Sitten ne vasta nauraiskin

 Pienenä aina kuvittelin, että minulla on ihan normaali perhe.

 Meni kauan tajuta, että niin ei oikeasti ole. Että minä(kin) olen kasvanut sairaissa olosuhteissa ja se on vaikuttanut kehitykseeni merkittävällä tavalla.

Ehkä kaikki lapset ajattelevat niin, että oma perhe on normaali, oli se sitten millainen tahansa. Koska niin sinulle uskotellaan. Eihän lapsi edes tiedä muusta.

Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että koko meidän perhe on jollain tavalla häiriintynyt. Vanhempani ovat traumatisoituneita, veljeni ovat traumatisoituneita ja minä itse olen traumatisoitunut. Me sairastamme koko perhe, mutta kukaan ei ole koskaan uskaltanut ottaa asiaa millään tavalla esille.

Isääni olen pelännyt aina tähän päivään asti ja jollain tapaa pelkään häntä vieläkin. Ei hän ollut varsinaisesti koskaan fyysisesti väkivaltainen, mutta äkkipikainen ja suuttuessaan saattoi tukistaa tai antaa luunapin. (Meidän perheessä siis käytettiin kuritusväkivaltaa ja vanhempieni mielestä se on täysin normaalia ja hyväksyttävää - onhan heitäkin kuritettu lapsena.)

Tietty uhka leijui aina ilmassa. Isä oli autoritäärinen hahmo ja häntä piti totella, muuten sai kärsiä seuraukset nahoissaan. Molemmat vanhempani turvautuivat fyysiseen kurittamiseen, mutta isä oli se, jota pelkäsin enemmän kuin äitiä (ja häntäkin minä pelkäsin silloin, jos äiti suuttui).

Minulla on jonkinlaisia muistikuvia monista pelottavista tilanteista, joihin olen lapsena joutunut. Muistan jääkaapin päällä sijainneen risun, jolla minua uhkailtiin (jos et ole kiltisti, annan risua) ja erään kerran, kun itkin hysteerisesti lukitun vessan oven takana ja äitini hakkaa nyrkeillä vessan ovea kuin raivopäinen ja minä olin kauhuissani, koska en ollut koskaan ennen nähnyt äitiä niin vihaisena.

Pelkäsin kai saavani pahanpäiväisesti selkääni, jos hän pääsisi kimppuuni tuon lukitun oven läpi. Olen myös kyyristynyt pelosta isäni tullessa minua käytävässä vastaan, koska pelkäsin että hän käy minuun käsiksi. Enkä edes ollut tehnyt mitään pahaa...

Eräänä kamalana päivänä tapahtui niin, että äitini heitteli minua kirjaimellisesti ympäri seiniä. En muista tapahtumia ennen enkä jälkeen, mutta mieleeni on jäänyt etäisesti vahva kauhuntunne ja järkytys siitä, että miten oma äiti voi tehdä tuollaista?

Pakenin kauhuissani kotoa. Juoksin tietä pitkin läheisen koulun pihaan, jossa kohtasin muutamia luokkatovereitani. "Voittekste olla mun kaa?" muistan kysyneeni, mutta sen jälkeiset tapahtumat ovat hämärän peitossa.

Tämä on kuitenkin varmaa: kun kerroin heille, mitä oli tapahtunut, luokkamme pojat kävelivät ohi, huusivat jotain ilkeää ja nauroivat."Ei ne kyllä nauraisi, jos tietäisivät, mitä on tapahtunut" tai jotain tuon kaltaista muistan sanoneeni. Minulle vastattiin: "sitten ne vasta nauraiskin." Tuo lause on hyytänyt minua kaikki kuluneet vuodet.

"Sitten ne vasta nauraiskin." Kuka voi olla niin julma, että nauraa äitinsä pahoinpitelemälle lapselle? Lapselle, joka on kauhuissaan ja hysteerinen, lapselle joka pelkää sillä hetkellä omaa äitiään kuollakseen? Onko ihmisen, edes lapsen, pahuudella mitään rajaa?

Olen aina vastannut kieltävästi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, joissa minulta on kyselty, ovatko vanhempani koskaan olleet väkivaltaisia. Ei, on ollut ainoa oikea vastaus ja ein minä olen aina automaattisesti antanut kenelle tahansa. Miksi? Selkeästi meidän perheessä on ollut lapsiin (ainakin minuun) kohdistunutta fyysistä väkivaltaa (josta ei kylläkään jäänyt mustelmia) mutta minä en ole suostunut myöntämään asiaa ääneen.

Ehkäpä siksi, että minut on kasvatettu uskomaan, että tietyissä tilanteissa fyysinen väkivalta on oikeutettua (esim. jos lapsi kiukuttelee eikä usko vanhempiaan). Meidän perheessä se on ollut normi ja sen normin mukaan on eletty ja minä olen ehdollistunut uskomaan, että fyysinen kurittaminen on ihan ookoo, jopa suotavaa (vaikka onkin laissa kielletty). Olen itsekin puolustellut jopa ääneen vanhempieni käytöstä.

Tästä on jäänyt paljon traumoja. Koin vanhempani pelottavina ja keneen tuollainen ei jättäisi jälkiä? Jos kodin ilmapiiri on sellainen, missä lapsi joutuu alati pelkäämään, ei kai se voi olla oikein?

Vanhempani olivat rakastavia mutta myös julmia. Se tässä on oikeastaan kaikkein pahinta. Että ne henkilöt, joita eniten rakastat, joihin luotat ja jotka ovat sinulle koko maailma, ovat myös niitä, jotka satuttavat kaikkein kipeimmin ja joita joutuu pelkäämään?

Olen vähätellyt kokemaani kipua ja pelkoa. Olen ihan oikeasti uskonut, ettei minulla ole oikeutta olla vihainen tai katkera, koska sehän oli täysin NORMAALIA mitä minulle tehtiin. Toisen satuttaminen on ihan ookoo, jos kysessä on lapsi, koska sehän on "kasvatuksellista" toimintaa ja sellaisenaan suotavaa. Meidän perheessä ei ole suvaittu muunlaisia mielipiteitä.

Sitäpaitsi, eihän minua koskaan varsinaisesti hakattu. Ei ole lyöty remmillä eikä nyrkillä, ei ole pieksetty mustelmille eikä ajettu hankeen. (Tosin kerran isä pakotti minut kuistille istumaan pelkissä kalsareissa talvipakkasella, jotta "saisin opetuksen" niskoittelusta)

En voi siis sanoa kokeneeni varsinaista väkivaltaa. Tätä vanhempanikin aina korostavat: OIKEA väkivalta on nimenomaan hakkaamista ,OIKEASTA väkivallasta jää aina jälkiä. Eivät he tunnusta, että olisivat olleet koskaan väkivaltaisia. Eivät he halua tunnustaa, eivätkä nähdä aiheuttamaansa pelkoa ja tuskaa.

Hehän ovat omasta mielestään tehneet parhaansa ja minun tulisi olla kiitollinen, koska heidän omassa lapsuudessaan kaikki oli niin paljon huonommin...

Kuten isäni kerran sanoi, kun kielsin häntä huutamasta: "Ei sulle ole koskaan edes huudettu kunnolla!"

Isäni on kutsunut minua muun muuassa seuraavilla nimityksillä: "kusipää" "herkkuperse" "kakara" "pentu".  Kuinka paljon olenkaan vihannut häntä pelkästään noiden sanojen takia!

Nyt ymmärrän: oman vihan purkamista se oli, eikä mitään kasvatuksellista. Isä oli (ja on) traumatisoitunut ja vihainen mies ja purki sitä epäreilulla ja julmalla tavalla tyttäreensä. Ehkä hän oikeasti kuvitteli, että kasvattaisi sillä tavoin kunniallisia lapsia, mutta toteutus meni kyllä pahasti pieleen.

Kun oma poika (veljeni) katkaisee isäänsä (ja koko perheeseen) välit totaalisesti kymmeneksi vuodeksi niin kai se jo kertoo jotain vanhempana epäonnistumisesta? 

Vihaan isääni jollain tasolla edelleen, olen kai aina vihannut, vaikka samalla rakastankin häntä. Hän oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen mies, joka satutti minua todella pahasti.

Ehkä vielä joskus tulee se päivä, jolloin voin antaa molemmille vanhemmilleni anteeksi.