En kuitenkaan tehnyt sitä, koska jossain vaiheessa viiltämistä tajusin, että valokuvaryhmä on ensi viikolla ja minun kuvausprojektini on tarkoitus saattaa päätökseen silloin. En voi riskeerata kyseistä projektia joutumalla mahdollisesti sairaalaan. En ehkä saisi enää koskaan uutta tilaisuutta kuvaukseen ja se on minulle tällä hetkellä todella tärkeä juttu.
En osaa nyt kirjoittaa järkevästi, koska oloni on henkisesti niin huono. Yritän kuitenkin.
En itsekään tiedä, mitä helvettiä päässäni oikein liikkuu, kun teen tällaista. Aamu oli ihan ok, lähdin töihin normaalisti, joskin olin tosi väsynyt jatkuvan univajeen takia. Työkkärin oma työntekijäni tuli käymään työpaikalla ja koska olin tunnin myöhässä töistä (piti ostaa sateenvarjo) niin meidänkin tapaamisemme myöhästyi puoli tuntia sovitusta aikataulusta.
Ja se tapaaminen meni tietenkin päin helvettiä.
Olen viimeiset 6 kuukautta odottanut harjoittelutodistusta edellisestä harkkapaikasta jota ei ole minulle useista lupauksista huolimatta kirjoitettu ja toimitettu. Olin tähän päivään asti siinä uskossa, että työnantajan (vaikken ollutkaan virallisessa työsuhteessa) velvollisuus on kirjoittaa jonkinlainen todistus harjoittelusta ja tätä ei siis ole kuulunut.
Tänään sitten tämä työkkärin virkailija suvaitsi kertoa, ettei työnantajalla itse asiassa ole minkäänlaista velvollisuutta kirjoittaa todistusta ja että halutessani saan jonkun työkkäristä tulostetun paperin printattuna.
Ihmettelin, miksei minulle ollut kerrottu tätä faktaa aikaisemmin ja ilmaisin aika voimakkaasti suuttumukseni kyseisestä asiasta. Tämä Neiti X (joka on siis "oma" työkkärin virkailija, jonka kanssa asioin) sitten alkoi tosi alentuvasti selittää jotain paskaa siitä, että tiedot harjoittelusta ovat työkkärin koneella ja ne saa halutessa esiin sieltä...
Kiva. Ilmaisharjoittelija ei siis ole edes yhden vaivaisen harjoittelutodistuksen arvoinen? Hänelle riittää ilmeisesti vain jotkin tiedot koneella, joista ei edes itse ole ollut tietoinen? Mitäpä sitä mitään todistusta kirjoittamaan, vaikka on annettu ymmärtää, että sellainen olisi muka tulossa...
Voi jumalauta että vituttaa tuollainen, että faktoja ei kerrota ja ihmisen annetaan elää siinä luulossa, että hänelle kuuluu todistus harjoittelusta...Oletin ilman muuta, että näin se menee. Koulustakin saa todistuksen, miksei sitten harjoittelusta?
Tuli niin paha mieli ja nöyryytetty olo. Mielestäni tämä Neiti X kohteli minua kuin jotain aivotonta idioottia. Äänensävy ja ilmeet paljastivat karun totuuden. Minulla ei ole arvoa, ei työntekijänä eikä ihmisenä. Olen vain saatananmoinen rasite ja kuluerä tälle yhteiskunnalle.
Neiti X haluaa selvästi minusta eroon, olen aistinut sen jo jonkin aikaa. Hän pitää minua toivottomana tapauksena ja sanoikin tänään, ettei minulle ole tiedossa mitään harjoittelupaikkaa jatkossa, että kaikki mahdollisuudet on nyt käytetty, mitä tällä paikkakunnalla on tarjota.
Jos en jää tähän nykyiseen paikkaan, ei tule olemaan mitään muutakaan paikkaa. Ei vaihtoehtoja, piste.
Tämä vain vahvisti ajatustani siitä, ettei minulla ole tulevaisuutta.
Seuraavat pari tuntia tapaamisestamme päässäni pyöri vain seuraavanlaisia ajatuksia: "Haluan viiltää ranteeni auki, haluan viiltää ranteeni auki, nyt mä vihdoin teen sen ja viillän ranteeni auki..."
Jotenkin onnistuin pysymään kasassa työpäivän ajan, vaikka olin aikeissa häipyä paikalta kesken kaiken. En kuitenkaan kehdannut, koska kaikki olisivat nähneet.
Kotona sitten toteutin ajatukseni ja tartuin terään. Viilsin ensimmäistä kertaa elämässäni pystysuuntaisesti, tarkoituksena katsoa, saanko valtimon aukaistua. Ja täytyy myöntää, että olen pettynyt, kun en saanutkaan sitä aikaiseksi.
Ehkä olisin nyt sairaalassa, jos minulla ei olisi sitä valokuvaryhmää menossa. Kyllä, luulen että se olisi hyvin todennäköistä.
Yllätyin, kuinka helposti terä upposi niin syvälle, että verta alkoi vuotaa melko runsaasti. Koko ajan tuli halu viiltää yhä syvempään, niin syvään että minut olisi viety ambulanssilla päivystykseen.
Ja nyt vituttaa, kun en onnistunutkaan vahingoittamaan itseäni "kunnolla." Tämä haava on niin säälittävän pieni, ettei se tarvitse edes tikkausta. Olisin halunnut päätyä tikattavaksi, olisin halunnut näyttää, että olen tosissani.
Että minä en jaksa. Jotain täytyy tehdä tai muuten uppoan yhä syvemmälle.
Soitin tänään psykiatrian polille (siis ennen viiltämistä) ja pyysin aikaa lääkärille sillä perusteella, että masennus on pahentunut ja etten kohta enää pärjää tämän kanssa. Minulle luvattiin soittaa maanantaina ja että ensi viikolle olisi mahdollista saada aika.
Saa nähdä, päädynkö osastolle. Toisaalta haluan sitä ja toisaalta en.
Tai en tiedä. En tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti