Kai se on sitä, etten pidä työpaikan ilmapiiristä, etten vain yksinkertaisesti viihdy siellä. Työ itsessään on helppoa ja siitä ei tarvitse stressata, mutta ne muut ihmiset siellä...
En pidä ohjaajastani eikä hänkään pidä minusta. Tämä nainen ei juuri koskaan anna mitään palautetta töistäni, vaikka muille työntekijöille antaa. En tiedä, missä on vika. Minussa kai, minussahan se aina on.
Suurin osa työkavereistani on keski-ikäisiä tai jopa vanhempia, eikä heidän kanssaan ole mitään puhuttavaa. Ainoa, jonka kanssa puhun säännöllisesti, on minua 10 vuotta nuorempi ja hän on vain kerran viikossa paikalla. Kaiken lisäksi hänen työsopimuksensa on pian päättymässä ja sitten olen aivan yksin siellä.
Vituttaa, kun vanhemmat hiostavat töiden suhteen. Kyselevät jatkuvasti, aionko jatkaa tuolla ja että minun olisi parasta jatkaa, kun "jotainhan sun on tehtävä" eikä parempaakaan paikkaa ole tiedossa. En kehtaa sanoa suoraan, että tämä asia ei kuulu teille ja voisitteko lopettaa tuon painostamisen, se on todella ahdistavaa!
Ehkä huonot muistot kouluajoilta ovat tehneet minusta tällaisen, että iltaisin ahdistaa, kun miettii seuraavaa aamua. Koko ajan pelkää, vaikka ei pitäisi olla mitään pelättävää. Kroppa käy huomaamatta ylikierroksilla, hengitys on nopeaa ja pinnallista, sydän hakkaa liian lujaa.
Pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu, on aina läsnä. Se on seurannut minua ala-asteelta lähtien eikä halua irrottaa otettaan näin aikuisenakaan.
En ole ikinä ollut suosittu ja minun on aina ollut vaikea muodostaa tyydyttäviä sosiaalisia suhteita. Olen jo melkein luovuttanut sen suhteen, että koskaan enää saisin ystäviä. Siksi olinkin todella yllättynyt, kun tämä nuorempi työkaverini kysyi minulta eräänä päivänä, haluaisinko lähteä hänen kanssaan kirpputorilla käymään?
Ensin ilahduin ja ajattelin, että onpa mukavaa, kun kerrankin joku kysyy minua johonkin, eikä päinvastoin.
Mutta melkein heti perään aloin ajatella, että olen erehtynyt, ei tämä ihminen oikeasti minun seuraani halua, ei se voi pitää paikkaansa. Hän pyysi minua vain kohteliaisuudesta tai sitten hän haluaa jollain tapaa hyötyä minusta. Ja vaikka hän nyt sattuisikin pitämään, niin pian se muuttuu, kun hän huomaa, millainen olen oikeasti.
Enhän minä ole koskaan oikeasti kelvannut kenellekään omana itsenäni, miksi tämä kerta olisi jokin poikkeus? Ei kukaan halua olla tällaisen ihmisen ystävä.
Mietin vain, että miksi. Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti viettää aikaansa minun kanssani? Ei minussa ole mitään, mistä joku voisi pitää. Tai sitten se joku ei ole itsekään aivan normaali...
Enkä loppujen lopuksi edes tiedä, haluanko ystävystyä tämän naisen kanssa, haluanko ystävystyä enää kenenkään kanssa. Ystävät ovat satuttaneet minua kaikkein julmimmin, enkä halua ottaa riskiä, että se toistuisi ja mielenterveyteni murenisi lopullisesti.
Toisaalta taas kaipaan palavasti ystäviä, koska olen niin yksinäinen. Mutta en tiedä, onko minusta enää tutustumaan tai luottamaan kehenkään.
Olen jo niin tottunut tähän jatkuvaan yksinoloon, että tuntuisi oudolta menettää se. Tuttu ja turvallinen helvetti tuntuu niin paljon helpommalta vaihtoehdolta kuin mahdollisuus muutokseen, koska muutos voi viedä myös huonompaan suuntaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti