Tämä päivä on mennyt taas päin persettä. Olen itkenyt, hakannut itseäni, tarttunut veitseen ja melkein viiltänyt ja ollut muutenkin sekaisin.
Eilen sain tietää, että juoppo veljeni on lähtenyt lätkimään hoitokodista ilman lupaa ja on varmaankin tällä hetkellä ryyppäämässä jossain itseään hengiltä.
Ja tänään sitten selvisi, etten saakaan asumistukea huomenna eli kuun ensimmäinen päivä vaan se tulee vasta 3.11 ja olen aivan persaukinen. Eletään sitten kolme päivää ilman rahaa, saatana.
Onneksi minulla on sentään ruokaa kaapissa ettei tarvitse nälkää nähdä. Vituttaa vaan niin sanoinkuvaamattomasti, kun en yhtään osannut etukäteen varautua siihen, että paskakela maksaa tuen vasta tuolloin. Etukäteen odotin sitä asumistukea huomiseksi mutta koska kaikki menee aina päin helvettiä niin eihän tämä käänne sinänsä yllättänyt...
Olen aivan hajalla, enkä edes tiedä miksi. Luojan kiitos että töitä on vain kolmena päivänä viikossa, en todellakaan jaksaisi tässä kunnossa enempää. Ja tämäkin tekee jo tiukkaa.
Vituttaa olla näin heikko ja saamaton ihminen. Miksi en voi olla vahva kuten ns. normaalit ihmiset? Olisi niin hienoa jos pystyisi käymään ihan oikeissa töissä ja elättämään itsensä sen sijaan, että joutuu elämään tod.näk. loppuikänsä köyhyysrajan alapuolella.
Masentaa. Vituttaa. Ahdistaa. Itkettää. Jos lauantaina ei tarvitsisi lähteä sukuloimaan, viiltäisin tässä ja nyt. Tuska velloo sisuksissani ja nyt vasta tajuan, kuinka epävakaa olenkaan, kuinka epävakaa olen pienestä pitäen ollut. Nuorempana sitä ei vain tajunnut.
Minulla on hullun identiteetti, vaikka en virallisesti olekaan "hullu." Kuitenkin yhä enemmän tunnen itseni sellaiseksi kaikkine raivokohtauksineni ja mielialanvaihteluineni. Ei minusta tervettä tule ikinä, mutta kunpa voisin olla edes hieman tasapainoisempi, etten romahtelisi joka ikisestä vastoinkäymisestä joka eteen tulee...
Minulla on myös suunnattoman paha mieli, kun en päässyt sinne valokuvaryhmän retkelle sairastumisen takia mukaan ja kuvat, joita musta piti ottaa siellä, jäivät ottamatta. Nyt täytyy etsiä omista kuva-arkistoista tilalle jotain muita kuvia, joista tehdä ns. lopputyö. Ja tuntuu, etten saa siitä työstä hyvää, koska kaikki kuvani ovat aivan perseestä.
Eniten rasittaa veljeni tilanne. Kun ei voi koskaan tietää, onko hän hengissä enää huomenna. Se tekee elämästä vielä raskaampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti