Sattuu niin perkeleesti.
Sisälläni on kipeä kohta, haava joka ammottaa auki.
Se haava on nimeltään yksinäisyys, jonka ytimessä sykkii jatkuva hylätyksi tulemisen pelko.
Minä en ole koskaan ollut suosittu eikä minusta ikinä sellaista tulekaan, sen olen jo ajat sitten hyväksynyt. Olen aina ollut hylkiö, vääränlainen, ylimääräinen. Se kuuluisa kolmas pyörä, joka ei kuulu joukkoon.
Tämän tosiasian olen siis pystynyt hyväksymään. Minusta ei koskaan tule "suuri yleisö" pitämään koska olen ns.erilainen ja se on ok. Siihen on jo tottunut näiden vuosien myötä. Mutta se, mihin en vieläkään ole tottunut enkä luultavasti koskaan tule tottumaankaan, on se, kuinka kipeää tekee huomata kerta kerran jälkeen, kun eteen tulee tilanteita, joissa tajuaa sen saman kaavan toistuvan jälleen kerran: minusta ei pidetä.
Minulle ei jutella niinkuin muille, minun kommentteihini ei vastata, minut ikäänkuin jätetään syrjään. Minuun ei haluta ottaa kontaktia tai sitten kontaktin ottaja vetäytyy, kun on päässyt tutustumaan minuun edes jollain tasolla. Hylkää minut ja jatkaa elämäänsä jonkun "paremman" yksilön seurassa.
Tämä on ollut elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta silti se koskee, joka ikinen kerta. Aivan kuin elämä itse sanoisi minulle: sinä et kuulu tänne. Et ole osa tätä ryhmää, et kuulu tähän(kään) porukkaan. Sinä olet ulkopuolinen ja sellaisena tulet pysymäänkin.
Sisälläni on valtava hyväksynnän tarve. Rakkauden jano, joka ei ota sammuakseen. Ei, vaikka aina saan lopulta pettyä.
Minussa elää kaipuu johonkin, jota en edes tunnista. Aivan kuin etsisin kotia sieltä, missä sitä ei ole. Koko ajan etsin jotain, mihin tarttua, pelastavaa oljenkortta, ihmistä joka välittää. Ja heti kun alkaa näyttää siltä, että olisin jollekin oikeasti tärkeä, alitajuntani iskee jarrut päälle ja alkaa huutaa sisälläni:
"Et sinä ole tärkeä, älä edes kuvittele olevasi. Et sinä oikeasti merkitse kenellekään mitään. Ei kukaan sinusta pidä. Sinusta ei VOI pitää. Mitä oikein kuvittelit? Että joku välittäisi. Ei, ei kukaan sinusta välitä. Jos he tutustuisivat sinuun paremmin, he juoksisivat karkuun. Koska olet vastenmielinen ja paha. Älä siis luota, älä koskaan, älä kehenkään. Muista, kuinka sinua satutettiin. Muista kaikki elämältä saamasi opetukset. Yksinäisyys on sinun kohtalosi. " Jne jne...
Minäni sabotoi minua ja olen tottunut pitämään sen sanoja järjen äänenä, vaikka oikeasti ne taitavat olla pelon ja heikkouden sanoja.
Työkaverini on ns. nätti tyttö, joka on kaiken lisäksi mukava. Hänestä pidetään, hänen ympärillään parveilee miehiä, hän aivan tahtomattaan vetää ihmisiä puoleensa. Kaikki varmasti luonnehtisivat häntä sanoilla: fiksu ja hauska."
Kunpa voisin olla tuo tyttö. Mutta kun en ole.
Minä en ole fiksu. Enkä hauska. Enkä kai mukavakaan toisten mielestä, en ainakaan niiden työkaverieni, joiden olemuksesta oikein paistaa, että minun seuraani ei kaivata.
Jälleen kerran minä olen se, joka ei kuulu joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti