää lopulta kaiken alleen. Eikä fyysinen kipu todellakaan auta asiaa.
Yritän olla kiitollinen siitä, mitä vielä on, mutta joskus vaan tuntuu, että pidemmän päälle se ei riitä.
Kaverin piti tänään tulla käymään luonani, mutta selkäni on niin kipeä, ettei tapaamisestamme olisi tullut mitään, joten jouduin perumaan sen. Kävin eilen ostamassa ruokatarvikkeetkin valmiiksi kaupasta (tarkoituksemme oli kokkaillla ja viettää leffailta samalla) ja tietenkin, TIETENKIN suunnitelmat kusivat jälleen.
Elämä heittää kapuloita rattaisiin minkä ehtii. Mikään ei voi olla helppoa ja yksinkertaista, ei helvetissä, ei minulle, vaan aina pitää kaikessa mennä vaikeimman kautta.
Soitin tästä selästä terveyskeskukseen ja pyysin lääkäriaikaa. Tammikuun puolivälissä oli ensimmäinen vapaa aika eli about kuukauden päästä. Siihen asti pitää pärjätä Buranalla 400:lla ja kylmägeelillä, jotka eivät vie kipua pois. Päivystykseen en halua mennä, ellei ole aivan pakko, koska siellä joutuu aina odottamaan tuntikausia ja tämän selän kanssa istuminen on muutenkin vaikeaa...
Minulla on todettu skolioosi ja hypermobiliteettioireyhtymä (yliliikkuvat nivelet) ja selkäni on aika pahasti kallellaan ja tästä kai jatkuvat yläselkäkivut ja toispuoleinen selkäsärky johtuu. Tiedän, että tarvitsisin kiropraktikkoa tai omt-fysioterapiaa tai jotain, mutta rahaa ei yksinkertaisesti ole hoitoihin. Ei ole ketään eikä mitään tahoa, jolta saisin lainaa. Kelan korvaukset ovat niin pieniä, etten pysty mitenkään maksamaan mahdollisista hoidoista sitä omavastuuta (been there, done that).
Olen syönyt kourakaupalla Buranaa (yli 6 tablettia päivässä) ja yrittänyt liikkua ja venytellä jne mutta kun selkä on paskana niin se on. Kivut ovat toistaiseksi siedettäviä, mutta pelottaa, että tämä vain pahenee tästä.
Aivan kuin henkisessä puolessa ei olisi tarpeeksi kestämistä. Miksi tämäkin vielä, kaiken muun paskan päälle? Minkä vitun takia koko ajan kaikki takkuaa? Miksi aina pitää tapahtua jotain, että elämäni menee varmasti päin persettä?
Töissä on muutenkin ollut vaikeaa ja nyt vielä tämä saatanan selkäkipu. Voi vitun vittu, oikeasti.
Tiedättekö, välillä iskee sellainen olo, että pitäisi vaan mennä ja vetää itsensä hirteen. Ei jaksa enää uskoa, että elämä tästä paranisi kun kaikki tuntuu vaan menevän alamäkeä.
On hyviäkin hetkiä, mutta masennus peittää lopulta kaiken alleen. Eikä fyysinen kipu todellakaan auta asiaa.
Yritän olla kiitollinen siitä, mitä vielä on, mutta joskus vaan tuntuu, että pidemmän päälle se ei riitä.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Niistä paloista minut rakennettiin
Joskus tunnen olevani tuhoon tuomittu.
Aivan kuin minulle olisi annettu kohtaloksi menettää pala palalta kaikki, joka on minulle tärkeää. Ja pahinta, sairainta tässä kaikessa on, että osa minusta haluaa juuri sitä. Tuskaa, kipua, menettämistä. Se on ainakin tuttua ja turvallista. Niistä paloista minut on rakennettu.
Mieleni ajaa minua kipua kohti. Olen kahtiajakautunut: toisaalta haluan lakata tuntemasta tuskaa, toisaalta nimenomaan sitä minä oikeasti haluan: kipua ja tuskaa. Itsetuhoviettini on varsin voimakas.
En ymmärrä itseäni: miten voi haluta samaan aikaa sekä pelastaa että tuhota itsensä? Miksi ihmisen psyyke on tällä tavoin rakennettu?
Masennus on taas palaamassa takaisin, pahempana. Ainahan se on olemassa siellä taustalla, ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Kai minä olen vaan niin heikko ihminen, että hauras mieleni ei kestä tätä paskaa todellisuutta.
Olen aika varma, etten kestä toista kolmea kuukautta työpaikassani. Jo nyt tuntuu tosi pahalta se, että huomisesta lähtien työmääräni lisääntyy tunti per päivä eli joudun olemaan aina vaan pidempään siinä paskapaikassa.
Minkä vitun takia menin allekirjoittamaan tuollaisen sopimuksen? Nyt sitä ei voi enää perua.
Mukava työkaverini on tasan ainoa syy, miksi jaksan tuolla. Ilman häntä olisin nostanut kytkintä jo ajat sitten.
Joka ikinen aamu, kun herään, vihaan jo ajatustakin siitä paikasta ja silti raahaudun sinne. Miksi? Koska en yksinkertaisesti pääse mihinkään muualle. Ei minua kelpuuteta minnekään. Ilman ammatillista koulutusta ja työkokemusta on yksinkertaisesti tyhjän päällä.
Vituttaa olla syrjäytynyt.
Nyt olen sanonut sen ääneen, tämän ilmiselvän, mutta tuskallisen tosiasian: minä olen syrjäytynyt. Minusta on tullut yksi niistä lukuisista pitkäaikaistyöttömistä, jotka rumentavat tilastoja. Yksi menetetty tapaus lisää.
Tunnen olevani hyödytön hylkiö, josta on pelkkää riesaa kaikille. Itsemurha-ajatukset ovat taas nostaneet päätään. Mitä tällä elämällä on tarjota minulle? Miten voin muka muuttaa elämäni, kun en pysty muuttamaan edes ajatuksiani vaikka kuinka yritän?
Haluaisin itkeä, mutta en saa kyyneleitä ulos.
Aivan kuin minulle olisi annettu kohtaloksi menettää pala palalta kaikki, joka on minulle tärkeää. Ja pahinta, sairainta tässä kaikessa on, että osa minusta haluaa juuri sitä. Tuskaa, kipua, menettämistä. Se on ainakin tuttua ja turvallista. Niistä paloista minut on rakennettu.
Mieleni ajaa minua kipua kohti. Olen kahtiajakautunut: toisaalta haluan lakata tuntemasta tuskaa, toisaalta nimenomaan sitä minä oikeasti haluan: kipua ja tuskaa. Itsetuhoviettini on varsin voimakas.
En ymmärrä itseäni: miten voi haluta samaan aikaa sekä pelastaa että tuhota itsensä? Miksi ihmisen psyyke on tällä tavoin rakennettu?
Masennus on taas palaamassa takaisin, pahempana. Ainahan se on olemassa siellä taustalla, ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Kai minä olen vaan niin heikko ihminen, että hauras mieleni ei kestä tätä paskaa todellisuutta.
Olen aika varma, etten kestä toista kolmea kuukautta työpaikassani. Jo nyt tuntuu tosi pahalta se, että huomisesta lähtien työmääräni lisääntyy tunti per päivä eli joudun olemaan aina vaan pidempään siinä paskapaikassa.
Minkä vitun takia menin allekirjoittamaan tuollaisen sopimuksen? Nyt sitä ei voi enää perua.
Mukava työkaverini on tasan ainoa syy, miksi jaksan tuolla. Ilman häntä olisin nostanut kytkintä jo ajat sitten.
Joka ikinen aamu, kun herään, vihaan jo ajatustakin siitä paikasta ja silti raahaudun sinne. Miksi? Koska en yksinkertaisesti pääse mihinkään muualle. Ei minua kelpuuteta minnekään. Ilman ammatillista koulutusta ja työkokemusta on yksinkertaisesti tyhjän päällä.
Vituttaa olla syrjäytynyt.
Nyt olen sanonut sen ääneen, tämän ilmiselvän, mutta tuskallisen tosiasian: minä olen syrjäytynyt. Minusta on tullut yksi niistä lukuisista pitkäaikaistyöttömistä, jotka rumentavat tilastoja. Yksi menetetty tapaus lisää.
Tunnen olevani hyödytön hylkiö, josta on pelkkää riesaa kaikille. Itsemurha-ajatukset ovat taas nostaneet päätään. Mitä tällä elämällä on tarjota minulle? Miten voin muka muuttaa elämäni, kun en pysty muuttamaan edes ajatuksiani vaikka kuinka yritän?
Haluaisin itkeä, mutta en saa kyyneleitä ulos.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Sitten ne vasta nauraiskin
Pienenä aina kuvittelin, että minulla on ihan normaali perhe.
Meni kauan tajuta, että niin ei oikeasti ole. Että minä(kin) olen kasvanut sairaissa olosuhteissa ja se on vaikuttanut kehitykseeni merkittävällä tavalla.
Ehkä kaikki lapset ajattelevat niin, että oma perhe on normaali, oli se sitten millainen tahansa. Koska niin sinulle uskotellaan. Eihän lapsi edes tiedä muusta.
Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että koko meidän perhe on jollain tavalla häiriintynyt. Vanhempani ovat traumatisoituneita, veljeni ovat traumatisoituneita ja minä itse olen traumatisoitunut. Me sairastamme koko perhe, mutta kukaan ei ole koskaan uskaltanut ottaa asiaa millään tavalla esille.
Isääni olen pelännyt aina tähän päivään asti ja jollain tapaa pelkään häntä vieläkin. Ei hän ollut varsinaisesti koskaan fyysisesti väkivaltainen, mutta äkkipikainen ja suuttuessaan saattoi tukistaa tai antaa luunapin. (Meidän perheessä siis käytettiin kuritusväkivaltaa ja vanhempieni mielestä se on täysin normaalia ja hyväksyttävää - onhan heitäkin kuritettu lapsena.)
Tietty uhka leijui aina ilmassa. Isä oli autoritäärinen hahmo ja häntä piti totella, muuten sai kärsiä seuraukset nahoissaan. Molemmat vanhempani turvautuivat fyysiseen kurittamiseen, mutta isä oli se, jota pelkäsin enemmän kuin äitiä (ja häntäkin minä pelkäsin silloin, jos äiti suuttui).
Minulla on jonkinlaisia muistikuvia monista pelottavista tilanteista, joihin olen lapsena joutunut. Muistan jääkaapin päällä sijainneen risun, jolla minua uhkailtiin (jos et ole kiltisti, annan risua) ja erään kerran, kun itkin hysteerisesti lukitun vessan oven takana ja äitini hakkaa nyrkeillä vessan ovea kuin raivopäinen ja minä olin kauhuissani, koska en ollut koskaan ennen nähnyt äitiä niin vihaisena.
Pelkäsin kai saavani pahanpäiväisesti selkääni, jos hän pääsisi kimppuuni tuon lukitun oven läpi. Olen myös kyyristynyt pelosta isäni tullessa minua käytävässä vastaan, koska pelkäsin että hän käy minuun käsiksi. Enkä edes ollut tehnyt mitään pahaa...
Eräänä kamalana päivänä tapahtui niin, että äitini heitteli minua kirjaimellisesti ympäri seiniä. En muista tapahtumia ennen enkä jälkeen, mutta mieleeni on jäänyt etäisesti vahva kauhuntunne ja järkytys siitä, että miten oma äiti voi tehdä tuollaista?
Pakenin kauhuissani kotoa. Juoksin tietä pitkin läheisen koulun pihaan, jossa kohtasin muutamia luokkatovereitani. "Voittekste olla mun kaa?" muistan kysyneeni, mutta sen jälkeiset tapahtumat ovat hämärän peitossa.
Tämä on kuitenkin varmaa: kun kerroin heille, mitä oli tapahtunut, luokkamme pojat kävelivät ohi, huusivat jotain ilkeää ja nauroivat."Ei ne kyllä nauraisi, jos tietäisivät, mitä on tapahtunut" tai jotain tuon kaltaista muistan sanoneeni. Minulle vastattiin: "sitten ne vasta nauraiskin." Tuo lause on hyytänyt minua kaikki kuluneet vuodet.
"Sitten ne vasta nauraiskin." Kuka voi olla niin julma, että nauraa äitinsä pahoinpitelemälle lapselle? Lapselle, joka on kauhuissaan ja hysteerinen, lapselle joka pelkää sillä hetkellä omaa äitiään kuollakseen? Onko ihmisen, edes lapsen, pahuudella mitään rajaa?
Olen aina vastannut kieltävästi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, joissa minulta on kyselty, ovatko vanhempani koskaan olleet väkivaltaisia. Ei, on ollut ainoa oikea vastaus ja ein minä olen aina automaattisesti antanut kenelle tahansa. Miksi? Selkeästi meidän perheessä on ollut lapsiin (ainakin minuun) kohdistunutta fyysistä väkivaltaa (josta ei kylläkään jäänyt mustelmia) mutta minä en ole suostunut myöntämään asiaa ääneen.
Ehkäpä siksi, että minut on kasvatettu uskomaan, että tietyissä tilanteissa fyysinen väkivalta on oikeutettua (esim. jos lapsi kiukuttelee eikä usko vanhempiaan). Meidän perheessä se on ollut normi ja sen normin mukaan on eletty ja minä olen ehdollistunut uskomaan, että fyysinen kurittaminen on ihan ookoo, jopa suotavaa (vaikka onkin laissa kielletty). Olen itsekin puolustellut jopa ääneen vanhempieni käytöstä.
Tästä on jäänyt paljon traumoja. Koin vanhempani pelottavina ja keneen tuollainen ei jättäisi jälkiä? Jos kodin ilmapiiri on sellainen, missä lapsi joutuu alati pelkäämään, ei kai se voi olla oikein?
Vanhempani olivat rakastavia mutta myös julmia. Se tässä on oikeastaan kaikkein pahinta. Että ne henkilöt, joita eniten rakastat, joihin luotat ja jotka ovat sinulle koko maailma, ovat myös niitä, jotka satuttavat kaikkein kipeimmin ja joita joutuu pelkäämään?
Olen vähätellyt kokemaani kipua ja pelkoa. Olen ihan oikeasti uskonut, ettei minulla ole oikeutta olla vihainen tai katkera, koska sehän oli täysin NORMAALIA mitä minulle tehtiin. Toisen satuttaminen on ihan ookoo, jos kysessä on lapsi, koska sehän on "kasvatuksellista" toimintaa ja sellaisenaan suotavaa. Meidän perheessä ei ole suvaittu muunlaisia mielipiteitä.
Sitäpaitsi, eihän minua koskaan varsinaisesti hakattu. Ei ole lyöty remmillä eikä nyrkillä, ei ole pieksetty mustelmille eikä ajettu hankeen. (Tosin kerran isä pakotti minut kuistille istumaan pelkissä kalsareissa talvipakkasella, jotta "saisin opetuksen" niskoittelusta)
En voi siis sanoa kokeneeni varsinaista väkivaltaa. Tätä vanhempanikin aina korostavat: OIKEA väkivalta on nimenomaan hakkaamista ,OIKEASTA väkivallasta jää aina jälkiä. Eivät he tunnusta, että olisivat olleet koskaan väkivaltaisia. Eivät he halua tunnustaa, eivätkä nähdä aiheuttamaansa pelkoa ja tuskaa.
Hehän ovat omasta mielestään tehneet parhaansa ja minun tulisi olla kiitollinen, koska heidän omassa lapsuudessaan kaikki oli niin paljon huonommin...
Kuten isäni kerran sanoi, kun kielsin häntä huutamasta: "Ei sulle ole koskaan edes huudettu kunnolla!"
Isäni on kutsunut minua muun muuassa seuraavilla nimityksillä: "kusipää" "herkkuperse" "kakara" "pentu". Kuinka paljon olenkaan vihannut häntä pelkästään noiden sanojen takia!
Nyt ymmärrän: oman vihan purkamista se oli, eikä mitään kasvatuksellista. Isä oli (ja on) traumatisoitunut ja vihainen mies ja purki sitä epäreilulla ja julmalla tavalla tyttäreensä. Ehkä hän oikeasti kuvitteli, että kasvattaisi sillä tavoin kunniallisia lapsia, mutta toteutus meni kyllä pahasti pieleen.
Kun oma poika (veljeni) katkaisee isäänsä (ja koko perheeseen) välit totaalisesti kymmeneksi vuodeksi niin kai se jo kertoo jotain vanhempana epäonnistumisesta?
Vihaan isääni jollain tasolla edelleen, olen kai aina vihannut, vaikka samalla rakastankin häntä. Hän oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen mies, joka satutti minua todella pahasti.
Ehkä vielä joskus tulee se päivä, jolloin voin antaa molemmille vanhemmilleni anteeksi.
Meni kauan tajuta, että niin ei oikeasti ole. Että minä(kin) olen kasvanut sairaissa olosuhteissa ja se on vaikuttanut kehitykseeni merkittävällä tavalla.
Ehkä kaikki lapset ajattelevat niin, että oma perhe on normaali, oli se sitten millainen tahansa. Koska niin sinulle uskotellaan. Eihän lapsi edes tiedä muusta.
Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että koko meidän perhe on jollain tavalla häiriintynyt. Vanhempani ovat traumatisoituneita, veljeni ovat traumatisoituneita ja minä itse olen traumatisoitunut. Me sairastamme koko perhe, mutta kukaan ei ole koskaan uskaltanut ottaa asiaa millään tavalla esille.
Isääni olen pelännyt aina tähän päivään asti ja jollain tapaa pelkään häntä vieläkin. Ei hän ollut varsinaisesti koskaan fyysisesti väkivaltainen, mutta äkkipikainen ja suuttuessaan saattoi tukistaa tai antaa luunapin. (Meidän perheessä siis käytettiin kuritusväkivaltaa ja vanhempieni mielestä se on täysin normaalia ja hyväksyttävää - onhan heitäkin kuritettu lapsena.)
Tietty uhka leijui aina ilmassa. Isä oli autoritäärinen hahmo ja häntä piti totella, muuten sai kärsiä seuraukset nahoissaan. Molemmat vanhempani turvautuivat fyysiseen kurittamiseen, mutta isä oli se, jota pelkäsin enemmän kuin äitiä (ja häntäkin minä pelkäsin silloin, jos äiti suuttui).
Minulla on jonkinlaisia muistikuvia monista pelottavista tilanteista, joihin olen lapsena joutunut. Muistan jääkaapin päällä sijainneen risun, jolla minua uhkailtiin (jos et ole kiltisti, annan risua) ja erään kerran, kun itkin hysteerisesti lukitun vessan oven takana ja äitini hakkaa nyrkeillä vessan ovea kuin raivopäinen ja minä olin kauhuissani, koska en ollut koskaan ennen nähnyt äitiä niin vihaisena.
Pelkäsin kai saavani pahanpäiväisesti selkääni, jos hän pääsisi kimppuuni tuon lukitun oven läpi. Olen myös kyyristynyt pelosta isäni tullessa minua käytävässä vastaan, koska pelkäsin että hän käy minuun käsiksi. Enkä edes ollut tehnyt mitään pahaa...
Eräänä kamalana päivänä tapahtui niin, että äitini heitteli minua kirjaimellisesti ympäri seiniä. En muista tapahtumia ennen enkä jälkeen, mutta mieleeni on jäänyt etäisesti vahva kauhuntunne ja järkytys siitä, että miten oma äiti voi tehdä tuollaista?
Pakenin kauhuissani kotoa. Juoksin tietä pitkin läheisen koulun pihaan, jossa kohtasin muutamia luokkatovereitani. "Voittekste olla mun kaa?" muistan kysyneeni, mutta sen jälkeiset tapahtumat ovat hämärän peitossa.
Tämä on kuitenkin varmaa: kun kerroin heille, mitä oli tapahtunut, luokkamme pojat kävelivät ohi, huusivat jotain ilkeää ja nauroivat."Ei ne kyllä nauraisi, jos tietäisivät, mitä on tapahtunut" tai jotain tuon kaltaista muistan sanoneeni. Minulle vastattiin: "sitten ne vasta nauraiskin." Tuo lause on hyytänyt minua kaikki kuluneet vuodet.
"Sitten ne vasta nauraiskin." Kuka voi olla niin julma, että nauraa äitinsä pahoinpitelemälle lapselle? Lapselle, joka on kauhuissaan ja hysteerinen, lapselle joka pelkää sillä hetkellä omaa äitiään kuollakseen? Onko ihmisen, edes lapsen, pahuudella mitään rajaa?
Olen aina vastannut kieltävästi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, joissa minulta on kyselty, ovatko vanhempani koskaan olleet väkivaltaisia. Ei, on ollut ainoa oikea vastaus ja ein minä olen aina automaattisesti antanut kenelle tahansa. Miksi? Selkeästi meidän perheessä on ollut lapsiin (ainakin minuun) kohdistunutta fyysistä väkivaltaa (josta ei kylläkään jäänyt mustelmia) mutta minä en ole suostunut myöntämään asiaa ääneen.
Ehkäpä siksi, että minut on kasvatettu uskomaan, että tietyissä tilanteissa fyysinen väkivalta on oikeutettua (esim. jos lapsi kiukuttelee eikä usko vanhempiaan). Meidän perheessä se on ollut normi ja sen normin mukaan on eletty ja minä olen ehdollistunut uskomaan, että fyysinen kurittaminen on ihan ookoo, jopa suotavaa (vaikka onkin laissa kielletty). Olen itsekin puolustellut jopa ääneen vanhempieni käytöstä.
Tästä on jäänyt paljon traumoja. Koin vanhempani pelottavina ja keneen tuollainen ei jättäisi jälkiä? Jos kodin ilmapiiri on sellainen, missä lapsi joutuu alati pelkäämään, ei kai se voi olla oikein?
Vanhempani olivat rakastavia mutta myös julmia. Se tässä on oikeastaan kaikkein pahinta. Että ne henkilöt, joita eniten rakastat, joihin luotat ja jotka ovat sinulle koko maailma, ovat myös niitä, jotka satuttavat kaikkein kipeimmin ja joita joutuu pelkäämään?
Olen vähätellyt kokemaani kipua ja pelkoa. Olen ihan oikeasti uskonut, ettei minulla ole oikeutta olla vihainen tai katkera, koska sehän oli täysin NORMAALIA mitä minulle tehtiin. Toisen satuttaminen on ihan ookoo, jos kysessä on lapsi, koska sehän on "kasvatuksellista" toimintaa ja sellaisenaan suotavaa. Meidän perheessä ei ole suvaittu muunlaisia mielipiteitä.
Sitäpaitsi, eihän minua koskaan varsinaisesti hakattu. Ei ole lyöty remmillä eikä nyrkillä, ei ole pieksetty mustelmille eikä ajettu hankeen. (Tosin kerran isä pakotti minut kuistille istumaan pelkissä kalsareissa talvipakkasella, jotta "saisin opetuksen" niskoittelusta)
En voi siis sanoa kokeneeni varsinaista väkivaltaa. Tätä vanhempanikin aina korostavat: OIKEA väkivalta on nimenomaan hakkaamista ,OIKEASTA väkivallasta jää aina jälkiä. Eivät he tunnusta, että olisivat olleet koskaan väkivaltaisia. Eivät he halua tunnustaa, eivätkä nähdä aiheuttamaansa pelkoa ja tuskaa.
Hehän ovat omasta mielestään tehneet parhaansa ja minun tulisi olla kiitollinen, koska heidän omassa lapsuudessaan kaikki oli niin paljon huonommin...
Kuten isäni kerran sanoi, kun kielsin häntä huutamasta: "Ei sulle ole koskaan edes huudettu kunnolla!"
Isäni on kutsunut minua muun muuassa seuraavilla nimityksillä: "kusipää" "herkkuperse" "kakara" "pentu". Kuinka paljon olenkaan vihannut häntä pelkästään noiden sanojen takia!
Nyt ymmärrän: oman vihan purkamista se oli, eikä mitään kasvatuksellista. Isä oli (ja on) traumatisoitunut ja vihainen mies ja purki sitä epäreilulla ja julmalla tavalla tyttäreensä. Ehkä hän oikeasti kuvitteli, että kasvattaisi sillä tavoin kunniallisia lapsia, mutta toteutus meni kyllä pahasti pieleen.
Kun oma poika (veljeni) katkaisee isäänsä (ja koko perheeseen) välit totaalisesti kymmeneksi vuodeksi niin kai se jo kertoo jotain vanhempana epäonnistumisesta?
Vihaan isääni jollain tasolla edelleen, olen kai aina vihannut, vaikka samalla rakastankin häntä. Hän oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen mies, joka satutti minua todella pahasti.
Ehkä vielä joskus tulee se päivä, jolloin voin antaa molemmille vanhemmilleni anteeksi.
perjantai 5. joulukuuta 2014
Syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa
Kun katson kuvia itsestäni lapsena, minut valtaa syvä surumielisyys ja epäusko.
Minä olen ollut kaunis lapsi, ihan oikeasti. Silti kiusaajat saivat minut tuntemaan itseni rumaksi ja vastenmieliseksi.
Itken ja suren kadotettua lapsuutta. Ja mietin: miten ne saattoivat tehdä niin? Miten ne pystyivät sanomaan kaikki ne ilkeät sanat, jotka jäivät päähäni soimaan, jotka on tatuoitu mieleeni ikuisiksi ajoiksi?
Mikä minussa oli vikana, kun en koskaan kelvannut heille? Miten niin kauniille lapselle tehtiin niin paljon pahaa?
Miksi minun pitää kantaa kaikki tämä tuska ja häpeä, kun oikeasti heidän, kiusaajien, kuuluisi hävetä?
Itkettää, kun mietin, kuinka pahasti elämäni on mennyt hukkaan kiusaamisen takia. Ehkä minulle ei koskaan olisi tullut kilpirauhasen vajaatoimintaa tai masennusta jos minun olisi annettu kasvaa ja kehittyä rauhassa.
En voi lakata tuntemasta vihaa niitä kusipäitä kohtaan. Kunpa edes yksi joutuisi kokemaan saman.
Olen tehnyt paljon virheitä kouluaikoina ihan omaa tyhmyyttäni ja naiiviuuttani ja muut osasivat käyttää ovelasti hyväkseen näitä heikkouksiani.
Ensinnäkin, minä olin herkkä lapsi ja minut sai itkemään helposti. Kuten myös suuttumaan. Tämä tiedettiin ihan yleisesti ja moni lapsi kiusasi minua tahallaan, että saisi jommankumman edellämainituista reaktioista aikaiseksi. Sadistiset pikku paskiaiset.
Ne nauttivat, ne tosiaankin nauttivat siitä, kun näkivät kyyneleeni ja nöyryytykseni. Vieläkin on vaikea tajuta, miten julmia lapset osaavat olla. Ja kaikkein vaikeinta on hyväksyä se tosiasia, että meidän koulussa juuri minä olin se, jota kiusattiin kaikkein eniten. Eikä kukaan opettajista halunnut puuttua siihen.
Eräs kerta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olimme koko luokka tulossa bussilla takaisin kouluun jostakin (ehkä uimahallista) ja en muista, mistä kaikki sai alkunsa, mutta muut luokan tytöt painostivat minua kerta toisensa jälkeen kertomaan, kehen olin ihastunut ja minä olin niin tyhmä, että menin ja kuiskasin ihastukseni nimen eräälle heistä.
Tämän jälkeen kyseinen tyttö nousi seisomaan bussissa ja huusi kovaan ääneen ihastukseni nimen kaikkien kuullen. Samantien alkoivat vihellykset ja taputukset sekä nauru. Kuolettava häpeäntunne vyöryi ylitseni ja kuumat nöyryytyksen kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
Olin tehnyt kohtalokkaan virheen, josta saisin kärsiä vielä pitkään.
Kyseinen poika, johon olin ihastunut, antoi kaikin voimin ymmärtää, ettei hän todellakaan kokenut samoin minua kohtaan. Kaikkein pahinta oli, kun tämän pojan paras kaveri tuli sanomaan minulle koulussa kerran suoraan päin naamaa: "X voi olla tarpeeksi hyvä sulle, mutta sä et koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä X:lle".
Tuo on ehkä pahin yksittäinen asia, mitä minulle on koskaan sanottu. Siitä päivästä lähtien aloin katkerasti vihata tätä ex-ihastustani ja vihaan häntä vielä tänäkin päivänä.
Miten julmia lapset ovatkaan. Minä en tule koskaan unohtamaan tuota lausetta. Se vainoaa minua yhä tänäkin päivänä, vielä seitsemäntoista vuoden jälkeen.
Koen olevani miesten silmissä ruma ja vastenmielinen, olenhan sitä myös omissa silmissäni.
Kai se on niin, että syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa.
Minä olen ollut kaunis lapsi, ihan oikeasti. Silti kiusaajat saivat minut tuntemaan itseni rumaksi ja vastenmieliseksi.
Itken ja suren kadotettua lapsuutta. Ja mietin: miten ne saattoivat tehdä niin? Miten ne pystyivät sanomaan kaikki ne ilkeät sanat, jotka jäivät päähäni soimaan, jotka on tatuoitu mieleeni ikuisiksi ajoiksi?
Mikä minussa oli vikana, kun en koskaan kelvannut heille? Miten niin kauniille lapselle tehtiin niin paljon pahaa?
Miksi minun pitää kantaa kaikki tämä tuska ja häpeä, kun oikeasti heidän, kiusaajien, kuuluisi hävetä?
Itkettää, kun mietin, kuinka pahasti elämäni on mennyt hukkaan kiusaamisen takia. Ehkä minulle ei koskaan olisi tullut kilpirauhasen vajaatoimintaa tai masennusta jos minun olisi annettu kasvaa ja kehittyä rauhassa.
En voi lakata tuntemasta vihaa niitä kusipäitä kohtaan. Kunpa edes yksi joutuisi kokemaan saman.
Olen tehnyt paljon virheitä kouluaikoina ihan omaa tyhmyyttäni ja naiiviuuttani ja muut osasivat käyttää ovelasti hyväkseen näitä heikkouksiani.
Ensinnäkin, minä olin herkkä lapsi ja minut sai itkemään helposti. Kuten myös suuttumaan. Tämä tiedettiin ihan yleisesti ja moni lapsi kiusasi minua tahallaan, että saisi jommankumman edellämainituista reaktioista aikaiseksi. Sadistiset pikku paskiaiset.
Ne nauttivat, ne tosiaankin nauttivat siitä, kun näkivät kyyneleeni ja nöyryytykseni. Vieläkin on vaikea tajuta, miten julmia lapset osaavat olla. Ja kaikkein vaikeinta on hyväksyä se tosiasia, että meidän koulussa juuri minä olin se, jota kiusattiin kaikkein eniten. Eikä kukaan opettajista halunnut puuttua siihen.
Eräs kerta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olimme koko luokka tulossa bussilla takaisin kouluun jostakin (ehkä uimahallista) ja en muista, mistä kaikki sai alkunsa, mutta muut luokan tytöt painostivat minua kerta toisensa jälkeen kertomaan, kehen olin ihastunut ja minä olin niin tyhmä, että menin ja kuiskasin ihastukseni nimen eräälle heistä.
Tämän jälkeen kyseinen tyttö nousi seisomaan bussissa ja huusi kovaan ääneen ihastukseni nimen kaikkien kuullen. Samantien alkoivat vihellykset ja taputukset sekä nauru. Kuolettava häpeäntunne vyöryi ylitseni ja kuumat nöyryytyksen kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
Olin tehnyt kohtalokkaan virheen, josta saisin kärsiä vielä pitkään.
Kyseinen poika, johon olin ihastunut, antoi kaikin voimin ymmärtää, ettei hän todellakaan kokenut samoin minua kohtaan. Kaikkein pahinta oli, kun tämän pojan paras kaveri tuli sanomaan minulle koulussa kerran suoraan päin naamaa: "X voi olla tarpeeksi hyvä sulle, mutta sä et koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä X:lle".
Tuo on ehkä pahin yksittäinen asia, mitä minulle on koskaan sanottu. Siitä päivästä lähtien aloin katkerasti vihata tätä ex-ihastustani ja vihaan häntä vielä tänäkin päivänä.
Miten julmia lapset ovatkaan. Minä en tule koskaan unohtamaan tuota lausetta. Se vainoaa minua yhä tänäkin päivänä, vielä seitsemäntoista vuoden jälkeen.
Koen olevani miesten silmissä ruma ja vastenmielinen, olenhan sitä myös omissa silmissäni.
Kai se on niin, että syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa.
torstai 4. joulukuuta 2014
Haluaisin vain käpertyä peiton alle
Itkettää. Taas kerran tällainen ilta, kun aamuinen töihin meno ahdistaa. Ja matkustaminen.
Huomenna pitäisi töiden jälkeen lähteä vanhempien luo kyläilemään viikonlopuksi, mutta jostain syystä ei yhtään huvittaisi. Ehkä se johtuu siitä, että vihaan matkustamista, etenkin pitkiä matkoja, jotka usein laukaisevat migreenin.
Eniten kuitenkin tökkii ajatus työpaikasta. Inhoan sitä paikkaa, luoja kuinka inhoankaan! Ainoa syy, miksi siellä vielä olen, on eräs mukava työkaveri, jonka kanssa olen viettänyt aikaa myös työajan ulkopuolella. Voisin luetella niin monta asiaa, joita tuossa paikassa inhoan...
Työilmapiiri ja työkaverit luonnollisestikin vituttavat eniten. On ärsyttäviä keski-ikäisiä juoruämmiä, pari ahdistavaa miespuolista henkilöä, joiden kanssa en haluaisi vuorovaikuttaa ollenkaan ja mittava joukko eriasteisia ongelmatapauksia, joista kuka tahansa haluaisi pysyä kaukana.
Ja huomenna minun pitäisi kävellä sinne jumalattoman ison ja painavan vetolaukun kanssa, jota en jaksaisi raahata mukana eikä sitä saa mihinkään jemmaan päivän ajaksi.
Kaduttaa, että uuteen sopimukseen (joka on ensi vuoden puolelle) lisättiin yksi tunti lisää työtä per päivä. Vituttaa jo valmiiksi ajatus siitä, että joutuu lusimaan siinä paikassa jatkossa vielä enemmän, kun näillä nykyisilläkin tuntimäärillä alan olla kohta jaksamiseni äärirajoilla.
Työ ei minua rasita juuri lainkaan, vaan nimenomaan ympäristö, jonka en koe sopivan itselleni. Liikaa vääräntyyppisiä ihmisiä samassa tilassa...Ja paikasta kuin paikasta menee kokonaan maku. En vaan siedä huonoa työilmapiiriä.
Psyykeni ei kestä sitä.
Ehkä se johtuu kiusaamistaustastani, mutta ahdistun suunnattomasti sellaisten ihmisten keskellä, jotka koen itselleni vieraiksi tai etäisiksi. Etenkin, jos minulla on epäilys, että he juoruavat selkäni takana.
Olen päättänyt lintsata huomenna. Kyllä, olen huono ihminen...
Itseasiassa mun pitäisi varata aika lääkärille ja sekin ahdistaa, koska selkä alkaa olla aika paskana istumisesta ja Burana 400 ei paljoa enää auta. Tarvitsen vahvempia särkylääkkeitä. Ja nivelissä on jatkuvasti epämääräisiä kipuja. Pelottaa, minkä diagnoosin ne siellä tk:ssa keksivät. En oikeastaan haluaisi tietää.
Mutta jos en mene töihin ja matkustan vanhemmilleni siitä huolimatta, pitäisi valehdella heille olleeni töissä, enkä tiedä, meneekö se läpi. Taidan olla aika huono valehtelija ja varsinkaan isäni ei ymmärrä eikä siedä minkäänlaista lintsaamista missään tilanteessa.
Haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään, kun ahdistaa kaikki.
Mikä pettymys olenkaan vanhemmilleni ja erityisesti itselleni. Tunnen olevani huono, osaamaton, saamaton luuseri. Olen yhteiskunnan hylkiö ja se tuntuu sanoinkuvaamattoman pahalta. Ja minä kun oikeasti luulin, että musta voisi vielä joskus tulla jotain...Enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kun katson itseäni nyt.
Sekä psykiatrinen sairaanhoitaja että ammatinvalintapsykologi suosittelevat minulle Kelan kustantamaan terapiaan hakeutumista. Kai olen niin hullu, ettei kukaan koe voivansa auttaa minua, vaan he haluavat vain työntää minut jonnekin, pois omasta vaikutuspiiristään.
Pesukonekin hajosi, eikä taloyhtiössäni ole pyykkitupaa. Uuden koneen saan aikaisintaan joulun jälkeen. Myös mikro ja sauvasekoitin ovat hajonneet kuukauden sisällä.
Saatanan vittu.
Huomenna pitäisi töiden jälkeen lähteä vanhempien luo kyläilemään viikonlopuksi, mutta jostain syystä ei yhtään huvittaisi. Ehkä se johtuu siitä, että vihaan matkustamista, etenkin pitkiä matkoja, jotka usein laukaisevat migreenin.
Eniten kuitenkin tökkii ajatus työpaikasta. Inhoan sitä paikkaa, luoja kuinka inhoankaan! Ainoa syy, miksi siellä vielä olen, on eräs mukava työkaveri, jonka kanssa olen viettänyt aikaa myös työajan ulkopuolella. Voisin luetella niin monta asiaa, joita tuossa paikassa inhoan...
Työilmapiiri ja työkaverit luonnollisestikin vituttavat eniten. On ärsyttäviä keski-ikäisiä juoruämmiä, pari ahdistavaa miespuolista henkilöä, joiden kanssa en haluaisi vuorovaikuttaa ollenkaan ja mittava joukko eriasteisia ongelmatapauksia, joista kuka tahansa haluaisi pysyä kaukana.
Ja huomenna minun pitäisi kävellä sinne jumalattoman ison ja painavan vetolaukun kanssa, jota en jaksaisi raahata mukana eikä sitä saa mihinkään jemmaan päivän ajaksi.
Kaduttaa, että uuteen sopimukseen (joka on ensi vuoden puolelle) lisättiin yksi tunti lisää työtä per päivä. Vituttaa jo valmiiksi ajatus siitä, että joutuu lusimaan siinä paikassa jatkossa vielä enemmän, kun näillä nykyisilläkin tuntimäärillä alan olla kohta jaksamiseni äärirajoilla.
Työ ei minua rasita juuri lainkaan, vaan nimenomaan ympäristö, jonka en koe sopivan itselleni. Liikaa vääräntyyppisiä ihmisiä samassa tilassa...Ja paikasta kuin paikasta menee kokonaan maku. En vaan siedä huonoa työilmapiiriä.
Psyykeni ei kestä sitä.
Ehkä se johtuu kiusaamistaustastani, mutta ahdistun suunnattomasti sellaisten ihmisten keskellä, jotka koen itselleni vieraiksi tai etäisiksi. Etenkin, jos minulla on epäilys, että he juoruavat selkäni takana.
Olen päättänyt lintsata huomenna. Kyllä, olen huono ihminen...
Itseasiassa mun pitäisi varata aika lääkärille ja sekin ahdistaa, koska selkä alkaa olla aika paskana istumisesta ja Burana 400 ei paljoa enää auta. Tarvitsen vahvempia särkylääkkeitä. Ja nivelissä on jatkuvasti epämääräisiä kipuja. Pelottaa, minkä diagnoosin ne siellä tk:ssa keksivät. En oikeastaan haluaisi tietää.
Mutta jos en mene töihin ja matkustan vanhemmilleni siitä huolimatta, pitäisi valehdella heille olleeni töissä, enkä tiedä, meneekö se läpi. Taidan olla aika huono valehtelija ja varsinkaan isäni ei ymmärrä eikä siedä minkäänlaista lintsaamista missään tilanteessa.
Haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään, kun ahdistaa kaikki.
Mikä pettymys olenkaan vanhemmilleni ja erityisesti itselleni. Tunnen olevani huono, osaamaton, saamaton luuseri. Olen yhteiskunnan hylkiö ja se tuntuu sanoinkuvaamattoman pahalta. Ja minä kun oikeasti luulin, että musta voisi vielä joskus tulla jotain...Enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kun katson itseäni nyt.
Sekä psykiatrinen sairaanhoitaja että ammatinvalintapsykologi suosittelevat minulle Kelan kustantamaan terapiaan hakeutumista. Kai olen niin hullu, ettei kukaan koe voivansa auttaa minua, vaan he haluavat vain työntää minut jonnekin, pois omasta vaikutuspiiristään.
Pesukonekin hajosi, eikä taloyhtiössäni ole pyykkitupaa. Uuden koneen saan aikaisintaan joulun jälkeen. Myös mikro ja sauvasekoitin ovat hajonneet kuukauden sisällä.
Saatanan vittu.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Onnellisuus on pelkkä käsite
Ihmisen sydän on sitkeä. Vaikka kuinka satutetaan, aina se haluaa luottaa, uskoa, toivoa.
Viimeiseen henkäykseen asti.
Olen jälleen kerran uskoutunut eräälle ihmiselle, vaikka minun ei pitänyt enää koskaan luottaa kehenkään. Olen tahtomattani kertonut asioita, antanut itsestäni palasia, joita voidaan käyttää minua vastaan.
Miksi aina toistan samat virheet? Kiinnyn, luotan ja avaudun. Ja tulen lopulta satutetuksi.
Ehkä minä haluankin juuri sitä. Haluan, että minua satutetaan. Nautin jollain sairaalla tavalla siitä, että minut
rikotaan ja revitään hajalle, lyödään palasiksi. Ehkä olen niin kiintynyt tähän tuskaan, etten halua luopua, en halua päästää siitä irti.
Koska kipu on minulle yhtä kuin elämä.
Nämä kaksi kuuluvat yhteen erottamattomasti. Ei ole toista ilman toista, eikä voi olla elämää ilman kipua.
Onnellisuus on minulle vain sana muiden joukossa. Pelkkä epämääräinen käsite, jonka sisältö ei ole määriteltävissä.
Onni ei ole todellista, ei ole koskaan ollut, ei minun elämässäni. Se on vain ohimenevä välähdys, joka pilkahtaa satunnaisesti näkökentässä ja katoaa pian jonnekin horisonttiin.
En edes tiedä, haluanko olla onnellinen.
Ehkä haluan vain tuhota itseni, koska jokin sairas ääni pääni sisällä janoaa verta, tuskaa ja kyyneliä.
On niin vaikeaa, niin kovin vaikeaa vastustaa tuota ääntä...
Viimeiseen henkäykseen asti.
Olen jälleen kerran uskoutunut eräälle ihmiselle, vaikka minun ei pitänyt enää koskaan luottaa kehenkään. Olen tahtomattani kertonut asioita, antanut itsestäni palasia, joita voidaan käyttää minua vastaan.
Miksi aina toistan samat virheet? Kiinnyn, luotan ja avaudun. Ja tulen lopulta satutetuksi.
Ehkä minä haluankin juuri sitä. Haluan, että minua satutetaan. Nautin jollain sairaalla tavalla siitä, että minut
rikotaan ja revitään hajalle, lyödään palasiksi. Ehkä olen niin kiintynyt tähän tuskaan, etten halua luopua, en halua päästää siitä irti.
Koska kipu on minulle yhtä kuin elämä.
Nämä kaksi kuuluvat yhteen erottamattomasti. Ei ole toista ilman toista, eikä voi olla elämää ilman kipua.
Onnellisuus on minulle vain sana muiden joukossa. Pelkkä epämääräinen käsite, jonka sisältö ei ole määriteltävissä.
Onni ei ole todellista, ei ole koskaan ollut, ei minun elämässäni. Se on vain ohimenevä välähdys, joka pilkahtaa satunnaisesti näkökentässä ja katoaa pian jonnekin horisonttiin.
En edes tiedä, haluanko olla onnellinen.
Ehkä haluan vain tuhota itseni, koska jokin sairas ääni pääni sisällä janoaa verta, tuskaa ja kyyneliä.
On niin vaikeaa, niin kovin vaikeaa vastustaa tuota ääntä...
maanantai 1. joulukuuta 2014
Ja sen haavan nimi on yksinäisyys
Sattuu.
Sattuu niin perkeleesti.
Sisälläni on kipeä kohta, haava joka ammottaa auki.
Se haava on nimeltään yksinäisyys, jonka ytimessä sykkii jatkuva hylätyksi tulemisen pelko.
Minä en ole koskaan ollut suosittu eikä minusta ikinä sellaista tulekaan, sen olen jo ajat sitten hyväksynyt. Olen aina ollut hylkiö, vääränlainen, ylimääräinen. Se kuuluisa kolmas pyörä, joka ei kuulu joukkoon.
Tämän tosiasian olen siis pystynyt hyväksymään. Minusta ei koskaan tule "suuri yleisö" pitämään koska olen ns.erilainen ja se on ok. Siihen on jo tottunut näiden vuosien myötä. Mutta se, mihin en vieläkään ole tottunut enkä luultavasti koskaan tule tottumaankaan, on se, kuinka kipeää tekee huomata kerta kerran jälkeen, kun eteen tulee tilanteita, joissa tajuaa sen saman kaavan toistuvan jälleen kerran: minusta ei pidetä.
Minulle ei jutella niinkuin muille, minun kommentteihini ei vastata, minut ikäänkuin jätetään syrjään. Minuun ei haluta ottaa kontaktia tai sitten kontaktin ottaja vetäytyy, kun on päässyt tutustumaan minuun edes jollain tasolla. Hylkää minut ja jatkaa elämäänsä jonkun "paremman" yksilön seurassa.
Tämä on ollut elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta silti se koskee, joka ikinen kerta. Aivan kuin elämä itse sanoisi minulle: sinä et kuulu tänne. Et ole osa tätä ryhmää, et kuulu tähän(kään) porukkaan. Sinä olet ulkopuolinen ja sellaisena tulet pysymäänkin.
Sisälläni on valtava hyväksynnän tarve. Rakkauden jano, joka ei ota sammuakseen. Ei, vaikka aina saan lopulta pettyä.
Minussa elää kaipuu johonkin, jota en edes tunnista. Aivan kuin etsisin kotia sieltä, missä sitä ei ole. Koko ajan etsin jotain, mihin tarttua, pelastavaa oljenkortta, ihmistä joka välittää. Ja heti kun alkaa näyttää siltä, että olisin jollekin oikeasti tärkeä, alitajuntani iskee jarrut päälle ja alkaa huutaa sisälläni:
"Et sinä ole tärkeä, älä edes kuvittele olevasi. Et sinä oikeasti merkitse kenellekään mitään. Ei kukaan sinusta pidä. Sinusta ei VOI pitää. Mitä oikein kuvittelit? Että joku välittäisi. Ei, ei kukaan sinusta välitä. Jos he tutustuisivat sinuun paremmin, he juoksisivat karkuun. Koska olet vastenmielinen ja paha. Älä siis luota, älä koskaan, älä kehenkään. Muista, kuinka sinua satutettiin. Muista kaikki elämältä saamasi opetukset. Yksinäisyys on sinun kohtalosi. " Jne jne...
Minäni sabotoi minua ja olen tottunut pitämään sen sanoja järjen äänenä, vaikka oikeasti ne taitavat olla pelon ja heikkouden sanoja.
Työkaverini on ns. nätti tyttö, joka on kaiken lisäksi mukava. Hänestä pidetään, hänen ympärillään parveilee miehiä, hän aivan tahtomattaan vetää ihmisiä puoleensa. Kaikki varmasti luonnehtisivat häntä sanoilla: fiksu ja hauska."
Kunpa voisin olla tuo tyttö. Mutta kun en ole.
Minä en ole fiksu. Enkä hauska. Enkä kai mukavakaan toisten mielestä, en ainakaan niiden työkaverieni, joiden olemuksesta oikein paistaa, että minun seuraani ei kaivata.
Jälleen kerran minä olen se, joka ei kuulu joukkoon.
Sattuu niin perkeleesti.
Sisälläni on kipeä kohta, haava joka ammottaa auki.
Se haava on nimeltään yksinäisyys, jonka ytimessä sykkii jatkuva hylätyksi tulemisen pelko.
Minä en ole koskaan ollut suosittu eikä minusta ikinä sellaista tulekaan, sen olen jo ajat sitten hyväksynyt. Olen aina ollut hylkiö, vääränlainen, ylimääräinen. Se kuuluisa kolmas pyörä, joka ei kuulu joukkoon.
Tämän tosiasian olen siis pystynyt hyväksymään. Minusta ei koskaan tule "suuri yleisö" pitämään koska olen ns.erilainen ja se on ok. Siihen on jo tottunut näiden vuosien myötä. Mutta se, mihin en vieläkään ole tottunut enkä luultavasti koskaan tule tottumaankaan, on se, kuinka kipeää tekee huomata kerta kerran jälkeen, kun eteen tulee tilanteita, joissa tajuaa sen saman kaavan toistuvan jälleen kerran: minusta ei pidetä.
Minulle ei jutella niinkuin muille, minun kommentteihini ei vastata, minut ikäänkuin jätetään syrjään. Minuun ei haluta ottaa kontaktia tai sitten kontaktin ottaja vetäytyy, kun on päässyt tutustumaan minuun edes jollain tasolla. Hylkää minut ja jatkaa elämäänsä jonkun "paremman" yksilön seurassa.
Tämä on ollut elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta silti se koskee, joka ikinen kerta. Aivan kuin elämä itse sanoisi minulle: sinä et kuulu tänne. Et ole osa tätä ryhmää, et kuulu tähän(kään) porukkaan. Sinä olet ulkopuolinen ja sellaisena tulet pysymäänkin.
Sisälläni on valtava hyväksynnän tarve. Rakkauden jano, joka ei ota sammuakseen. Ei, vaikka aina saan lopulta pettyä.
Minussa elää kaipuu johonkin, jota en edes tunnista. Aivan kuin etsisin kotia sieltä, missä sitä ei ole. Koko ajan etsin jotain, mihin tarttua, pelastavaa oljenkortta, ihmistä joka välittää. Ja heti kun alkaa näyttää siltä, että olisin jollekin oikeasti tärkeä, alitajuntani iskee jarrut päälle ja alkaa huutaa sisälläni:
"Et sinä ole tärkeä, älä edes kuvittele olevasi. Et sinä oikeasti merkitse kenellekään mitään. Ei kukaan sinusta pidä. Sinusta ei VOI pitää. Mitä oikein kuvittelit? Että joku välittäisi. Ei, ei kukaan sinusta välitä. Jos he tutustuisivat sinuun paremmin, he juoksisivat karkuun. Koska olet vastenmielinen ja paha. Älä siis luota, älä koskaan, älä kehenkään. Muista, kuinka sinua satutettiin. Muista kaikki elämältä saamasi opetukset. Yksinäisyys on sinun kohtalosi. " Jne jne...
Minäni sabotoi minua ja olen tottunut pitämään sen sanoja järjen äänenä, vaikka oikeasti ne taitavat olla pelon ja heikkouden sanoja.
Työkaverini on ns. nätti tyttö, joka on kaiken lisäksi mukava. Hänestä pidetään, hänen ympärillään parveilee miehiä, hän aivan tahtomattaan vetää ihmisiä puoleensa. Kaikki varmasti luonnehtisivat häntä sanoilla: fiksu ja hauska."
Kunpa voisin olla tuo tyttö. Mutta kun en ole.
Minä en ole fiksu. Enkä hauska. Enkä kai mukavakaan toisten mielestä, en ainakaan niiden työkaverieni, joiden olemuksesta oikein paistaa, että minun seuraani ei kaivata.
Jälleen kerran minä olen se, joka ei kuulu joukkoon.
lauantai 29. marraskuuta 2014
Sinulla ei ollut oikeutta
On epätodellinen olo. En vieläkään tajua kaikkea, mitä minulle on tapahtunut.
Ensimmäinen ajatus: Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että minusta tuli tällainen? Mieleni haluaisi kieltää kaiken, mutta eihän se enää onnistu, kun totuus on jo rävähtänyt silmille.
En olisi koskaan, ikinä uskonut, että näin käy juuri minulle. Klassinen, kulunut ja kliseinen sanonta kaikkien niiden suusta, jotka ovat joskus joutuneet tilanteeseen, jollaiseen kenenkään ei pitäisi joutua.
On vaikeaa ymmärtää, että kiusaamisella on ollut omaan elämään niin kokonaisvaltainen vaikutus. Tuntuu kuin silmäni olisivat vasta nyt auenneet ja pystyn vihdoin näkemään koko totuuden. Totuuden siitä, että kaikki mitä olen itselleni nämä vuodet uskotellut, on valetta.
En selvinnytkään niin vähällä kuin halusin itselleni uskotella.
Päinvastoin, koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen ja syrjintä ovat vaikuttaneet kaikkeen, aivan kaikkeen elämässäni. Haaveet, tehdyt päätökset, tuskalliset ihmissuhteet, vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, itsetunto, oma identiteetti ja sen hahmottamisen vaikeus, masennus, persoonallisuushäiriö jne jne...Voisin jatkaa listaa loputtomiin, mutta jokainen teistä varmaan ymmärsi idean.
Koko minuuteni on rakentunut sairaalle pohjalle. Luulin olevani vahva, mutta oikeasti olin heikko. Luulin selvinneeni, mutta todellisuudessa jämähdin jonnekin lapsuuden ja nuoruuden väliin enkä koskaan päässyt kasvamaan oikeasti aikuiseksi. Olen edelleen henkisesti teini-iässä. Olen jäänyt kiinni siihen ikävaiheeseen enkä tunnu pääsevän irti.
Aivan kuin jalkani olisi upotettu mutaan ja minä yritän ja yritän eteenpäin, mutta pysyn tiukasti paikoillani. Menneisyys pitää minua pihtiotteessa, enkä rimpuilustani huolimatta pääse siitä irti. Kuvat tunkevat mieleeni jatkuvalla syötöllä enkä pysty olemaan, ajattelemaan enkä hengittämään ilman niitä.
Olen elänyt seitsemäntoista vuotta sumussa enkä osaa enää elää ilman tätä mekanismia, joka on ohjelmoitu aivoihini niin perusteellisesti, että irtipäästäminen tuntuu samalta kuin päästäisi irti elämästä itsestään.
Haluan päästä muistoihini käsiksi, mutta mieleeni palailee vain pätkiä sieltä täältä, enimmäkseen ikävuosien 9-12 väliltä. Tietyt kuvat kelautuvat silmieni eteen yhä uudelleen: minä vitos- ja kutosluokkalaisena odottamassa luokkatovereideni kanssa bussia, joka tulisi pian hakemaan meidät koulupäivän jälkeen. Tämän muistan selkeästi: koko ajan täytyy pelätä ja olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, keitä bussissa on ja mitä ilkeyksiä he keksivät huudella.
Yläasteelaisia pelkään kaikista eniten. He ovat isoja, vahvoja ja ilkeitä. He hallitsevat koko kuviota, heitä pelätään ja ihaillaan. Erityisesti inhoan ja pelkään erästä paria vuotta vanhempaa tyttöä, joka on ottanut minut jostain syystä silmätikukseen.
Eräänä päivänä istuessamme bussissa hän kysyy minulta "Haluatko kortsuja?" Vastaa, että en. "No haluatsä sit tulla raskaaks". Naurua. En vastaa mitään, en osaa. Hämmennyn ja nolostun. Paljon myöhemmin tajuan, että ei minulla olisi ollut mitään syytä hävetä, vaan kyseisellä tytöllä. Silti häpeä oli siinä hetkessä yksin minun.
Moni ei pitäisi tuota edes kiusaamisena, mutta minä itse koin sen sellaisena. Tämä tyttö halusi loukata ja nöyryyttää minua. Ehkä hän ei tajunnut, miltä tuollainen lapsesta tuntuu tai sitten hän ei vain välittänyt. Kai se oli hänen ja kavereidensa mielestä hauska pila tai jotain. Minä en osannut ottaa sitä sillä tavalla, kuin aikuinen.
Minä otin sen kuin lapsi, joka vielä olinkin siihen aikaan ja minä häpesin. Syvästi. Koska kaikki bussissa olijat kuulivat ja näkivät. Kaikki varmasti nauroivat juuri minulle. Minut oli häväisty ja nöyryytetty julkisesti.
Ja tuo oli vielä todella kesyä moniin muihin tilanteisiin verrattuna.
Tulen kirjoittamaan vielä paljon samanlaisista tilanteista. Se on ehkä minun ainoa pelastukseni: yrittää muistaa ja kohdata menneisyys sellaisena kuin se oli. En tiedä, pystynkö siihen, mutta lupaan yrittää.
Tiedän, että kirjoittaessani näistä muistoista joku voi tunnistaa minut. Aiemmin pelkäsin sitä mahdollisuutta, enää en oikeastaan välitä. Tunnistakoon jos tunnistaa, mitä sitten? Pahin on minulle jo tehty. Jos joku ex-kiusaajistani tai tutuista nyt sattuisi lukemaan tätä, niin ainoa asia mitä heille haluan sanoa on tämä:
Häpeä!
Sinä, joka tunnistat itsesi: häpeä kaikki niitä sanoja ja tekoja, jotka sait tietoisesti aikaan. Häpeä itseäsi sen tähden, että menit ja tuhosit erään lapsen elämän. Sinulla ei ollut oikeutta. Sanon tämän vielä kerran: sinulla EI ollut oikeutta. Mene itseesi ja mieti edes hetki, mitä teit ja miksi.
Minä en suostu elämään katkeruudessa ja vihassa loppuikääni sen tähden, mitä ne kusipäät minulle tekivät. Olen kurkkuani myöten täynnä sitä paskaa.
Annan häpeän heille, kenelle se kuuluu: kiusaajilleni. Teen tietoisen päätöksen ja lakkaan kantamasta tätä häpeän ja syyllisyyden taakkaa harteillani, koska minä EN ollut vastuussa niistä yhdeksästä kiusaamisen täyteisestä vuodesta.
Ensimmäinen ajatus: Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että minusta tuli tällainen? Mieleni haluaisi kieltää kaiken, mutta eihän se enää onnistu, kun totuus on jo rävähtänyt silmille.
En olisi koskaan, ikinä uskonut, että näin käy juuri minulle. Klassinen, kulunut ja kliseinen sanonta kaikkien niiden suusta, jotka ovat joskus joutuneet tilanteeseen, jollaiseen kenenkään ei pitäisi joutua.
On vaikeaa ymmärtää, että kiusaamisella on ollut omaan elämään niin kokonaisvaltainen vaikutus. Tuntuu kuin silmäni olisivat vasta nyt auenneet ja pystyn vihdoin näkemään koko totuuden. Totuuden siitä, että kaikki mitä olen itselleni nämä vuodet uskotellut, on valetta.
En selvinnytkään niin vähällä kuin halusin itselleni uskotella.
Päinvastoin, koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen ja syrjintä ovat vaikuttaneet kaikkeen, aivan kaikkeen elämässäni. Haaveet, tehdyt päätökset, tuskalliset ihmissuhteet, vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, itsetunto, oma identiteetti ja sen hahmottamisen vaikeus, masennus, persoonallisuushäiriö jne jne...Voisin jatkaa listaa loputtomiin, mutta jokainen teistä varmaan ymmärsi idean.
Koko minuuteni on rakentunut sairaalle pohjalle. Luulin olevani vahva, mutta oikeasti olin heikko. Luulin selvinneeni, mutta todellisuudessa jämähdin jonnekin lapsuuden ja nuoruuden väliin enkä koskaan päässyt kasvamaan oikeasti aikuiseksi. Olen edelleen henkisesti teini-iässä. Olen jäänyt kiinni siihen ikävaiheeseen enkä tunnu pääsevän irti.
Aivan kuin jalkani olisi upotettu mutaan ja minä yritän ja yritän eteenpäin, mutta pysyn tiukasti paikoillani. Menneisyys pitää minua pihtiotteessa, enkä rimpuilustani huolimatta pääse siitä irti. Kuvat tunkevat mieleeni jatkuvalla syötöllä enkä pysty olemaan, ajattelemaan enkä hengittämään ilman niitä.
Olen elänyt seitsemäntoista vuotta sumussa enkä osaa enää elää ilman tätä mekanismia, joka on ohjelmoitu aivoihini niin perusteellisesti, että irtipäästäminen tuntuu samalta kuin päästäisi irti elämästä itsestään.
Haluan päästä muistoihini käsiksi, mutta mieleeni palailee vain pätkiä sieltä täältä, enimmäkseen ikävuosien 9-12 väliltä. Tietyt kuvat kelautuvat silmieni eteen yhä uudelleen: minä vitos- ja kutosluokkalaisena odottamassa luokkatovereideni kanssa bussia, joka tulisi pian hakemaan meidät koulupäivän jälkeen. Tämän muistan selkeästi: koko ajan täytyy pelätä ja olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, keitä bussissa on ja mitä ilkeyksiä he keksivät huudella.
Yläasteelaisia pelkään kaikista eniten. He ovat isoja, vahvoja ja ilkeitä. He hallitsevat koko kuviota, heitä pelätään ja ihaillaan. Erityisesti inhoan ja pelkään erästä paria vuotta vanhempaa tyttöä, joka on ottanut minut jostain syystä silmätikukseen.
Eräänä päivänä istuessamme bussissa hän kysyy minulta "Haluatko kortsuja?" Vastaa, että en. "No haluatsä sit tulla raskaaks". Naurua. En vastaa mitään, en osaa. Hämmennyn ja nolostun. Paljon myöhemmin tajuan, että ei minulla olisi ollut mitään syytä hävetä, vaan kyseisellä tytöllä. Silti häpeä oli siinä hetkessä yksin minun.
Moni ei pitäisi tuota edes kiusaamisena, mutta minä itse koin sen sellaisena. Tämä tyttö halusi loukata ja nöyryyttää minua. Ehkä hän ei tajunnut, miltä tuollainen lapsesta tuntuu tai sitten hän ei vain välittänyt. Kai se oli hänen ja kavereidensa mielestä hauska pila tai jotain. Minä en osannut ottaa sitä sillä tavalla, kuin aikuinen.
Minä otin sen kuin lapsi, joka vielä olinkin siihen aikaan ja minä häpesin. Syvästi. Koska kaikki bussissa olijat kuulivat ja näkivät. Kaikki varmasti nauroivat juuri minulle. Minut oli häväisty ja nöyryytetty julkisesti.
Ja tuo oli vielä todella kesyä moniin muihin tilanteisiin verrattuna.
Tulen kirjoittamaan vielä paljon samanlaisista tilanteista. Se on ehkä minun ainoa pelastukseni: yrittää muistaa ja kohdata menneisyys sellaisena kuin se oli. En tiedä, pystynkö siihen, mutta lupaan yrittää.
Tiedän, että kirjoittaessani näistä muistoista joku voi tunnistaa minut. Aiemmin pelkäsin sitä mahdollisuutta, enää en oikeastaan välitä. Tunnistakoon jos tunnistaa, mitä sitten? Pahin on minulle jo tehty. Jos joku ex-kiusaajistani tai tutuista nyt sattuisi lukemaan tätä, niin ainoa asia mitä heille haluan sanoa on tämä:
Häpeä!
Sinä, joka tunnistat itsesi: häpeä kaikki niitä sanoja ja tekoja, jotka sait tietoisesti aikaan. Häpeä itseäsi sen tähden, että menit ja tuhosit erään lapsen elämän. Sinulla ei ollut oikeutta. Sanon tämän vielä kerran: sinulla EI ollut oikeutta. Mene itseesi ja mieti edes hetki, mitä teit ja miksi.
Minä en suostu elämään katkeruudessa ja vihassa loppuikääni sen tähden, mitä ne kusipäät minulle tekivät. Olen kurkkuani myöten täynnä sitä paskaa.
Annan häpeän heille, kenelle se kuuluu: kiusaajilleni. Teen tietoisen päätöksen ja lakkaan kantamasta tätä häpeän ja syyllisyyden taakkaa harteillani, koska minä EN ollut vastuussa niistä yhdeksästä kiusaamisen täyteisestä vuodesta.
perjantai 28. marraskuuta 2014
Mä haluisin ampua ne kaikki
Helvetin itserakkaat, kusipäiset narsistit.
Ettäs kehtasitte. Ettäs kehtasitte tehdä tämän minulle! Kiusata, nöyryyttää, haukkua, pelotella. Ja nauraa vielä räkäisesti päälle. Teitte pilaa minusta, kävitte persoonaani käsiksi mitä julmimmalla tavalla, murskasitte haaveeni ja hajotitte koko elämäni.
Kuinka vihaankaan teitä kaikkia! Jokaista yksitellen ja kaikkia yhtä aikaa.
Millä oikeudella? Millä helvetin oikeudella te sen teitte? Kuka teille antoi luvan pilata toisen ihmisen, toisen lapsen elämän?
Tällaisia ajatuksia päässäni pyörii, kun mietin kiusaajiani. Vihaa, tuskaa, koettuja pelkoja ja nöyryytyksiä, tuntemuksia epäoikeudenmukaisuudesta.
"Mä haluisin ampuu ne kaikki." Joku vanha Tehosekoittimen kappale. Olen monta kertaa samaistunut tuohon lauseeseen. Minun vihani on ollut todellakin niin vahvaa, että olisin varmaan ampunut joka ikisen niistä kakaroista silloin, jos olisin jostain ampuma-aseen käsiini saanut.
Onneksi sellaiseen ei ollut koskaan mahdollisuutta.
En kannata väkivaltaa, enkä missään nimessä hyväksy kenenkään ampumista, millään perusteilla. Mutta ihmismieli on arvaamaton ja synkkä ja myös minä, niinkuin varmasti moni muukin koulukiusattu, on joskus haaveillut, että kiusaajille tapahtuisi jotain pahaa.
Mikään ei tuo kenellekään oikeutta tuhota toisen yksilön elämää.
Opettajani oli sitä mieltä, että syy kiusatuksi joutumiseen oli yksin minussa. Hänen mielestään olin "ärsyttävä" ja "provosoiva" joten olin kai ansainnut kohtaloni.
Ilkeä narttu. En varmaan ikinä anna anteeksi tälle naiselle. Hän olisi voinut tehdä paljon, mutta ei tehnyt mitään. "Ei meidän koulussa kiusata" tuo ämmä antoi ymmärtää jopa lehtihaastattelussa. Aivan kuin kaikki olisi yhtä onnea ja auvoa vaan.
Ei, ei todellakaan. Meidän koulussa kiusattiin joka ikinen päivä. Ja tämä ihmisenkuvatus tiesi sen. Kaikki aikuiset tiesivät, mutta kukaan ei puuttunut. Ehkä se on niin, että "ärsyttävällä" tai muuten vain "oudolla" lapsella ei ole toisten mielestä lupaa kasvaa rauhassa ja turvassa.
Tosin en ole itsekään viaton. Myönnän olleeni kiusaaja myös ja se hävettää niin kovin tänä päivänä. Jos voisin, pyytäisin anteeksi häneltä, jolle olin julma. Ei se hänen vikansa ollut, ei millään tavalla. Minä itse olin syyllinen ja tulen kantamaan tätä syyllisyyttä mukanani ikuisesti.
Miksi aiheutin toiselle, viattomalle lapselle sen saman tuskan, jota itse jouduin kantamaan? Miten saatoin olla niin kylmä? Miksi en osannut asettua tämän toisen ihmisen osaan, olinhan kokenut saman?
Vastausta en tiedä tänäkään päivänä. Kai minä yritin kostaa kokemani vääryyden tai jotain. En ehkä tajunnut, että se oli kiusaamista. Enkä varmasti ymmärtänyt, millaiset jäljet se jättäisi tähän toiseen.
Vittu että olen ollut itsekäs paska. Minäkin. Vaikka yritin olla kiusaajieni yläpuolella, parempi kuin he. Silti olin yhtä itsekäs, yhtä ajattelematon, yhtä kostonhimoinen. Yhtä paha.
Minusta kuitenkin tuntuu, että olen rangaistukseni saanut.
Se on tähän asti eletty elämä.
Ettäs kehtasitte. Ettäs kehtasitte tehdä tämän minulle! Kiusata, nöyryyttää, haukkua, pelotella. Ja nauraa vielä räkäisesti päälle. Teitte pilaa minusta, kävitte persoonaani käsiksi mitä julmimmalla tavalla, murskasitte haaveeni ja hajotitte koko elämäni.
Kuinka vihaankaan teitä kaikkia! Jokaista yksitellen ja kaikkia yhtä aikaa.
Millä oikeudella? Millä helvetin oikeudella te sen teitte? Kuka teille antoi luvan pilata toisen ihmisen, toisen lapsen elämän?
Tällaisia ajatuksia päässäni pyörii, kun mietin kiusaajiani. Vihaa, tuskaa, koettuja pelkoja ja nöyryytyksiä, tuntemuksia epäoikeudenmukaisuudesta.
"Mä haluisin ampuu ne kaikki." Joku vanha Tehosekoittimen kappale. Olen monta kertaa samaistunut tuohon lauseeseen. Minun vihani on ollut todellakin niin vahvaa, että olisin varmaan ampunut joka ikisen niistä kakaroista silloin, jos olisin jostain ampuma-aseen käsiini saanut.
Onneksi sellaiseen ei ollut koskaan mahdollisuutta.
En kannata väkivaltaa, enkä missään nimessä hyväksy kenenkään ampumista, millään perusteilla. Mutta ihmismieli on arvaamaton ja synkkä ja myös minä, niinkuin varmasti moni muukin koulukiusattu, on joskus haaveillut, että kiusaajille tapahtuisi jotain pahaa.
Mikään ei tuo kenellekään oikeutta tuhota toisen yksilön elämää.
Opettajani oli sitä mieltä, että syy kiusatuksi joutumiseen oli yksin minussa. Hänen mielestään olin "ärsyttävä" ja "provosoiva" joten olin kai ansainnut kohtaloni.
Ilkeä narttu. En varmaan ikinä anna anteeksi tälle naiselle. Hän olisi voinut tehdä paljon, mutta ei tehnyt mitään. "Ei meidän koulussa kiusata" tuo ämmä antoi ymmärtää jopa lehtihaastattelussa. Aivan kuin kaikki olisi yhtä onnea ja auvoa vaan.
Ei, ei todellakaan. Meidän koulussa kiusattiin joka ikinen päivä. Ja tämä ihmisenkuvatus tiesi sen. Kaikki aikuiset tiesivät, mutta kukaan ei puuttunut. Ehkä se on niin, että "ärsyttävällä" tai muuten vain "oudolla" lapsella ei ole toisten mielestä lupaa kasvaa rauhassa ja turvassa.
Tosin en ole itsekään viaton. Myönnän olleeni kiusaaja myös ja se hävettää niin kovin tänä päivänä. Jos voisin, pyytäisin anteeksi häneltä, jolle olin julma. Ei se hänen vikansa ollut, ei millään tavalla. Minä itse olin syyllinen ja tulen kantamaan tätä syyllisyyttä mukanani ikuisesti.
Miksi aiheutin toiselle, viattomalle lapselle sen saman tuskan, jota itse jouduin kantamaan? Miten saatoin olla niin kylmä? Miksi en osannut asettua tämän toisen ihmisen osaan, olinhan kokenut saman?
Vastausta en tiedä tänäkään päivänä. Kai minä yritin kostaa kokemani vääryyden tai jotain. En ehkä tajunnut, että se oli kiusaamista. Enkä varmasti ymmärtänyt, millaiset jäljet se jättäisi tähän toiseen.
Vittu että olen ollut itsekäs paska. Minäkin. Vaikka yritin olla kiusaajieni yläpuolella, parempi kuin he. Silti olin yhtä itsekäs, yhtä ajattelematon, yhtä kostonhimoinen. Yhtä paha.
Minusta kuitenkin tuntuu, että olen rangaistukseni saanut.
Se on tähän asti eletty elämä.
torstai 27. marraskuuta 2014
Pimeä puoleni on todella pimeä
Minussa on jokin osa, joka haluaa, että tuhoan itseni.
Jotain synkkää ja sairasta, joka haluaa ottaa kontrollin ja saada minut tekemään pahoja asioita itselleni ja toisille. Aivan kuin sisälläni olisi erillinen mieli, joka on sidoksissa ns. normaaliin mieleeni ja yrittää kaikkensa, jotta elämäni menisi piloille.
Tunnen olevani paha ja sairas. Huono ja syntinen. En tiedä, ansaitsenko elämältä mitään hyvää. Ehkä minä synnyin häiriintyneenä? Sillä häiriintynyt minä olen ja pahasti. Mieleni valtaavat niin synkät ajatukset tuon tuostakin, etten tiedä, voinko niistä ikinä edes kirjoittaa.
Kuinka paljon toivonkaan pahaa toisille ihmisille. Niille oikeasti tärkeille, lähimmille ja rakkaimmille. Kuinka haluaisinkaan satuttaa heitä ja panna heidät kärsimään tekojensa tähden. Kuinka vahingoniloinen olenkaan, jos jollain menee huonosti. Kuinka nauran ja riemuitsen salaa mielessäni toisten onnettomuuksista.
Miten minusta tuli näin ilkeä ja raadollinen? Halveksin itseäni ja toisaalta nautin näistä mustista ajatuksista, jotka valtaavat mieleni ja pumppaavat katkeraa kalkkia sisuksiini.
Viha ja katkeruus vievät mennessään pelottavan helposti. Ei saisi antaa tuumakaan periksi, ei antaa mustille ajatuksille valtaa. Pitäisi sanoa itselleen joka ikinen päivä, että ei, en suostu tähän, en suostu katkeroitumaan, en halua vihata lopun ikääni, koska menneisyys on jo tapahtunut eikä sille enää voi mitään.
Silti teen sitä, joka päivä. Tiedostan, miten pitäisi toimia, mutta toimin juuri päinvastoin. Se paha minussa on niin voimakas, niin hirvittävän suuri ja vahva. Se pirstoo hyökyaallon lailla kaiken tieltään, myös moraalin ja järkevän ajattelun. Se on jotain niin alkukantaista, ettei sille löydy sanoja.
Sitä ei voi sanoittaa, sen voi vain tuntea.
Se haluaa elää synkkyydessä ja löytää voimansa pimeydestä. Se rakastaa tuskaa ja pelkoa, se janoaa epäonnistumisia ja kuilun reunalla kulkemista. Ennen kaikkea se rakastaa kuolemaa ja haluaa minun kuolevan.
Se on osa minua ja tekee kaikkensa, että noudattaisin sen tahtoa ja vaipuisin unohduksiin.
Minun pimeä puoleni on todella pimeä.
Ja minä samaan aikaan sekä pelkään että rakastan pimeyttäni.
Jotain synkkää ja sairasta, joka haluaa ottaa kontrollin ja saada minut tekemään pahoja asioita itselleni ja toisille. Aivan kuin sisälläni olisi erillinen mieli, joka on sidoksissa ns. normaaliin mieleeni ja yrittää kaikkensa, jotta elämäni menisi piloille.
Tunnen olevani paha ja sairas. Huono ja syntinen. En tiedä, ansaitsenko elämältä mitään hyvää. Ehkä minä synnyin häiriintyneenä? Sillä häiriintynyt minä olen ja pahasti. Mieleni valtaavat niin synkät ajatukset tuon tuostakin, etten tiedä, voinko niistä ikinä edes kirjoittaa.
Kuinka paljon toivonkaan pahaa toisille ihmisille. Niille oikeasti tärkeille, lähimmille ja rakkaimmille. Kuinka haluaisinkaan satuttaa heitä ja panna heidät kärsimään tekojensa tähden. Kuinka vahingoniloinen olenkaan, jos jollain menee huonosti. Kuinka nauran ja riemuitsen salaa mielessäni toisten onnettomuuksista.
Miten minusta tuli näin ilkeä ja raadollinen? Halveksin itseäni ja toisaalta nautin näistä mustista ajatuksista, jotka valtaavat mieleni ja pumppaavat katkeraa kalkkia sisuksiini.
Viha ja katkeruus vievät mennessään pelottavan helposti. Ei saisi antaa tuumakaan periksi, ei antaa mustille ajatuksille valtaa. Pitäisi sanoa itselleen joka ikinen päivä, että ei, en suostu tähän, en suostu katkeroitumaan, en halua vihata lopun ikääni, koska menneisyys on jo tapahtunut eikä sille enää voi mitään.
Silti teen sitä, joka päivä. Tiedostan, miten pitäisi toimia, mutta toimin juuri päinvastoin. Se paha minussa on niin voimakas, niin hirvittävän suuri ja vahva. Se pirstoo hyökyaallon lailla kaiken tieltään, myös moraalin ja järkevän ajattelun. Se on jotain niin alkukantaista, ettei sille löydy sanoja.
Sitä ei voi sanoittaa, sen voi vain tuntea.
Se haluaa elää synkkyydessä ja löytää voimansa pimeydestä. Se rakastaa tuskaa ja pelkoa, se janoaa epäonnistumisia ja kuilun reunalla kulkemista. Ennen kaikkea se rakastaa kuolemaa ja haluaa minun kuolevan.
Se on osa minua ja tekee kaikkensa, että noudattaisin sen tahtoa ja vaipuisin unohduksiin.
Minun pimeä puoleni on todella pimeä.
Ja minä samaan aikaan sekä pelkään että rakastan pimeyttäni.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Ne pettävät sinut kuitenkin
Älä usko. Älä toivo. Älä luota.
Sulje silmäsi ja sydämesi maailmalta, käperry itseesi ja leiki kuollutta. Koska ne pettävät sinut kuitenkin.
Elämäni ohjenuora. Polttoraudalla kaiverrettu sydämeeni, jotta en unohtaisi, kuinka minua satutettiin. Kuinka luottamukseni rikottiin ja uskoni elämää kohtaa lyötiin palasiksi.
Vannoin itselleni, etten enää koskaan, ikinä anna sen tapahtua itselleni. Ei enää valheellisia sanoja ja tekoja, ei enää tuskaa ja pelkoa, ei enää luopumisia. Ei enää riskejä.
Mutta niin ei voi elää. Minä en voi elää loppuikääni peläten jokaikistä ihmistä, epäillen kaikkea ja kaikkia. Minä haluan avata sydämeni ja ottaa vastaan rakkautta.
Sitähän olen aina janonnut. Rakkautta ja pyyteetöntä hyväksytyksi tulemista. Mutta se pelottaa. Rakkaus ja välittäminen tekevät kipeää sellaiselle, joka ei ole tottunut niitä saamaan.
Onnellisuus pelottaa, koska sekin on itselleni tuntematon käsite. On eräs ihminen, joka ehkä haluaisi olla ystäväni, ainakin luulen niin. Saatan kyllä olla väärässäkin ja ehkä hän oikeasti inhoaa minua ja olen saanut aivan virheellisen käsityksen hänestä. Ei voi tietää. En ole koskaan osannut lukea ihmisiä, en koskaan ja siksi minua onkin satutettu lukemattomat kerrat.
Pelkään, että se tapahtuu uudelleen. Että taas minua satutetaan. Juuri kun alan uskoa ja luottaa, matto vedetään taas jalkojeni alta ja käsiini jää pelkkää tuhkaa. Niinkuin aina.
En halua maalata piruja seinille, mutta minä pelkään niin kovasti hylätyksi tulemista, että se sattuu fyysisesti. Toisaalta jokin osa minusta selvästi haluaa tulla hylätyksi, koska on jo tottunut siihen. Koska se on tuttua ja turvallista. Olenhan koko elämäni ollut yksin. Mitä siitä tulisi jos yhtäkkiä en enää olisikaan yksin?
En enää halua, että minuun sattuu ja toisaalta taas haluan, että minua satutetaan. Olen masokisti, rakastan kipua. Se on ainoa selitys tälle kaikelle.
Miksi ihminen on niin onneton, että pelkää onnen mahdollisuuttakin, silloin kun sitä hänelle tarjotaan?
Sulje silmäsi ja sydämesi maailmalta, käperry itseesi ja leiki kuollutta. Koska ne pettävät sinut kuitenkin.
Elämäni ohjenuora. Polttoraudalla kaiverrettu sydämeeni, jotta en unohtaisi, kuinka minua satutettiin. Kuinka luottamukseni rikottiin ja uskoni elämää kohtaa lyötiin palasiksi.
Vannoin itselleni, etten enää koskaan, ikinä anna sen tapahtua itselleni. Ei enää valheellisia sanoja ja tekoja, ei enää tuskaa ja pelkoa, ei enää luopumisia. Ei enää riskejä.
Mutta niin ei voi elää. Minä en voi elää loppuikääni peläten jokaikistä ihmistä, epäillen kaikkea ja kaikkia. Minä haluan avata sydämeni ja ottaa vastaan rakkautta.
Sitähän olen aina janonnut. Rakkautta ja pyyteetöntä hyväksytyksi tulemista. Mutta se pelottaa. Rakkaus ja välittäminen tekevät kipeää sellaiselle, joka ei ole tottunut niitä saamaan.
Onnellisuus pelottaa, koska sekin on itselleni tuntematon käsite. On eräs ihminen, joka ehkä haluaisi olla ystäväni, ainakin luulen niin. Saatan kyllä olla väärässäkin ja ehkä hän oikeasti inhoaa minua ja olen saanut aivan virheellisen käsityksen hänestä. Ei voi tietää. En ole koskaan osannut lukea ihmisiä, en koskaan ja siksi minua onkin satutettu lukemattomat kerrat.
Pelkään, että se tapahtuu uudelleen. Että taas minua satutetaan. Juuri kun alan uskoa ja luottaa, matto vedetään taas jalkojeni alta ja käsiini jää pelkkää tuhkaa. Niinkuin aina.
En halua maalata piruja seinille, mutta minä pelkään niin kovasti hylätyksi tulemista, että se sattuu fyysisesti. Toisaalta jokin osa minusta selvästi haluaa tulla hylätyksi, koska on jo tottunut siihen. Koska se on tuttua ja turvallista. Olenhan koko elämäni ollut yksin. Mitä siitä tulisi jos yhtäkkiä en enää olisikaan yksin?
En enää halua, että minuun sattuu ja toisaalta taas haluan, että minua satutetaan. Olen masokisti, rakastan kipua. Se on ainoa selitys tälle kaikelle.
Miksi ihminen on niin onneton, että pelkää onnen mahdollisuuttakin, silloin kun sitä hänelle tarjotaan?
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
En ole velkaa menneisyydelleni
Kello on 0.15 sunnuntain ja maanantain väliseä yönä. En saa unta, joten päätin tehdä jonkinlaisen postauksen.
Kuuntelin kerran töissä Kaija Koon "Vahva"-biisiä ja yllätyksekseni se nosti melkein kyyneleet silmiini. Sanat tuntuivat olevan juuri minun elämästäni.
Olen vihdoin alkanut ymmärtää, ettei minun ole pakko jäädä ikuisesti rypemään tähän paskaan, että mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.
Vähän ja hiljaa kerrallaan.
Jotain on lähtenyt liikkeelle sisälläni, tunnen sen. Kuin menneisyys alkaisi pikkuhiljaa, pienenpienin askelin hellittää otettaan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan kuolla.
Ehkä en olekaan toivoton tapaus, vaikka luulin olevani.
"Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää".
Minä en ole enää velkaa menneisyydelleni. Se on saanut minusta jo liian suuren otteen, se on pitänyt minua vankinaan kaikki nämä vuodet ja minä haluan vihdoinkin päästää siitä eroon ja alkaa elää.
Elää oikeaa elämää ja lakata kulkemasta varjoissa.
Niin paljon kuin pelkäänkin, aion kohdata menneisyyteni, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
Niin paljon kuin pimeyttä rakastankin, en halua antaa sille lopullista voittoa.
Haluan olla vahva. Haluan olla selviytyjä ja jättää vielä jonain päivänä kaiken tämän taakseni.
Kuuntelin kerran töissä Kaija Koon "Vahva"-biisiä ja yllätyksekseni se nosti melkein kyyneleet silmiini. Sanat tuntuivat olevan juuri minun elämästäni.
Olen vihdoin alkanut ymmärtää, ettei minun ole pakko jäädä ikuisesti rypemään tähän paskaan, että mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.
Vähän ja hiljaa kerrallaan.
Jotain on lähtenyt liikkeelle sisälläni, tunnen sen. Kuin menneisyys alkaisi pikkuhiljaa, pienenpienin askelin hellittää otettaan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan kuolla.
Ehkä en olekaan toivoton tapaus, vaikka luulin olevani.
"Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää".
Minä en ole enää velkaa menneisyydelleni. Se on saanut minusta jo liian suuren otteen, se on pitänyt minua vankinaan kaikki nämä vuodet ja minä haluan vihdoinkin päästää siitä eroon ja alkaa elää.
Elää oikeaa elämää ja lakata kulkemasta varjoissa.
Niin paljon kuin pelkäänkin, aion kohdata menneisyyteni, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
Niin paljon kuin pimeyttä rakastankin, en halua antaa sille lopullista voittoa.
Haluan olla vahva. Haluan olla selviytyjä ja jättää vielä jonain päivänä kaiken tämän taakseni.
lauantai 22. marraskuuta 2014
PMS tekee hulluksi
Etova olo. Jäi eilen Ketipinorit saamatta, kun sähköinen resepti unohtui uusia...Minulla ei ole ainoatakaan pilleriä jäljellä ja oksettaa.
En käsitä, miten saatoin olla niin huolimaton. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Muistini on mennyt pelottavan huonoksi viime vuosina. Unohtelen asioiden ja ihmisten nimiä, en muista kunnolla mitä olen tehnyt edellispäivänä, saati sitten edellisellä viikolla. Pelkään jo tuhonneeni aivoni kaikenmaailman lääkkeillä (laillisilla) joita olen joutunut vetämään vuosien mittaan. Mutta ei auta, syötävä on tai muuten ei uni tule kunnolla.
En tiedä, miten jaksan ensi viikolla töissä. Viime yönä nukuin 4 tai 5 tuntia ja sama voi hyvinkin toistua tulevana yönä. En vaan pärjää näin lyhyillä yöunilla kun töihin pitää nousta jo varttia vailla seitsemän.
Töistä puheenollen, taisin nolata itseni perjantaina duunissa aika perusteellisesti ja nyt hävettää.
Menkat olivat alkamassa ja mulla on pirun paha PMS ollut jo vuosia. Kuukautiskiertoni heittelee aika tavalla joten en taaskaan tajunnut, mitä on tapahtumassa.
Heräsin normaalisti aamulla ja olin pahalla tuulella ilman mitään varsinaista syytä. Vointi oli vielä ihan ok kävellessäni työpaikalle (se vituttaa kaikista eniten, kun bussi kiertää niin kaukaa) mutta sitten alkoi kiehua yli, kun huomasin, että paikkani oli varattu, ohjaaja häipynyt tapansa mukaan jonnekin ja en tiennyt yhtään, mihin istuisin tai mitä seuraavaksi pitäisi tehdä (työtehtävät vaihtelevat paljon)
Yritin pitää itseni kasassa, mutta suunnaton vitutukseni välittyi varmasti kaikille. Olin hetkessä kiukkuinen kuin perseelle ammuttu karhu ja hyvä, etten paiskonut tavaroita. Ensimmäisen tunnin aikana jouduin pari kertaa sulkemaan silmäni ja kokeilemaan turvapaikkaharjoitusta (kyllä, käytän sitä joskus) huolimatta siitä, että ympärillä olevat työkaverit saattoivat katsoa vinoon.
Harkitsin hetken aikaa tosissani töistä lähtöä kesken päivän kun tunsin, etten kestä eikä diapamejakaan ollut mukana (tästä lähtien aion pitää aina vähintään pari laukussa!) mutta jotenkin kestin.
Miksi pitää olla tällainen raivohullu, josta näkee jo kilometrin päähän, kun se kuuluisa paha päivä osuu kohdalle? PMS todellakin tekee minut hulluksi.
Pelkään jo tulevaa maanantaita...
En käsitä, miten saatoin olla niin huolimaton. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta. Muistini on mennyt pelottavan huonoksi viime vuosina. Unohtelen asioiden ja ihmisten nimiä, en muista kunnolla mitä olen tehnyt edellispäivänä, saati sitten edellisellä viikolla. Pelkään jo tuhonneeni aivoni kaikenmaailman lääkkeillä (laillisilla) joita olen joutunut vetämään vuosien mittaan. Mutta ei auta, syötävä on tai muuten ei uni tule kunnolla.
En tiedä, miten jaksan ensi viikolla töissä. Viime yönä nukuin 4 tai 5 tuntia ja sama voi hyvinkin toistua tulevana yönä. En vaan pärjää näin lyhyillä yöunilla kun töihin pitää nousta jo varttia vailla seitsemän.
Töistä puheenollen, taisin nolata itseni perjantaina duunissa aika perusteellisesti ja nyt hävettää.
Menkat olivat alkamassa ja mulla on pirun paha PMS ollut jo vuosia. Kuukautiskiertoni heittelee aika tavalla joten en taaskaan tajunnut, mitä on tapahtumassa.
Heräsin normaalisti aamulla ja olin pahalla tuulella ilman mitään varsinaista syytä. Vointi oli vielä ihan ok kävellessäni työpaikalle (se vituttaa kaikista eniten, kun bussi kiertää niin kaukaa) mutta sitten alkoi kiehua yli, kun huomasin, että paikkani oli varattu, ohjaaja häipynyt tapansa mukaan jonnekin ja en tiennyt yhtään, mihin istuisin tai mitä seuraavaksi pitäisi tehdä (työtehtävät vaihtelevat paljon)
Yritin pitää itseni kasassa, mutta suunnaton vitutukseni välittyi varmasti kaikille. Olin hetkessä kiukkuinen kuin perseelle ammuttu karhu ja hyvä, etten paiskonut tavaroita. Ensimmäisen tunnin aikana jouduin pari kertaa sulkemaan silmäni ja kokeilemaan turvapaikkaharjoitusta (kyllä, käytän sitä joskus) huolimatta siitä, että ympärillä olevat työkaverit saattoivat katsoa vinoon.
Harkitsin hetken aikaa tosissani töistä lähtöä kesken päivän kun tunsin, etten kestä eikä diapamejakaan ollut mukana (tästä lähtien aion pitää aina vähintään pari laukussa!) mutta jotenkin kestin.
Miksi pitää olla tällainen raivohullu, josta näkee jo kilometrin päähän, kun se kuuluisa paha päivä osuu kohdalle? PMS todellakin tekee minut hulluksi.
Pelkään jo tulevaa maanantaita...
torstai 20. marraskuuta 2014
Olisiko parempi unohtaa menneisyytensä?
Kävin tänään psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, kuten kerran, pari kuukaudessa olemme sopineet.
Kerroin, että tajusin vasta hiljattain, kuinka pihalla olen ollut kaikki nämä vuodet, kuinka hämmentynyt olen siitä, että vasta hetki sitten ymmärsin, kuinka koko mennyt elämäni on ollut yhtä muistojen tukahduttamista.
Kävin aikoinani läpi pitkän terapian, enkä tiedä, kuinka paljon siitä oikeasti on ollut hyötyä. Olin niin nuori sen aloittaessani, vasta 18 täyttänyt enkä ollut vielä valmis purkamaan traumojani, jotka olivat liian tuoreita ja kipeitä työstettäviksi.
Edelleen menneisyyden kipu on vahvasti läsnä, edelleen tukahdutan muistojani edes tiedostamatta sitä, mutta jollain tapaa minusta tuntuu, että nyt voisi olla aika aloittaa uusi elämänvaihe ja koittaa pala palalta eheytyä läpikäymällä edes joitain tapahtumia menneisyydestä, sikäli kuin se ylipäätään on mahdollista.
Mutta ajatus pelottaa niin helvetisti. Minusta tuntuu, etten pelkää mitään niin paljon tässä elämässä kuin menneisyyteni kohtaamista. Kaikki se tuska ja häpeä ja nöyryytys...En tiedä. En oikeasti tiedä, onko minusta siihen.
Tästä olemme puhuneet paljon sairaanhoitajani kanssa, kuinka haluaisin vihdoinkin päästä menneisyydestäni eroon ja tervehtyä henkisesti, mutta se vaatisi todellakin uskallusta mennä syvälle lapsuuteen, sinne missä traumat saivat alkunsa.
Psykoterapiassa yritimme käydä yhdessä terapeutin kanssa menneisyyttäni läpi siinä juurikaan onnistumatta. Olinkin aika yllättynyt, kun tänään sairaanhoitaja ehdotti, että "mitä jos yksinkertaisesti unohtaisit menneisyyden?"
Hänen mielestään stressaan itseäni ihan liikaa sillä, että otan paineita, että minun täytyisi saada puhuttua, kerrottua niistä tapahtumista, kerrottua siitä kiusaamisesta, jota koin, kun selvästikään en ole siihen valmis.
"Hyväksy, että menneisyydellä on sinuun tiettyjä vaikutuksia, mutta yritä samalla ymmärtää, että se on ollutta ja mennyttä ja keskity mieluummin tulevaisuuteen." Sitten hän antoi pari vinkkiä, miten voi rauhoittaa itseään kun pahat ajatukset ja olotilat valtaavat mielen. "Kuvittele itsesi veden äärelle. Kuvittele veteen puun lehti ja ajattele, että kaikki kipu ja tuska on siinä lehdessä ja se purjehtii vettä pitkin pois eikä sitä enää ole."
Ei aivan noilla sanoilla, mutta perusidea oli kuitenkin tämä. Hmm, en osaa yhtään sanoa, toimisiko tuo kohdallani, mutta ainahan voi kokeilla...
Olen kovin epävarma siitä, mitä minun tulisi tehdä menneisyydelläni. Avatako sitä enemmän vai sulkeako se kokonaan mielestä pois?
Olenhan yrittänyt puolet elämästäni unohtaa ja maksanut siitä kovan hinnan...
Ehkä puhuminen ei olekaan minulle se juttu vaan kirjoittaminen? Ehkä sanojen kautta saan tuotua tuskaani paperille ja sitä kautta oksennettua sen lopulta mielestäni pois?
Yritin selittää hoitajalle tätä "sumussa elämistä" mutta selvästikään hän ei tajunnut, mistä on kyse.
Turhauttavaa.
Kerroin, että tajusin vasta hiljattain, kuinka pihalla olen ollut kaikki nämä vuodet, kuinka hämmentynyt olen siitä, että vasta hetki sitten ymmärsin, kuinka koko mennyt elämäni on ollut yhtä muistojen tukahduttamista.
Kävin aikoinani läpi pitkän terapian, enkä tiedä, kuinka paljon siitä oikeasti on ollut hyötyä. Olin niin nuori sen aloittaessani, vasta 18 täyttänyt enkä ollut vielä valmis purkamaan traumojani, jotka olivat liian tuoreita ja kipeitä työstettäviksi.
Edelleen menneisyyden kipu on vahvasti läsnä, edelleen tukahdutan muistojani edes tiedostamatta sitä, mutta jollain tapaa minusta tuntuu, että nyt voisi olla aika aloittaa uusi elämänvaihe ja koittaa pala palalta eheytyä läpikäymällä edes joitain tapahtumia menneisyydestä, sikäli kuin se ylipäätään on mahdollista.
Mutta ajatus pelottaa niin helvetisti. Minusta tuntuu, etten pelkää mitään niin paljon tässä elämässä kuin menneisyyteni kohtaamista. Kaikki se tuska ja häpeä ja nöyryytys...En tiedä. En oikeasti tiedä, onko minusta siihen.
Tästä olemme puhuneet paljon sairaanhoitajani kanssa, kuinka haluaisin vihdoinkin päästä menneisyydestäni eroon ja tervehtyä henkisesti, mutta se vaatisi todellakin uskallusta mennä syvälle lapsuuteen, sinne missä traumat saivat alkunsa.
Psykoterapiassa yritimme käydä yhdessä terapeutin kanssa menneisyyttäni läpi siinä juurikaan onnistumatta. Olinkin aika yllättynyt, kun tänään sairaanhoitaja ehdotti, että "mitä jos yksinkertaisesti unohtaisit menneisyyden?"
Hänen mielestään stressaan itseäni ihan liikaa sillä, että otan paineita, että minun täytyisi saada puhuttua, kerrottua niistä tapahtumista, kerrottua siitä kiusaamisesta, jota koin, kun selvästikään en ole siihen valmis.
"Hyväksy, että menneisyydellä on sinuun tiettyjä vaikutuksia, mutta yritä samalla ymmärtää, että se on ollutta ja mennyttä ja keskity mieluummin tulevaisuuteen." Sitten hän antoi pari vinkkiä, miten voi rauhoittaa itseään kun pahat ajatukset ja olotilat valtaavat mielen. "Kuvittele itsesi veden äärelle. Kuvittele veteen puun lehti ja ajattele, että kaikki kipu ja tuska on siinä lehdessä ja se purjehtii vettä pitkin pois eikä sitä enää ole."
Ei aivan noilla sanoilla, mutta perusidea oli kuitenkin tämä. Hmm, en osaa yhtään sanoa, toimisiko tuo kohdallani, mutta ainahan voi kokeilla...
Olen kovin epävarma siitä, mitä minun tulisi tehdä menneisyydelläni. Avatako sitä enemmän vai sulkeako se kokonaan mielestä pois?
Olenhan yrittänyt puolet elämästäni unohtaa ja maksanut siitä kovan hinnan...
Ehkä puhuminen ei olekaan minulle se juttu vaan kirjoittaminen? Ehkä sanojen kautta saan tuotua tuskaani paperille ja sitä kautta oksennettua sen lopulta mielestäni pois?
Yritin selittää hoitajalle tätä "sumussa elämistä" mutta selvästikään hän ei tajunnut, mistä on kyse.
Turhauttavaa.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Suojamuurit mieleni ympärillä
Minulla on koko ajan suojamuurit mieleni ympärillä. Niin tiukasti, ettei mikään pääsisi ulos, ettei yksikään tuskallinen muisto vuotaisi läpi ja palauttaisi mieleeni sitä helvettiä, minkä keskellä jouduin elämään vuosia.
Muurit ovat aina läsnä. Kun kävelen kaupungilla, kun istun bussissa, jopa kun istun tässä koneella ja kirjoitan tätä tekstiä. Mieleni suojelee minua aivan huomaamattani, niin etten useinkaan edes tunnista, mistä on kyse.
Olen yrittänyt laskea suojaustani ohimeneviksi hetkiksi ja yllätyin siitä, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Toisaalta, ihmekös tuo, kun on käyttänyt yli puolet elämästään itsensä ja muistojensa tukahduttamiseen.
Eilen kirjoitin siitä, kuinka yläastevuoteni kuluivat ikäänkuin jonkinlaisessa sumussa. En ollut täysin läsnä, olin vähän väliä muissa maailmoissa ja minulta meni koko ajan asioita ikäänkuin "ohi." Oli vaikeaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen, siihen mitä parhaillaan tapahtui. Olin omissa ajatuksissani suurimman osan aikaa. Ja silloin kun olin läsnä, mieleni täytti sokaiseva raivo, jota purin niin itseeni kuin läheisiinikin tajuamatta yhtään, miksi niin tapahtuu.
Olen tajunnut, että se oli minun ikioma defenssimekanismini, mielen oma puolustuskeino hallitsevia vihamielisiä olosuhteita kohtaan. Kuten kerroin, en muista noista ajoista paljoakaan (koska en anna itselleni lupaa muistaa) mutta se tunne minulla on, että olin jossain syvällä pääni sisällä, omassa todellisuudessani, vaikka samalla havainnoinkin ulkopuolista maailmaa normaalisti. Olin myös jatkuvasti äärettömän vihainen, mutta en osannut kertoa, että miksi.
Muistaakseni olin 12-vuotias, kun kehitin itselleni selviytymiskeinon vailla vertaa.
Olen täyttänyt mieleni erilaisilla suojaavilla "kuvilla" (joita en lähde tässä sen enempää purkamaan) ja noita kuvia pyörittelen mielessäni lähes koko valveillaoloaikani. Ne ovat auttaneet minua kestämään, ne ovat täyttäneet tehtävänsä ja suojelleet minua kun kukaan muu ei sitä tehnyt, niiden ansiosta olen todennäköisesti säästynyt täydelliseltä sekoamiselta ja ne ovat minulle rakkainta tässä elämässä, rakkaampaa kuin mikään muu.
"Kuvat" ovat mielessäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Ne tuovat minulle turvaa enemmän kuin mikään muu. Tunnen itseni edes hieman vähemmän yksinäiseksi, kun voin luottaa siihen, että "kuvat" suojelevat minun herkkää sisintäni ja tukahduttavat sen osan mieleni sisällöstä, jota en kykene tuomaan tietoisuuteeni.
Kukaan ei varmaankaan ymmärrä, mistä puhun, mutta ei sillä ole oikeastaan väliä. Yritän vain sanoa, että tämä on ollut minun keinoni selvitä, minun pelastukseni vahingollisissa olosuhteissa ja tästä luopuminen tuntuu pelottavammalta kuin itse kuolema. Menen lähes paniikkiin heti jos mietinkin, että joutuisin luopumaan näistä "kuvista".
Jos yritän olla pienenkin hetken ilman "kuviani", minut valtaa ahdistus ja pohjaton yksinäisyyden tunne, jota on vaikea kestää. Jos ajattelen jotain "vaarallista", "kuvat" ovat hetkessä läsnä silmieni edessä ja saavat pahat muistot katoamaan.
Mikä tässä on ongelmana? Se, etten ole täysin läsnä. En havainnoi kunnolla ympäristöäni ja tämän vuoksi olen joutunut useisiin "läheltä piti"-tilanteisiin. En jaksa kiinnittää kunnolla huomiota muihin ihmisiin ja meneillään olevaan hetkeen, kun "kuvat" ovat aina silmieni edessä ja ikäänkuin sumentavat reaktiokykyni pysyvästi.
Ja tietenkin se, etten pysty kohtaamaan tuskallisia muistojani ja pääsemään niistä yli, koska "kuvat" estävät sen.
Olen ohjelmoinut itseni täydellisesti ja ovelasti. Niin ovelasti, että kesti seitsemäntoista vuotta huomata tämä ohjelmointi, joka minussa on ollut koko ajan käynnissä, mutta jota olen koko ajan pitänyt ikäänkuin normaalina.
Joku sanoi kerran, että alitajunta on tietoista mieltä paljon viisaampi ja keksii keinot selvitä, ohjelmoi yksilön toimimaan tietyllä tavalla ilman, että tämä edes tajuaa sitä.
Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa.
Muurit ovat aina läsnä. Kun kävelen kaupungilla, kun istun bussissa, jopa kun istun tässä koneella ja kirjoitan tätä tekstiä. Mieleni suojelee minua aivan huomaamattani, niin etten useinkaan edes tunnista, mistä on kyse.
Olen yrittänyt laskea suojaustani ohimeneviksi hetkiksi ja yllätyin siitä, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Toisaalta, ihmekös tuo, kun on käyttänyt yli puolet elämästään itsensä ja muistojensa tukahduttamiseen.
Eilen kirjoitin siitä, kuinka yläastevuoteni kuluivat ikäänkuin jonkinlaisessa sumussa. En ollut täysin läsnä, olin vähän väliä muissa maailmoissa ja minulta meni koko ajan asioita ikäänkuin "ohi." Oli vaikeaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen, siihen mitä parhaillaan tapahtui. Olin omissa ajatuksissani suurimman osan aikaa. Ja silloin kun olin läsnä, mieleni täytti sokaiseva raivo, jota purin niin itseeni kuin läheisiinikin tajuamatta yhtään, miksi niin tapahtuu.
Olen tajunnut, että se oli minun ikioma defenssimekanismini, mielen oma puolustuskeino hallitsevia vihamielisiä olosuhteita kohtaan. Kuten kerroin, en muista noista ajoista paljoakaan (koska en anna itselleni lupaa muistaa) mutta se tunne minulla on, että olin jossain syvällä pääni sisällä, omassa todellisuudessani, vaikka samalla havainnoinkin ulkopuolista maailmaa normaalisti. Olin myös jatkuvasti äärettömän vihainen, mutta en osannut kertoa, että miksi.
Muistaakseni olin 12-vuotias, kun kehitin itselleni selviytymiskeinon vailla vertaa.
Olen täyttänyt mieleni erilaisilla suojaavilla "kuvilla" (joita en lähde tässä sen enempää purkamaan) ja noita kuvia pyörittelen mielessäni lähes koko valveillaoloaikani. Ne ovat auttaneet minua kestämään, ne ovat täyttäneet tehtävänsä ja suojelleet minua kun kukaan muu ei sitä tehnyt, niiden ansiosta olen todennäköisesti säästynyt täydelliseltä sekoamiselta ja ne ovat minulle rakkainta tässä elämässä, rakkaampaa kuin mikään muu.
"Kuvat" ovat mielessäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Ne tuovat minulle turvaa enemmän kuin mikään muu. Tunnen itseni edes hieman vähemmän yksinäiseksi, kun voin luottaa siihen, että "kuvat" suojelevat minun herkkää sisintäni ja tukahduttavat sen osan mieleni sisällöstä, jota en kykene tuomaan tietoisuuteeni.
Kukaan ei varmaankaan ymmärrä, mistä puhun, mutta ei sillä ole oikeastaan väliä. Yritän vain sanoa, että tämä on ollut minun keinoni selvitä, minun pelastukseni vahingollisissa olosuhteissa ja tästä luopuminen tuntuu pelottavammalta kuin itse kuolema. Menen lähes paniikkiin heti jos mietinkin, että joutuisin luopumaan näistä "kuvista".
Jos yritän olla pienenkin hetken ilman "kuviani", minut valtaa ahdistus ja pohjaton yksinäisyyden tunne, jota on vaikea kestää. Jos ajattelen jotain "vaarallista", "kuvat" ovat hetkessä läsnä silmieni edessä ja saavat pahat muistot katoamaan.
Mikä tässä on ongelmana? Se, etten ole täysin läsnä. En havainnoi kunnolla ympäristöäni ja tämän vuoksi olen joutunut useisiin "läheltä piti"-tilanteisiin. En jaksa kiinnittää kunnolla huomiota muihin ihmisiin ja meneillään olevaan hetkeen, kun "kuvat" ovat aina silmieni edessä ja ikäänkuin sumentavat reaktiokykyni pysyvästi.
Ja tietenkin se, etten pysty kohtaamaan tuskallisia muistojani ja pääsemään niistä yli, koska "kuvat" estävät sen.
Olen ohjelmoinut itseni täydellisesti ja ovelasti. Niin ovelasti, että kesti seitsemäntoista vuotta huomata tämä ohjelmointi, joka minussa on ollut koko ajan käynnissä, mutta jota olen koko ajan pitänyt ikäänkuin normaalina.
Joku sanoi kerran, että alitajunta on tietoista mieltä paljon viisaampi ja keksii keinot selvitä, ohjelmoi yksilön toimimaan tietyllä tavalla ilman, että tämä edes tajuaa sitä.
Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa.
maanantai 17. marraskuuta 2014
En halua muistaa
Myönnän, että minua pelottaa. Pelottaa aivan helvetisti.
Pelkään palaamista menneeseen, muistoihini. Niihin, jotka tuntuvat liian tuskallisilta käsiteltäviksi. Eilen illalla tajusin, että minähän olen koko ajan sekä tietoisesti että tiedostamattani tukahduttanut kaiken, mitä silloin aikoinaan tapahtui. Kaikki muistot, kaikki tunteet ja ajatukset, kaikkea mahdollista olen juossut karkuun edes tajuamatta sitä.
Suurin osa lapsuudestani ja yläaste-ajoista on hämärän peitossa. On kuin paksu sumukerros leijuisi kaiken yllä ja varjostaisi kaikkea mennyttä. Mieli suojelee minua, estää minua muistamasta, tekee kaikkensa jotta en kajoaisi kiellettyyn muistiainekseen, siihen mikä pitää työntää pois mielestä keinolla millä hyvänsä.
En ymmärrä, miten näin pääsi käymään. En vieläkään ymmärrä, että miksi. Miksi en uskalla muistaa, miksi en pysty käsittelemään niitä asioita edes viidentoista vuoden jälkeen? Mikä niistä muistoista tekee niin kamalia kestää?
Tästäkö kaikki vaikeudet elämässäni johtuvat? Pieleen menneet opiskelut ja työharjoittelut, katkenneet ihmissuhteet, jatkuva tyhjyyden ja yksinjäämisen tunne... Koko tämä paska, joka on seurannut minua niin kauan kuin muistan. Tekikö kiusaaminen minusta todella tämän heikon ihmisraunion, joka tänä päivänä olen?
Haluaisin niin kovasti, että vastaus olisi kieltävä, mutta eihän se taida olla. Kai se sitten meni niin, että koulu ja kiusaajat siellä koituivat minun kohtalokseni.
Vihan voimalla olen jaksanut näinkin pitkälle. Vain ja ainoastaan laantumaton, hellittämätön viha on auttanut minua pysymään järjissäni ja nousemaan maasta kerta toisensa jälkeen. En muista, milloin ensi kertaa tunsin sitä suunnatonta raivoa, joka suonissani jylisee, mutta se on jollain tavalla koitunut pelastuksekseni.
Koska mitä minä olisin ilman vihaani? Pieni, pelokas tyttö vailla suojaa. Otollinen uhri kenen tahansa tulla ja tehdä pahaa. Minun piti oppia suojaamaan itseäni jotenkin ja viha auttoi siinä. Tosin se on myös tuhonnut paljon ja rikkonut minua toisaalta entistä enemmän.
Eniten olen tuntenut vihaa ja katkeruutta yksinäisyydestäni. Kiusaaminen olisi varmasti tehnyt vähemmän tuhoa, jos minulla olisi ollut edes joku, johon luottaa, joku joka olisi pitänyt puoliani ja ollut minua varten. Jos minulla olisi ollut yksikin oikea ystävä, niin tämä elämä olisi voinut olla aivan toisenlainen.
En ole suostunut muistamaan. Olen tapellut kynsin ja hampain menneisyyttä vastaan ja yrittänyt tukahduttaa kaiken, aivan kaiken. Tietysti on muistoja, jotka ovat kulkeneet mukanani suostumatta pyyhkiytymään pois ja satunnaisia muistoja, jotka tulevat ja menevät. Mutta suurin osa on piilossa ja kutsuttaessa valmiita tulemaan esille, näin uskon. Mutta sitä minä en halua, en mistään hinnasta.
Tämä jatkuva viha kuluttaa minut loppuun ja tekee minusta katkeran. En halua sitä. Haluaisin vapautua vihastani, koska siitä on tullut minulle enemmän taakka kuin voimavara. Mutta minusta tuntuu, että hinta on liian korkea.
Joutuisin repimään auki kaikki haavani, joista suurin osa on jo ehtinyt arpeutua. En voi tietää, mitä kaikkea mieleni syövereistä purkautuu, jos alan siihen prosessiin, jos yritän aktiivisesti muistaa. Miten se edes voisi onnistua, kun on tukahduttanut itseään ja muistojaan puolet elämästään?
Pelkään muistojani aivan liikaa. Minä en halua muistaa. Piste.
Pelkään palaamista menneeseen, muistoihini. Niihin, jotka tuntuvat liian tuskallisilta käsiteltäviksi. Eilen illalla tajusin, että minähän olen koko ajan sekä tietoisesti että tiedostamattani tukahduttanut kaiken, mitä silloin aikoinaan tapahtui. Kaikki muistot, kaikki tunteet ja ajatukset, kaikkea mahdollista olen juossut karkuun edes tajuamatta sitä.
Suurin osa lapsuudestani ja yläaste-ajoista on hämärän peitossa. On kuin paksu sumukerros leijuisi kaiken yllä ja varjostaisi kaikkea mennyttä. Mieli suojelee minua, estää minua muistamasta, tekee kaikkensa jotta en kajoaisi kiellettyyn muistiainekseen, siihen mikä pitää työntää pois mielestä keinolla millä hyvänsä.
En ymmärrä, miten näin pääsi käymään. En vieläkään ymmärrä, että miksi. Miksi en uskalla muistaa, miksi en pysty käsittelemään niitä asioita edes viidentoista vuoden jälkeen? Mikä niistä muistoista tekee niin kamalia kestää?
Tästäkö kaikki vaikeudet elämässäni johtuvat? Pieleen menneet opiskelut ja työharjoittelut, katkenneet ihmissuhteet, jatkuva tyhjyyden ja yksinjäämisen tunne... Koko tämä paska, joka on seurannut minua niin kauan kuin muistan. Tekikö kiusaaminen minusta todella tämän heikon ihmisraunion, joka tänä päivänä olen?
Haluaisin niin kovasti, että vastaus olisi kieltävä, mutta eihän se taida olla. Kai se sitten meni niin, että koulu ja kiusaajat siellä koituivat minun kohtalokseni.
Vihan voimalla olen jaksanut näinkin pitkälle. Vain ja ainoastaan laantumaton, hellittämätön viha on auttanut minua pysymään järjissäni ja nousemaan maasta kerta toisensa jälkeen. En muista, milloin ensi kertaa tunsin sitä suunnatonta raivoa, joka suonissani jylisee, mutta se on jollain tavalla koitunut pelastuksekseni.
Koska mitä minä olisin ilman vihaani? Pieni, pelokas tyttö vailla suojaa. Otollinen uhri kenen tahansa tulla ja tehdä pahaa. Minun piti oppia suojaamaan itseäni jotenkin ja viha auttoi siinä. Tosin se on myös tuhonnut paljon ja rikkonut minua toisaalta entistä enemmän.
Eniten olen tuntenut vihaa ja katkeruutta yksinäisyydestäni. Kiusaaminen olisi varmasti tehnyt vähemmän tuhoa, jos minulla olisi ollut edes joku, johon luottaa, joku joka olisi pitänyt puoliani ja ollut minua varten. Jos minulla olisi ollut yksikin oikea ystävä, niin tämä elämä olisi voinut olla aivan toisenlainen.
En ole suostunut muistamaan. Olen tapellut kynsin ja hampain menneisyyttä vastaan ja yrittänyt tukahduttaa kaiken, aivan kaiken. Tietysti on muistoja, jotka ovat kulkeneet mukanani suostumatta pyyhkiytymään pois ja satunnaisia muistoja, jotka tulevat ja menevät. Mutta suurin osa on piilossa ja kutsuttaessa valmiita tulemaan esille, näin uskon. Mutta sitä minä en halua, en mistään hinnasta.
Tämä jatkuva viha kuluttaa minut loppuun ja tekee minusta katkeran. En halua sitä. Haluaisin vapautua vihastani, koska siitä on tullut minulle enemmän taakka kuin voimavara. Mutta minusta tuntuu, että hinta on liian korkea.
Joutuisin repimään auki kaikki haavani, joista suurin osa on jo ehtinyt arpeutua. En voi tietää, mitä kaikkea mieleni syövereistä purkautuu, jos alan siihen prosessiin, jos yritän aktiivisesti muistaa. Miten se edes voisi onnistua, kun on tukahduttanut itseään ja muistojaan puolet elämästään?
Pelkään muistojani aivan liikaa. Minä en halua muistaa. Piste.
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Mieluummin kuolen kuin palaan takaisin helvettiin
Yritän olla vahva ja pärjätä, selviytyä parhaani mukaan. Silti minusta tuntuu, että olen kuin tuulessa värisevä yksinäinen haavanlehti. Niin haavoittuva ja suojaton.
Olen viime aikoina miettinyt paljon menneisyyttäni, tehnyt tilintekoa tähän astisesta elämästäni. Näen siellä aivan liikaa virheitä ja epäonnistumisia. Suurimmasta osasta voin syyttää vain itseäni ja omaa typeryyttäni. Olisi pitänyt tehdä enemmän sitä ja vähemmän tätä.
Olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikella tapaa.
Tiedän, että jossittelu on turhaa, mutta silti sorrun siihen tämän tästä. Mietin, kuinka toisin asiat voisivat olla: miten erilaista elämäni olisikaan, jos minua ei olisi kiusattu, jos minulla olisi ollut oikeita ystäviä, jos olisin asunut muualla ja ollut erilainen, kaikella tapaa parempi. Kaunis, älykäs, sopeutuvainen. Sellainen nuori, jonka toiset olisivat voineet hyväksyä joukkoonsa. Sellainen nuori, joka olisi ollut osa jotain ryhmää, eikä jäänyt ikuiseksi ulkopuoliseksi.
Olen aina ollut muukalainen toisten joukossa. Se erilainen lapsi, jota kiusattiin koulussa ja joka hylättiin yksin leikkeihinsä kun toiset lapset leikkivät keskenään.
Se "omalaatuinen" nuori, josta kukaan ei oikein pitänyt ja joka sai kokea hylkäämisen toisensa perään. Nyt minusta on tullut aikuinen, joka on henkisesti niin rikkinäinen ja haavoilla, ettei osaa luottaa enää kehenkään, koska pelkää aivan liikaa hylätyksi tulemista.
Kiusaaminen tuhosi minut.
Olen aina yrittänyt taistella tätä raastavaa totuutta vastaan. Olen kieltäytynyt hyväksymästä asiaa, koska en ole halunnut antaa kiusaajilleni sitä valtaa, että he onnistuisivat pilaamaan elämäni.
Mutta näköjään ne sittenkin onnistuivat tavoitteessaan ja saivat minut rikottua.
Joka ikinen ajatus tekee kipeää, kun mietin menneisyyttä. Miten toisin kaikki olisikaan voinut mennä. Ja nyt menetettyä aikaa ei saa enää takaisin.
Yritän olla vahva ja ajatella positiivisesti mutta pelkään, ettei minusta ole selviytyjäksi. Ehkä minulla ei vain ole tarvittavia henkisiä resursseja. Ehkä olen kertakaikkiaan liian heikko ihminen.
Olen tukahduttanut lähes kaikki kiusaamismuistoni, koska pelkään, että tulisin oikeasti hulluksi, jos kajoaisin mieleni mustaan sisältöön, jossa on säilössä kaikki koettu tuska ja nöyryytys.Olenhan jo tarpeeksi epävakaa muutenkin. Pelkään, että en ihan oikeasti kestä läpikäydä sitä helvettiä, ettei minussa ole voimia palata niihin aikoihin, kun kaikki oli mustaa.
Olen käynyt tiiviissä psykoterapiassa 6 vuotta ja juttelemassa erinäisten psykologien ja sairaanhoitajan luona vielä monia vuosia varsinaisen terapian loppumisen jälkeen, mutta en ole saanut purettua tuskallisia kokemuksiani. Kai minä häpeän niin paljon sitä, mitä aikoinaan tapahtui.
Aivan kuin se kaikki olisi ollut minun syytäni. Ehkä olin niin typerä, huono ja arvoton, että ansaitsin kaiken sen paskan?
Järki sanoo, ettei se ole totta, ettei kenelläkään ollut oikeutta kiusata. Mieleni ei vain suostu uskomaan.
Minua kalvaa vahva epäilys, että olen itse ainakin jollain tapaa syyllinen siihen, mitä ne minulle tekivät. Olisiko minua muka kiusattu 9 vuotta ilman mitään syytä?
Menneisyys on täynnä tuskaa. En jaksa kantaa sitä painoa enkä suostu muistamaan. En halua muistaa mistään hinnasta. Mieluummin kuolen kuin palaan mielessäni takaisin siihen helvettiin.
Vaikka muistaminen ja kiusaamiskokemusten läpikäynti olisi ainoa asia, joka minut voi parantaa, niin ei. En pysty siihen,en vain pysty. Kadehdin heitä, jotka pystyvät. He ovat vahvoja, oikeasti.
Minä en ole.
Olen viime aikoina miettinyt paljon menneisyyttäni, tehnyt tilintekoa tähän astisesta elämästäni. Näen siellä aivan liikaa virheitä ja epäonnistumisia. Suurimmasta osasta voin syyttää vain itseäni ja omaa typeryyttäni. Olisi pitänyt tehdä enemmän sitä ja vähemmän tätä.
Olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikella tapaa.
Tiedän, että jossittelu on turhaa, mutta silti sorrun siihen tämän tästä. Mietin, kuinka toisin asiat voisivat olla: miten erilaista elämäni olisikaan, jos minua ei olisi kiusattu, jos minulla olisi ollut oikeita ystäviä, jos olisin asunut muualla ja ollut erilainen, kaikella tapaa parempi. Kaunis, älykäs, sopeutuvainen. Sellainen nuori, jonka toiset olisivat voineet hyväksyä joukkoonsa. Sellainen nuori, joka olisi ollut osa jotain ryhmää, eikä jäänyt ikuiseksi ulkopuoliseksi.
Olen aina ollut muukalainen toisten joukossa. Se erilainen lapsi, jota kiusattiin koulussa ja joka hylättiin yksin leikkeihinsä kun toiset lapset leikkivät keskenään.
Se "omalaatuinen" nuori, josta kukaan ei oikein pitänyt ja joka sai kokea hylkäämisen toisensa perään. Nyt minusta on tullut aikuinen, joka on henkisesti niin rikkinäinen ja haavoilla, ettei osaa luottaa enää kehenkään, koska pelkää aivan liikaa hylätyksi tulemista.
Kiusaaminen tuhosi minut.
Olen aina yrittänyt taistella tätä raastavaa totuutta vastaan. Olen kieltäytynyt hyväksymästä asiaa, koska en ole halunnut antaa kiusaajilleni sitä valtaa, että he onnistuisivat pilaamaan elämäni.
Mutta näköjään ne sittenkin onnistuivat tavoitteessaan ja saivat minut rikottua.
Joka ikinen ajatus tekee kipeää, kun mietin menneisyyttä. Miten toisin kaikki olisikaan voinut mennä. Ja nyt menetettyä aikaa ei saa enää takaisin.
Yritän olla vahva ja ajatella positiivisesti mutta pelkään, ettei minusta ole selviytyjäksi. Ehkä minulla ei vain ole tarvittavia henkisiä resursseja. Ehkä olen kertakaikkiaan liian heikko ihminen.
Olen tukahduttanut lähes kaikki kiusaamismuistoni, koska pelkään, että tulisin oikeasti hulluksi, jos kajoaisin mieleni mustaan sisältöön, jossa on säilössä kaikki koettu tuska ja nöyryytys.Olenhan jo tarpeeksi epävakaa muutenkin. Pelkään, että en ihan oikeasti kestä läpikäydä sitä helvettiä, ettei minussa ole voimia palata niihin aikoihin, kun kaikki oli mustaa.
Olen käynyt tiiviissä psykoterapiassa 6 vuotta ja juttelemassa erinäisten psykologien ja sairaanhoitajan luona vielä monia vuosia varsinaisen terapian loppumisen jälkeen, mutta en ole saanut purettua tuskallisia kokemuksiani. Kai minä häpeän niin paljon sitä, mitä aikoinaan tapahtui.
Aivan kuin se kaikki olisi ollut minun syytäni. Ehkä olin niin typerä, huono ja arvoton, että ansaitsin kaiken sen paskan?
Järki sanoo, ettei se ole totta, ettei kenelläkään ollut oikeutta kiusata. Mieleni ei vain suostu uskomaan.
Minua kalvaa vahva epäilys, että olen itse ainakin jollain tapaa syyllinen siihen, mitä ne minulle tekivät. Olisiko minua muka kiusattu 9 vuotta ilman mitään syytä?
Menneisyys on täynnä tuskaa. En jaksa kantaa sitä painoa enkä suostu muistamaan. En halua muistaa mistään hinnasta. Mieluummin kuolen kuin palaan mielessäni takaisin siihen helvettiin.
Vaikka muistaminen ja kiusaamiskokemusten läpikäynti olisi ainoa asia, joka minut voi parantaa, niin ei. En pysty siihen,en vain pysty. Kadehdin heitä, jotka pystyvät. He ovat vahvoja, oikeasti.
Minä en ole.
lauantai 8. marraskuuta 2014
Mennyttä ei saa takaisin
Haluaisin välttää katkeruuden. En vain tiedä, miten.
Haluaisin säilyttää uskon siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu vielä minulle. Haluaisin uskoa hyvään, olla hyvä. Ja haluaisin uskoa, että maailma on pohjimmiltaan hyvä paikka ja suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.
En halua muuttua vanhaksi katkeraksi akaksi, joka vihaa kaikkea ja kaikkia
On vain niin helvetin vaikeaa luottaa, kun on menettänyt uskonsa ihmisiin ja koko tähän maailmaan. Ja uskon itseensä siinä sivussa.
Olen katkera ja vihainen niin monesta asiasta, joihin en voi itse vaikuttaa.
En jaksa luetella kaikkia niitä asioita, joiden takia olen katkeroitunut, siitä tulisi pian romaani. Totean vain, että niitä asioita on paljon ja mielestäni olen oikeutettu tuntemaan vihaa ja katkeruutta. Ja tiedostan kyllä, että katkeroituminen on myrkkyä mielelle ja sitä tulisi pyrkiä kaikin keinoin välttämään. Minusta vain tuntuu, etten ole tarpeeksi vahva taistellakseni tätä tunnetta vastaan.
Miten jaksaisinkaan taistella? Olen aina ollut yksin ja minusta tuntuu, että juuri sen takia mieleni on murtunut.
Olen taistellut yksin omat taisteluni, seissyt kuilun reunalla, yksin koko maailmaa vastaan.Ystävistäni ei ole tässä ollut juurikaan apua, sikäli kun voin heitä ystävikseni edes kutsua. Ehkä he ovat pikemminkin kavereita. Ystävä on kai sellainen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet ja jolle voi kertoa kaiken? Sellaista ihmissuhdetta ei minun elämässäni ole koskaan ollut.
Koulukiusaaminen. Tuhosi enemmän kuin uskallan edes itselleni myöntää. Haavat eivät varmasti umpeudu koskaan. Mennyttä ei saa takaisin, ei aikaa eikä kadotettua mielenterveyttä.
En osaa ystävystyä ihmisten kanssa, seurustelusta puhumattakaan. Ja tämähän tarkoittaa sitä, etten voi koskaan saada perhettä, jos ei ole sitä miestä, kenen kanssa perheen voisi perustaa. Yksinhuoltajaksi minusta ei olisi. Ei sen puoleen, ei minusta taida olla minkäänlaiseksi huoltajaksi kenellekään.
Eilen illalla viimeksi itkin sitä, kuinka yksin olenkaan ja surin jo etukäteen sitä tosiasiaa, että vanhenen ja kuolen yksin ja unohdettuna, ilman miestä, ilman lapsia, ilman mitään. Todella säälittävää, vai mitä?
Työkyky on ollutta ja mennyttä, tod.näk.lopullisesti. Ja vaikka se palautuisi huomenna, en lähes olemattoman työkokemuksen ja cv:n takia pääse ikinä ns. oikeisiin töihin. En siis koskaan voi saada palkkaa, josta seuraa elinikäinen köyhyys ja loppuelämä vanhassa, kuluneessa asunnossa kaupungin vuokraslummissa.
Olen yhteiskunnan, vanhempieni ja sukulaisteni silmissä menetetty tapaus. Pohjasakkaa, jota ei pitäisi olla. Jotain josta ei haluta puhua, joka halutaan painaa piiloon. Likainen salaisuus kaapin perukoilla. Ei-toivottu henkilö. Säälittävä luuseri ja ikuinen epäonnistuja.
"Rakkaalla" lapsella on monta nimeä ja minä olen ihan itse stigmatisoinut itseni ja hokenut näitä termejä pääni sisällä loputtomiin. Koska minusta tuntuu, että ne ovat totta, että ne kuvaavat minua parhaiten. Että minusta ei koskaan tule mitään ja kaikki ajattelevat minusta yhtä paljon pahaa kuin mitä itse ajattelen itsestäni.
Olen vainoharhainen ja voin sen myöntää. Sen lisäksi, että pelkään itseäni, pelkään myös kaikkia muita. Pelkään sitä pahaa, mitä he voivat minulle tehdä ja pelkään myös sitä pahaa, mitä itse kykenisin tekemään heille.
Yksin, työtön ja sairas. Ja tätä seuraavat 30-40-50 vuotta. Kuulostaako houkuttelevalta tulevaisuudenkuvalta? Ei minustakaan. En kylläkään usko, että eläisin välttämättä edes seuraavaa kymmentä vuotta enkä ehkä haluaisikaan.
Jos asiat eivät tästä ala pikku hiljaa paranemaan niin en tiedä, kuinka kauan tätä voi kestää hajoamatta lopullisesti.
En siis haluaisi olla katkera, mutta katkeruutta vastaan taisteleminen tuntuu ylivoimaiselta.
Haluaisin säilyttää uskon siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu vielä minulle. Haluaisin uskoa hyvään, olla hyvä. Ja haluaisin uskoa, että maailma on pohjimmiltaan hyvä paikka ja suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.
En halua muuttua vanhaksi katkeraksi akaksi, joka vihaa kaikkea ja kaikkia
On vain niin helvetin vaikeaa luottaa, kun on menettänyt uskonsa ihmisiin ja koko tähän maailmaan. Ja uskon itseensä siinä sivussa.
Olen katkera ja vihainen niin monesta asiasta, joihin en voi itse vaikuttaa.
En jaksa luetella kaikkia niitä asioita, joiden takia olen katkeroitunut, siitä tulisi pian romaani. Totean vain, että niitä asioita on paljon ja mielestäni olen oikeutettu tuntemaan vihaa ja katkeruutta. Ja tiedostan kyllä, että katkeroituminen on myrkkyä mielelle ja sitä tulisi pyrkiä kaikin keinoin välttämään. Minusta vain tuntuu, etten ole tarpeeksi vahva taistellakseni tätä tunnetta vastaan.
Miten jaksaisinkaan taistella? Olen aina ollut yksin ja minusta tuntuu, että juuri sen takia mieleni on murtunut.
Olen taistellut yksin omat taisteluni, seissyt kuilun reunalla, yksin koko maailmaa vastaan.Ystävistäni ei ole tässä ollut juurikaan apua, sikäli kun voin heitä ystävikseni edes kutsua. Ehkä he ovat pikemminkin kavereita. Ystävä on kai sellainen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet ja jolle voi kertoa kaiken? Sellaista ihmissuhdetta ei minun elämässäni ole koskaan ollut.
Koulukiusaaminen. Tuhosi enemmän kuin uskallan edes itselleni myöntää. Haavat eivät varmasti umpeudu koskaan. Mennyttä ei saa takaisin, ei aikaa eikä kadotettua mielenterveyttä.
En osaa ystävystyä ihmisten kanssa, seurustelusta puhumattakaan. Ja tämähän tarkoittaa sitä, etten voi koskaan saada perhettä, jos ei ole sitä miestä, kenen kanssa perheen voisi perustaa. Yksinhuoltajaksi minusta ei olisi. Ei sen puoleen, ei minusta taida olla minkäänlaiseksi huoltajaksi kenellekään.
Eilen illalla viimeksi itkin sitä, kuinka yksin olenkaan ja surin jo etukäteen sitä tosiasiaa, että vanhenen ja kuolen yksin ja unohdettuna, ilman miestä, ilman lapsia, ilman mitään. Todella säälittävää, vai mitä?
Työkyky on ollutta ja mennyttä, tod.näk.lopullisesti. Ja vaikka se palautuisi huomenna, en lähes olemattoman työkokemuksen ja cv:n takia pääse ikinä ns. oikeisiin töihin. En siis koskaan voi saada palkkaa, josta seuraa elinikäinen köyhyys ja loppuelämä vanhassa, kuluneessa asunnossa kaupungin vuokraslummissa.
Olen yhteiskunnan, vanhempieni ja sukulaisteni silmissä menetetty tapaus. Pohjasakkaa, jota ei pitäisi olla. Jotain josta ei haluta puhua, joka halutaan painaa piiloon. Likainen salaisuus kaapin perukoilla. Ei-toivottu henkilö. Säälittävä luuseri ja ikuinen epäonnistuja.
"Rakkaalla" lapsella on monta nimeä ja minä olen ihan itse stigmatisoinut itseni ja hokenut näitä termejä pääni sisällä loputtomiin. Koska minusta tuntuu, että ne ovat totta, että ne kuvaavat minua parhaiten. Että minusta ei koskaan tule mitään ja kaikki ajattelevat minusta yhtä paljon pahaa kuin mitä itse ajattelen itsestäni.
Olen vainoharhainen ja voin sen myöntää. Sen lisäksi, että pelkään itseäni, pelkään myös kaikkia muita. Pelkään sitä pahaa, mitä he voivat minulle tehdä ja pelkään myös sitä pahaa, mitä itse kykenisin tekemään heille.
Yksin, työtön ja sairas. Ja tätä seuraavat 30-40-50 vuotta. Kuulostaako houkuttelevalta tulevaisuudenkuvalta? Ei minustakaan. En kylläkään usko, että eläisin välttämättä edes seuraavaa kymmentä vuotta enkä ehkä haluaisikaan.
Jos asiat eivät tästä ala pikku hiljaa paranemaan niin en tiedä, kuinka kauan tätä voi kestää hajoamatta lopullisesti.
En siis haluaisi olla katkera, mutta katkeruutta vastaan taisteleminen tuntuu ylivoimaiselta.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Itsekäs juoppo veli
Nyt olen todella vihainen.
Olen vähän aikaa sitten tullut sukuloimasta ja sain taas kuulla veljestäni huonoja uutisia.
Hän oli tosiaan karannut laitoksesta ryyppämään ja lopputuloksena mies oli viety poliisin toimesta putkaan, josta hänet oli toimitettu takaisin hoitokotiin. Ei ollut ottanut tarvittavia lääkkeitä ja jalat oli lähteneet juodessa alta, eikä todellakaan ollut ensimmäinen kerta...
Veljellä on lukuisia vakavia terveysongelmia, joita en viitsi tässä mainita ja silti hän ei muuta halua tehdä kuin juoda. Olen niin raivoissani, että on vaikea saada puretuksi tätä vyyhtiä.
Veljeni on suoraan sanottuna itsekäs paska. En tiedä, onko hän aina ollut tuollainen vai onko alkoholismi sen tehnyt, mutta hän ei tunnu välittävän kenestäkään ja ainut, mikä jotain merkitsee, on pullo.
Isäni oli pariin otteeseen yrittänyt soittaa veljelleni, mutta tämä itsekäs kusipää ei tietenkään vastannut puhelimeen. Olisiko vastaaminen ollut liikaa vaadittu? Veli taatusti tietää, että me kaikki olemme hänestä huolissamme ja vanhempani varmasti kaikkein eniten. Eikä häntä tunnu liikuttavan pätkän vertaa, kuinka paljon pelkoa ja tuskaa hän välinpitämättömyydellään meille kaikille aiheuttaa.
Siitä olen eniten vihainen. Ensin veli pistää 10 vuodeksi välit totaalisesti poikki vanhempiimme ja sitten, kun nämä yrittävät varovasti lähestyä häntä niin veli ei edelleenkään halua olla missään tekemisissä.
En tiedä, mitä veljeni ja vanhempieni välillä on oikein tapahtunut menneisyydessä, mutta mielestäni veljeni käytös on kohtuutonta. Olisiko ollut liikaa vaadittu jos hän olisi edes kerran vuodessa tavannut vanhempiamme? Miksi välit piti pistää kokonaan poikki? Miksi hän ei edelleenkään ole antanut anteeksi (jotain, mitä en tiedä) ja suhtautuu noin kylmästi meihin?
En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseen ja se on raskasta, kun kukaan ei suostu kertomaan, mistä on kysymys, mistä tämä kaikki sai alkunsa. En saisi tuomita, kun en tiedä asioita, mutta en voi sille mitään, että tunnen vihaa veljeni käytöksen takia.
Olen vihainen myös itselleni, kun välitän. Tunnen itseni heikoksi ihmiseksi, koska itken veljeni takia, joka ei ole koskaan ollut minulle läheinen, mutta jonka käytös silti satuttaa.
Olen varma, ettei hän välitä minusta, omasta sisarestaan, tippaakaan. Miksi minun siis pitäisi välittää hänestä? Ei kai siihen ole mitään moraalista velvoitetta. Silti en osaa kovettaa itseäni, en osaa olla välittämättä.
On hetkiä, jolloin ihan oikeasti toivon, että veljeni kuolisi ja me omaiset pääsisimme eroon kaikesta tästä paskasta.
Veli ei enää koskaan voi elää ns. normaalia elämää, vaikka pääsisikin alkoholista eroon. Hän on menettänyt aivoverenvuotojen seurauksena terveytensä ja työkykynsä lopullisesti. Hänen vammansa ovat elinikäisiä ja niille eivät lääkäritkään pysty tekemään mitään.
Olisi mielestäni armeliasta, että veljeni kärsimykset päättyisivät.
Olisi myös armeliasta meille läheisille, ettemme enää joutuisi pelkäämään tämän ihmisen puolesta ja että taistelu vihdoin loppuisi.
Olisi niin paljon helpompaa olla välittämättä...
Olen vähän aikaa sitten tullut sukuloimasta ja sain taas kuulla veljestäni huonoja uutisia.
Hän oli tosiaan karannut laitoksesta ryyppämään ja lopputuloksena mies oli viety poliisin toimesta putkaan, josta hänet oli toimitettu takaisin hoitokotiin. Ei ollut ottanut tarvittavia lääkkeitä ja jalat oli lähteneet juodessa alta, eikä todellakaan ollut ensimmäinen kerta...
Veljellä on lukuisia vakavia terveysongelmia, joita en viitsi tässä mainita ja silti hän ei muuta halua tehdä kuin juoda. Olen niin raivoissani, että on vaikea saada puretuksi tätä vyyhtiä.
Veljeni on suoraan sanottuna itsekäs paska. En tiedä, onko hän aina ollut tuollainen vai onko alkoholismi sen tehnyt, mutta hän ei tunnu välittävän kenestäkään ja ainut, mikä jotain merkitsee, on pullo.
Isäni oli pariin otteeseen yrittänyt soittaa veljelleni, mutta tämä itsekäs kusipää ei tietenkään vastannut puhelimeen. Olisiko vastaaminen ollut liikaa vaadittu? Veli taatusti tietää, että me kaikki olemme hänestä huolissamme ja vanhempani varmasti kaikkein eniten. Eikä häntä tunnu liikuttavan pätkän vertaa, kuinka paljon pelkoa ja tuskaa hän välinpitämättömyydellään meille kaikille aiheuttaa.
Siitä olen eniten vihainen. Ensin veli pistää 10 vuodeksi välit totaalisesti poikki vanhempiimme ja sitten, kun nämä yrittävät varovasti lähestyä häntä niin veli ei edelleenkään halua olla missään tekemisissä.
En tiedä, mitä veljeni ja vanhempieni välillä on oikein tapahtunut menneisyydessä, mutta mielestäni veljeni käytös on kohtuutonta. Olisiko ollut liikaa vaadittu jos hän olisi edes kerran vuodessa tavannut vanhempiamme? Miksi välit piti pistää kokonaan poikki? Miksi hän ei edelleenkään ole antanut anteeksi (jotain, mitä en tiedä) ja suhtautuu noin kylmästi meihin?
En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseen ja se on raskasta, kun kukaan ei suostu kertomaan, mistä on kysymys, mistä tämä kaikki sai alkunsa. En saisi tuomita, kun en tiedä asioita, mutta en voi sille mitään, että tunnen vihaa veljeni käytöksen takia.
Olen vihainen myös itselleni, kun välitän. Tunnen itseni heikoksi ihmiseksi, koska itken veljeni takia, joka ei ole koskaan ollut minulle läheinen, mutta jonka käytös silti satuttaa.
Olen varma, ettei hän välitä minusta, omasta sisarestaan, tippaakaan. Miksi minun siis pitäisi välittää hänestä? Ei kai siihen ole mitään moraalista velvoitetta. Silti en osaa kovettaa itseäni, en osaa olla välittämättä.
On hetkiä, jolloin ihan oikeasti toivon, että veljeni kuolisi ja me omaiset pääsisimme eroon kaikesta tästä paskasta.
Veli ei enää koskaan voi elää ns. normaalia elämää, vaikka pääsisikin alkoholista eroon. Hän on menettänyt aivoverenvuotojen seurauksena terveytensä ja työkykynsä lopullisesti. Hänen vammansa ovat elinikäisiä ja niille eivät lääkäritkään pysty tekemään mitään.
Olisi mielestäni armeliasta, että veljeni kärsimykset päättyisivät.
Olisi myös armeliasta meille läheisille, ettemme enää joutuisi pelkäämään tämän ihmisen puolesta ja että taistelu vihdoin loppuisi.
Olisi niin paljon helpompaa olla välittämättä...
torstai 30. lokakuuta 2014
Hullun identiteetti
Antaisin mitä tahansa, jos voisin olla normaali.
Tämä päivä on mennyt taas päin persettä. Olen itkenyt, hakannut itseäni, tarttunut veitseen ja melkein viiltänyt ja ollut muutenkin sekaisin.
Eilen sain tietää, että juoppo veljeni on lähtenyt lätkimään hoitokodista ilman lupaa ja on varmaankin tällä hetkellä ryyppäämässä jossain itseään hengiltä.
Ja tänään sitten selvisi, etten saakaan asumistukea huomenna eli kuun ensimmäinen päivä vaan se tulee vasta 3.11 ja olen aivan persaukinen. Eletään sitten kolme päivää ilman rahaa, saatana.
Onneksi minulla on sentään ruokaa kaapissa ettei tarvitse nälkää nähdä. Vituttaa vaan niin sanoinkuvaamattomasti, kun en yhtään osannut etukäteen varautua siihen, että paskakela maksaa tuen vasta tuolloin. Etukäteen odotin sitä asumistukea huomiseksi mutta koska kaikki menee aina päin helvettiä niin eihän tämä käänne sinänsä yllättänyt...
Olen aivan hajalla, enkä edes tiedä miksi. Luojan kiitos että töitä on vain kolmena päivänä viikossa, en todellakaan jaksaisi tässä kunnossa enempää. Ja tämäkin tekee jo tiukkaa.
Vituttaa olla näin heikko ja saamaton ihminen. Miksi en voi olla vahva kuten ns. normaalit ihmiset? Olisi niin hienoa jos pystyisi käymään ihan oikeissa töissä ja elättämään itsensä sen sijaan, että joutuu elämään tod.näk. loppuikänsä köyhyysrajan alapuolella.
Masentaa. Vituttaa. Ahdistaa. Itkettää. Jos lauantaina ei tarvitsisi lähteä sukuloimaan, viiltäisin tässä ja nyt. Tuska velloo sisuksissani ja nyt vasta tajuan, kuinka epävakaa olenkaan, kuinka epävakaa olen pienestä pitäen ollut. Nuorempana sitä ei vain tajunnut.
Minulla on hullun identiteetti, vaikka en virallisesti olekaan "hullu." Kuitenkin yhä enemmän tunnen itseni sellaiseksi kaikkine raivokohtauksineni ja mielialanvaihteluineni. Ei minusta tervettä tule ikinä, mutta kunpa voisin olla edes hieman tasapainoisempi, etten romahtelisi joka ikisestä vastoinkäymisestä joka eteen tulee...
Minulla on myös suunnattoman paha mieli, kun en päässyt sinne valokuvaryhmän retkelle sairastumisen takia mukaan ja kuvat, joita musta piti ottaa siellä, jäivät ottamatta. Nyt täytyy etsiä omista kuva-arkistoista tilalle jotain muita kuvia, joista tehdä ns. lopputyö. Ja tuntuu, etten saa siitä työstä hyvää, koska kaikki kuvani ovat aivan perseestä.
Eniten rasittaa veljeni tilanne. Kun ei voi koskaan tietää, onko hän hengissä enää huomenna. Se tekee elämästä vielä raskaampaa.
Tämä päivä on mennyt taas päin persettä. Olen itkenyt, hakannut itseäni, tarttunut veitseen ja melkein viiltänyt ja ollut muutenkin sekaisin.
Eilen sain tietää, että juoppo veljeni on lähtenyt lätkimään hoitokodista ilman lupaa ja on varmaankin tällä hetkellä ryyppäämässä jossain itseään hengiltä.
Ja tänään sitten selvisi, etten saakaan asumistukea huomenna eli kuun ensimmäinen päivä vaan se tulee vasta 3.11 ja olen aivan persaukinen. Eletään sitten kolme päivää ilman rahaa, saatana.
Onneksi minulla on sentään ruokaa kaapissa ettei tarvitse nälkää nähdä. Vituttaa vaan niin sanoinkuvaamattomasti, kun en yhtään osannut etukäteen varautua siihen, että paskakela maksaa tuen vasta tuolloin. Etukäteen odotin sitä asumistukea huomiseksi mutta koska kaikki menee aina päin helvettiä niin eihän tämä käänne sinänsä yllättänyt...
Olen aivan hajalla, enkä edes tiedä miksi. Luojan kiitos että töitä on vain kolmena päivänä viikossa, en todellakaan jaksaisi tässä kunnossa enempää. Ja tämäkin tekee jo tiukkaa.
Vituttaa olla näin heikko ja saamaton ihminen. Miksi en voi olla vahva kuten ns. normaalit ihmiset? Olisi niin hienoa jos pystyisi käymään ihan oikeissa töissä ja elättämään itsensä sen sijaan, että joutuu elämään tod.näk. loppuikänsä köyhyysrajan alapuolella.
Masentaa. Vituttaa. Ahdistaa. Itkettää. Jos lauantaina ei tarvitsisi lähteä sukuloimaan, viiltäisin tässä ja nyt. Tuska velloo sisuksissani ja nyt vasta tajuan, kuinka epävakaa olenkaan, kuinka epävakaa olen pienestä pitäen ollut. Nuorempana sitä ei vain tajunnut.
Minulla on hullun identiteetti, vaikka en virallisesti olekaan "hullu." Kuitenkin yhä enemmän tunnen itseni sellaiseksi kaikkine raivokohtauksineni ja mielialanvaihteluineni. Ei minusta tervettä tule ikinä, mutta kunpa voisin olla edes hieman tasapainoisempi, etten romahtelisi joka ikisestä vastoinkäymisestä joka eteen tulee...
Minulla on myös suunnattoman paha mieli, kun en päässyt sinne valokuvaryhmän retkelle sairastumisen takia mukaan ja kuvat, joita musta piti ottaa siellä, jäivät ottamatta. Nyt täytyy etsiä omista kuva-arkistoista tilalle jotain muita kuvia, joista tehdä ns. lopputyö. Ja tuntuu, etten saa siitä työstä hyvää, koska kaikki kuvani ovat aivan perseestä.
Eniten rasittaa veljeni tilanne. Kun ei voi koskaan tietää, onko hän hengissä enää huomenna. Se tekee elämästä vielä raskaampaa.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Muutos pelottaa
Huomenna on taas työpäivä. En tiedä, miksi iltaisin on aina vaikeaa, miksi minua ahdistaa niin paljon mennä töihin, vaikka periaatteessa kaikki on ok.
Kai se on sitä, etten pidä työpaikan ilmapiiristä, etten vain yksinkertaisesti viihdy siellä. Työ itsessään on helppoa ja siitä ei tarvitse stressata, mutta ne muut ihmiset siellä...
En pidä ohjaajastani eikä hänkään pidä minusta. Tämä nainen ei juuri koskaan anna mitään palautetta töistäni, vaikka muille työntekijöille antaa. En tiedä, missä on vika. Minussa kai, minussahan se aina on.
Suurin osa työkavereistani on keski-ikäisiä tai jopa vanhempia, eikä heidän kanssaan ole mitään puhuttavaa. Ainoa, jonka kanssa puhun säännöllisesti, on minua 10 vuotta nuorempi ja hän on vain kerran viikossa paikalla. Kaiken lisäksi hänen työsopimuksensa on pian päättymässä ja sitten olen aivan yksin siellä.
Vituttaa, kun vanhemmat hiostavat töiden suhteen. Kyselevät jatkuvasti, aionko jatkaa tuolla ja että minun olisi parasta jatkaa, kun "jotainhan sun on tehtävä" eikä parempaakaan paikkaa ole tiedossa. En kehtaa sanoa suoraan, että tämä asia ei kuulu teille ja voisitteko lopettaa tuon painostamisen, se on todella ahdistavaa!
Ehkä huonot muistot kouluajoilta ovat tehneet minusta tällaisen, että iltaisin ahdistaa, kun miettii seuraavaa aamua. Koko ajan pelkää, vaikka ei pitäisi olla mitään pelättävää. Kroppa käy huomaamatta ylikierroksilla, hengitys on nopeaa ja pinnallista, sydän hakkaa liian lujaa.
Pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu, on aina läsnä. Se on seurannut minua ala-asteelta lähtien eikä halua irrottaa otettaan näin aikuisenakaan.
En ole ikinä ollut suosittu ja minun on aina ollut vaikea muodostaa tyydyttäviä sosiaalisia suhteita. Olen jo melkein luovuttanut sen suhteen, että koskaan enää saisin ystäviä. Siksi olinkin todella yllättynyt, kun tämä nuorempi työkaverini kysyi minulta eräänä päivänä, haluaisinko lähteä hänen kanssaan kirpputorilla käymään?
Ensin ilahduin ja ajattelin, että onpa mukavaa, kun kerrankin joku kysyy minua johonkin, eikä päinvastoin.
Mutta melkein heti perään aloin ajatella, että olen erehtynyt, ei tämä ihminen oikeasti minun seuraani halua, ei se voi pitää paikkaansa. Hän pyysi minua vain kohteliaisuudesta tai sitten hän haluaa jollain tapaa hyötyä minusta. Ja vaikka hän nyt sattuisikin pitämään, niin pian se muuttuu, kun hän huomaa, millainen olen oikeasti.
Enhän minä ole koskaan oikeasti kelvannut kenellekään omana itsenäni, miksi tämä kerta olisi jokin poikkeus? Ei kukaan halua olla tällaisen ihmisen ystävä.
Mietin vain, että miksi. Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti viettää aikaansa minun kanssani? Ei minussa ole mitään, mistä joku voisi pitää. Tai sitten se joku ei ole itsekään aivan normaali...
Enkä loppujen lopuksi edes tiedä, haluanko ystävystyä tämän naisen kanssa, haluanko ystävystyä enää kenenkään kanssa. Ystävät ovat satuttaneet minua kaikkein julmimmin, enkä halua ottaa riskiä, että se toistuisi ja mielenterveyteni murenisi lopullisesti.
Toisaalta taas kaipaan palavasti ystäviä, koska olen niin yksinäinen. Mutta en tiedä, onko minusta enää tutustumaan tai luottamaan kehenkään.
Olen jo niin tottunut tähän jatkuvaan yksinoloon, että tuntuisi oudolta menettää se. Tuttu ja turvallinen helvetti tuntuu niin paljon helpommalta vaihtoehdolta kuin mahdollisuus muutokseen, koska muutos voi viedä myös huonompaan suuntaan...
Kai se on sitä, etten pidä työpaikan ilmapiiristä, etten vain yksinkertaisesti viihdy siellä. Työ itsessään on helppoa ja siitä ei tarvitse stressata, mutta ne muut ihmiset siellä...
En pidä ohjaajastani eikä hänkään pidä minusta. Tämä nainen ei juuri koskaan anna mitään palautetta töistäni, vaikka muille työntekijöille antaa. En tiedä, missä on vika. Minussa kai, minussahan se aina on.
Suurin osa työkavereistani on keski-ikäisiä tai jopa vanhempia, eikä heidän kanssaan ole mitään puhuttavaa. Ainoa, jonka kanssa puhun säännöllisesti, on minua 10 vuotta nuorempi ja hän on vain kerran viikossa paikalla. Kaiken lisäksi hänen työsopimuksensa on pian päättymässä ja sitten olen aivan yksin siellä.
Vituttaa, kun vanhemmat hiostavat töiden suhteen. Kyselevät jatkuvasti, aionko jatkaa tuolla ja että minun olisi parasta jatkaa, kun "jotainhan sun on tehtävä" eikä parempaakaan paikkaa ole tiedossa. En kehtaa sanoa suoraan, että tämä asia ei kuulu teille ja voisitteko lopettaa tuon painostamisen, se on todella ahdistavaa!
Ehkä huonot muistot kouluajoilta ovat tehneet minusta tällaisen, että iltaisin ahdistaa, kun miettii seuraavaa aamua. Koko ajan pelkää, vaikka ei pitäisi olla mitään pelättävää. Kroppa käy huomaamatta ylikierroksilla, hengitys on nopeaa ja pinnallista, sydän hakkaa liian lujaa.
Pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu, on aina läsnä. Se on seurannut minua ala-asteelta lähtien eikä halua irrottaa otettaan näin aikuisenakaan.
En ole ikinä ollut suosittu ja minun on aina ollut vaikea muodostaa tyydyttäviä sosiaalisia suhteita. Olen jo melkein luovuttanut sen suhteen, että koskaan enää saisin ystäviä. Siksi olinkin todella yllättynyt, kun tämä nuorempi työkaverini kysyi minulta eräänä päivänä, haluaisinko lähteä hänen kanssaan kirpputorilla käymään?
Ensin ilahduin ja ajattelin, että onpa mukavaa, kun kerrankin joku kysyy minua johonkin, eikä päinvastoin.
Mutta melkein heti perään aloin ajatella, että olen erehtynyt, ei tämä ihminen oikeasti minun seuraani halua, ei se voi pitää paikkaansa. Hän pyysi minua vain kohteliaisuudesta tai sitten hän haluaa jollain tapaa hyötyä minusta. Ja vaikka hän nyt sattuisikin pitämään, niin pian se muuttuu, kun hän huomaa, millainen olen oikeasti.
Enhän minä ole koskaan oikeasti kelvannut kenellekään omana itsenäni, miksi tämä kerta olisi jokin poikkeus? Ei kukaan halua olla tällaisen ihmisen ystävä.
Mietin vain, että miksi. Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti viettää aikaansa minun kanssani? Ei minussa ole mitään, mistä joku voisi pitää. Tai sitten se joku ei ole itsekään aivan normaali...
Enkä loppujen lopuksi edes tiedä, haluanko ystävystyä tämän naisen kanssa, haluanko ystävystyä enää kenenkään kanssa. Ystävät ovat satuttaneet minua kaikkein julmimmin, enkä halua ottaa riskiä, että se toistuisi ja mielenterveyteni murenisi lopullisesti.
Toisaalta taas kaipaan palavasti ystäviä, koska olen niin yksinäinen. Mutta en tiedä, onko minusta enää tutustumaan tai luottamaan kehenkään.
Olen jo niin tottunut tähän jatkuvaan yksinoloon, että tuntuisi oudolta menettää se. Tuttu ja turvallinen helvetti tuntuu niin paljon helpommalta vaihtoehdolta kuin mahdollisuus muutokseen, koska muutos voi viedä myös huonompaan suuntaan...
lauantai 18. lokakuuta 2014
Mikään ei paranna tätä väsymystä
Maanantaina pitäisi mennä takaisin työharjoitteluun, ei voisi vähempää kiinnostaa.
Olen lintsannut koko tämän viikon, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Tarvitsin pienen breikin, jotta jaksaisin seuraavat 8 viikkoa harkkaa.
Tosin ei ole kyllä mitään takeita, jaksanko tästä tauosta huolimatta. Masennus ei näköjään ole poistumassa minnekään, vaikka onkin hellittänyt hieman otettaan.
Kuukauteen en jaksanut imuroida enkä tiskata. Ei kertakaikkiaan ole ollut voimia. Tällä viikolla sain imuroitua, putsattua jääkaapin ja tiskattua muutamia astioita. Vielä niitä tiskejä lojuu kokonainen altaallinen odottamassa...
Vihaan tätä jatkuvaa saamattomuuttani ja ikuista väsymystä. Aivan sama, kuinka paljon tai vähän nukkuu tai mitä lääkkeitä vetää ja kuinka paljon vai vetääkö yhtään mitään. Olen aina yhtä väsynyt, eikä mikään paranna sitä.
Niin turhauttavaa, että haluaisin kirkua.
Torstaina piti olla se valokuvaussessio, jonka jälkeen olisin voinut viimeistellä työni ja esitellä sen seuraavalla kerralla muulle ryhmälle.
Mut kun ei niin ei. Sain keskiviikkoiltana ilmeisesti jonkinlaisen vatsataudin liian lämpimässä olleesta jauhelihasta ja en tietenkään päässyt valokuvattavaksi.
Tämä oli nyt jo kolmas kerta kun homma peruuntuu. Olkoon perkele, enää en jaksa sopia uutta aikaa kun aina tulee jotain joka pilaa kaiken. En jaksa, en en en.
Olen vihainen itselleni, kun en osaa kirjoittaa kunnolla. Poden myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole juurikaan valokuvannut tänä syksynä, saati tehnyt mitään kuvankäsittelyä. Menee kallis kamera hukkaan, kun sitä ei käytä.
Nykyään en vaan saa juuri mitään aikaan ja kaikki vaatii niin paljon vaivaa...Mieluummin sitä makaa sängyssä ja lukee (sen minkä pystyy) tai surffailee netissä tai nukkuu.
Tämä lokakuu verottaa voimia niin jumalattomasti...
Olen lintsannut koko tämän viikon, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Tarvitsin pienen breikin, jotta jaksaisin seuraavat 8 viikkoa harkkaa.
Tosin ei ole kyllä mitään takeita, jaksanko tästä tauosta huolimatta. Masennus ei näköjään ole poistumassa minnekään, vaikka onkin hellittänyt hieman otettaan.
Kuukauteen en jaksanut imuroida enkä tiskata. Ei kertakaikkiaan ole ollut voimia. Tällä viikolla sain imuroitua, putsattua jääkaapin ja tiskattua muutamia astioita. Vielä niitä tiskejä lojuu kokonainen altaallinen odottamassa...
Vihaan tätä jatkuvaa saamattomuuttani ja ikuista väsymystä. Aivan sama, kuinka paljon tai vähän nukkuu tai mitä lääkkeitä vetää ja kuinka paljon vai vetääkö yhtään mitään. Olen aina yhtä väsynyt, eikä mikään paranna sitä.
Niin turhauttavaa, että haluaisin kirkua.
Torstaina piti olla se valokuvaussessio, jonka jälkeen olisin voinut viimeistellä työni ja esitellä sen seuraavalla kerralla muulle ryhmälle.
Mut kun ei niin ei. Sain keskiviikkoiltana ilmeisesti jonkinlaisen vatsataudin liian lämpimässä olleesta jauhelihasta ja en tietenkään päässyt valokuvattavaksi.
Tämä oli nyt jo kolmas kerta kun homma peruuntuu. Olkoon perkele, enää en jaksa sopia uutta aikaa kun aina tulee jotain joka pilaa kaiken. En jaksa, en en en.
Olen vihainen itselleni, kun en osaa kirjoittaa kunnolla. Poden myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole juurikaan valokuvannut tänä syksynä, saati tehnyt mitään kuvankäsittelyä. Menee kallis kamera hukkaan, kun sitä ei käytä.
Nykyään en vaan saa juuri mitään aikaan ja kaikki vaatii niin paljon vaivaa...Mieluummin sitä makaa sängyssä ja lukee (sen minkä pystyy) tai surffailee netissä tai nukkuu.
Tämä lokakuu verottaa voimia niin jumalattomasti...
maanantai 13. lokakuuta 2014
Toisille annetaan kaikki, toisille ei mitään
Vittusaatana.
En saanutkaan sitä lääkäriaikaa tälle viikolle, vaikka olisin kipeästi sitä tarvinnut.
Eilen illalla alkoi aivan helvetillinen ahdistus, kun tiesin, että tänään on taas mentävä sinne harjoitteluun. En kertakaikkiaan pystynyt siihen, en mitenkään.
Vaikka väsytti aivan tolkuttomasti, valvoin silti kahteen yöllä ja jouduin ottamaan 50 mg Ketipinoria ja 2 Diapamia, että sain ahdistukseltani nukuttua. Olo oli todella tuskainen ja jokainen solu elimistössäni kirkui, etten jaksa enää, en halua mennä enää päiväksikään siihen paskapaikkaan.
Aamulla heräsin helvetin väsyneenä 5 tunnin unien jälkeen mutta pystyin kuitenkin nousemaan ylös normaaliin aikaan seitsemältä. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä sittenkin pystyn menemään töihin, mutta ei, ahdistus palasi nopeasti takaisin ja tajusin, ettei tästä tule mitään.
Psykiatrini soitti puoli tuntia sitten, eikä pystynyt antamaan minulle aikaa, koska "olen juuri tullut lomalta ja varauskirjani on aivan täynnä." Ehdotti työterveyslääkärin puoleen kääntymistä. Hyvä, etten alkanut tyrmistykseltäni nauraa, työttömillä kun harvoin on mitään työterveyshuoltoa...
Sanoi, että voisi ensi viikolla jutella kanssani "pikaisesti" ja keskustella sairasloman jatkosta. Minun pitäisi siis lähteä terveyskeskuksesta hakemaan saikkua, mutta ei perkele, sinne en mene vinkumaan ja kuuntelemaan jonkun asioista mitään ymmärtämättömän tk-lääkärin vittuilua. Olen sitten omalla ilmoituksella pois töistä.
Olen huomannut, että tk-lääkäreille on aivan turha puhua mistään masennuksesta, kukaan niistä ei tunnu tajuavan hevonvittuakaan psyykkisten ongelmien päälle. Enkä tässä epävakaassa ja äärimmäisen herkässä tilassani jaksa minkäänlaista vähättelyä.
Tekisi mieli kirota julkinen terveydenhuolto alimpaan helvettiin. Kohta lääkärille ei pääse varmaan ollenkaan. Itseasiassa olen niin vihainen tällä hetkellä, että tekisi tältä istumalta mieleni soittaa sinne duuniin ja sanoa, että pitäkää se vitun paskapaikkanne, mä olen saanut tarpeekseni sekä teistä että koko tästä järjestelmästä.
Tekisi myös ihan tajuttoman kovasti mieli ottaa taas terä käteen ja viiltää se vitun valtimo poikki. Ehkä lääkärillä sitten olisi aikaa minulle?
Mutta tätähän tämä on, resurssien jatkuvaa tiukentamista...Vie kyllä elämänhalua pois kun katsoo, mihin suuntaan Suomi ja koko maailma on menossa. En halua edes kuvitella, millaista täällä on 10 tai 20 vuoden kuluttua.
Sisälläni kiehuu voimaton raivo omaa tilannetta ja koko tätä systeemiä kohtaan. Haluaisin vain luovuttaa, hakea pullon viinaa Alkosta ja vetää pään täyteen tai niellä kourallisen lääkkeitä ja unohtaa ihan kaiken, edes hetkeksi.
En uskalla tehdä kumpaakaan. Veli kun on alkoholisti niin siinä on tarpeeksi varoittavaa esimerkkiä, ettei itse halua viinan kanssa lähteä pelleilemään. Ja rauhoittavia on enää vaivaiset 8 kpl jäljellä niin en voi niitäkään ottaa...
Ainoaksi lohduksi jää ruoka, jota onkin tullut vedettyä kaksinkäsin. Saan varsinkin iltaisin melkoisia ahmimiskohtauksia ja saatan vetää 6-8 leipää putkeen jne...Ei täytä mitään syömishäiriön kriteereitä, mutta jos tätä jatkuu vielä kauankin niin minulla on uusi ongelma.
Olen niin katkera kaikille terveille ihmisille ja ylipäätään niille, joilla on asiat hyvin. Vaikka ei kai se multa ole pois mutta syöhän se ihmistä sisältä kun toisille annetaan kaikki ja toisille ei mitään...
Olo on epätoivoinen, sekava ja ahdistunut. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Lopetanko harjoittelun vai yritänkö vielä? Onko mitään järkeä jatkaa? Toisaalta joudun entistä pahempiin rahavaikeuksiin, jos en jatka (nytkin on siinä ja siinä, että riittääkö rahat).
Pitäisi varmaan mennä nukkumaan koko loppuviikoksi.
En saanutkaan sitä lääkäriaikaa tälle viikolle, vaikka olisin kipeästi sitä tarvinnut.
Eilen illalla alkoi aivan helvetillinen ahdistus, kun tiesin, että tänään on taas mentävä sinne harjoitteluun. En kertakaikkiaan pystynyt siihen, en mitenkään.
Vaikka väsytti aivan tolkuttomasti, valvoin silti kahteen yöllä ja jouduin ottamaan 50 mg Ketipinoria ja 2 Diapamia, että sain ahdistukseltani nukuttua. Olo oli todella tuskainen ja jokainen solu elimistössäni kirkui, etten jaksa enää, en halua mennä enää päiväksikään siihen paskapaikkaan.
Aamulla heräsin helvetin väsyneenä 5 tunnin unien jälkeen mutta pystyin kuitenkin nousemaan ylös normaaliin aikaan seitsemältä. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä sittenkin pystyn menemään töihin, mutta ei, ahdistus palasi nopeasti takaisin ja tajusin, ettei tästä tule mitään.
Psykiatrini soitti puoli tuntia sitten, eikä pystynyt antamaan minulle aikaa, koska "olen juuri tullut lomalta ja varauskirjani on aivan täynnä." Ehdotti työterveyslääkärin puoleen kääntymistä. Hyvä, etten alkanut tyrmistykseltäni nauraa, työttömillä kun harvoin on mitään työterveyshuoltoa...
Sanoi, että voisi ensi viikolla jutella kanssani "pikaisesti" ja keskustella sairasloman jatkosta. Minun pitäisi siis lähteä terveyskeskuksesta hakemaan saikkua, mutta ei perkele, sinne en mene vinkumaan ja kuuntelemaan jonkun asioista mitään ymmärtämättömän tk-lääkärin vittuilua. Olen sitten omalla ilmoituksella pois töistä.
Olen huomannut, että tk-lääkäreille on aivan turha puhua mistään masennuksesta, kukaan niistä ei tunnu tajuavan hevonvittuakaan psyykkisten ongelmien päälle. Enkä tässä epävakaassa ja äärimmäisen herkässä tilassani jaksa minkäänlaista vähättelyä.
Tekisi mieli kirota julkinen terveydenhuolto alimpaan helvettiin. Kohta lääkärille ei pääse varmaan ollenkaan. Itseasiassa olen niin vihainen tällä hetkellä, että tekisi tältä istumalta mieleni soittaa sinne duuniin ja sanoa, että pitäkää se vitun paskapaikkanne, mä olen saanut tarpeekseni sekä teistä että koko tästä järjestelmästä.
Tekisi myös ihan tajuttoman kovasti mieli ottaa taas terä käteen ja viiltää se vitun valtimo poikki. Ehkä lääkärillä sitten olisi aikaa minulle?
Mutta tätähän tämä on, resurssien jatkuvaa tiukentamista...Vie kyllä elämänhalua pois kun katsoo, mihin suuntaan Suomi ja koko maailma on menossa. En halua edes kuvitella, millaista täällä on 10 tai 20 vuoden kuluttua.
Sisälläni kiehuu voimaton raivo omaa tilannetta ja koko tätä systeemiä kohtaan. Haluaisin vain luovuttaa, hakea pullon viinaa Alkosta ja vetää pään täyteen tai niellä kourallisen lääkkeitä ja unohtaa ihan kaiken, edes hetkeksi.
En uskalla tehdä kumpaakaan. Veli kun on alkoholisti niin siinä on tarpeeksi varoittavaa esimerkkiä, ettei itse halua viinan kanssa lähteä pelleilemään. Ja rauhoittavia on enää vaivaiset 8 kpl jäljellä niin en voi niitäkään ottaa...
Ainoaksi lohduksi jää ruoka, jota onkin tullut vedettyä kaksinkäsin. Saan varsinkin iltaisin melkoisia ahmimiskohtauksia ja saatan vetää 6-8 leipää putkeen jne...Ei täytä mitään syömishäiriön kriteereitä, mutta jos tätä jatkuu vielä kauankin niin minulla on uusi ongelma.
Olen niin katkera kaikille terveille ihmisille ja ylipäätään niille, joilla on asiat hyvin. Vaikka ei kai se multa ole pois mutta syöhän se ihmistä sisältä kun toisille annetaan kaikki ja toisille ei mitään...
Olo on epätoivoinen, sekava ja ahdistunut. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Lopetanko harjoittelun vai yritänkö vielä? Onko mitään järkeä jatkaa? Toisaalta joudun entistä pahempiin rahavaikeuksiin, jos en jatka (nytkin on siinä ja siinä, että riittääkö rahat).
Pitäisi varmaan mennä nukkumaan koko loppuviikoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)