Yritän muistaa jotta voisin unohtaa

Menneisyyden painolasti tuntuu konkreettisesti fyysisenä painona rintakehässäni.

Ahdistaa, puristaa, on vaikea saada henkeä. Sydän laukkaa jatkuvasti ylikierroksilla. En pysty rauhoittumaan, kun tämä sekava tunnevyyhti riehuu sisälläni päivästä toiseen.

Torjutut muistot haluavat tulla esiin. Ja minä yritän parhaani mukaan muistaa, jotta viimein voisin käsitellä asiat lopullisesti, unohtaa ja saada rauhan menneisyydestäni.

Mutta se on ihan helvetin pelottavaa. Kokea uudestaan kaikki ne tunteet, kelata jälleen se sama filmi pään sisällä läpi. Nähdä tapahtumat, jotka luuli ja toivoi jo unohtaneensa.

Tuntea jälleen olevansa se lapsi, joka oli niin yksin ja peloissaan. Häväisty, hyljeksitty ja nöyryytetty.

Tämä on yksi pahimmista muistoistani:

Olen viidennellä tai kuudennella luokalla. Istun bussissa matkalla koulusta kotiin. Bussin penkit ovat kovat istua ja minua pelottaa koko ajan, että kohta joku huutaa jotain ilkeää ja kaikki nauravat. Matka ei kestä kauaa, mutta joka minuutti ahdistaa.

Pelkään aina kotimatkalla, että jotain pahaa tapahtuu. Pysäkiltä joutuu kävelemään vielä jonkin matkaa kotiovelle ja sillä aikaa ehtii tapahtua pahoja asioita. Pelottaa, että minuun käydään käsiksi. Että joudun juoksemaan karkuun kiusaajia, jotka jahtaavat minua tarkoituksenaan pelotella tai satuttaa ihan oikeasti.

Tänään tapahtuu kuitenkin jotain poikkeuksellisen kamalaa ja nöyryyttävää. Niin hirveää, että häpeän vielä vuosia jälkeenpäin.

Olen juuri astumassa bussista ulos kotipysäkilläni, kun yhtäkkiä koulurepustani katkeaa toinen hihna. Reppu putoaa selästäni ja jää portaisiin juuri kun olen ehtinyt ulos.

Hätäännyn ja menen paniikkiin. Olen yhtäkkiä varma, että bussikuski ei huomaa mitä juuri tapahtui ja sulkee samantien bussin ovet ja kiihdyttää matkoihinsa minun reppuni kyydissään, jossa on kaikki koulukirjat ja penaalini.

En voi antaa sen tapahtua. Juoksen hädissäni etuovien luo, jotka kuski pitää suljettuina. Hakkaan ovia ja yritän kai samalla huutaa jotain. Tässä kohden muistikuvani sumenevat, enkä kykene muistamaan yksityiskohtia tarkasti. Sen kuitenkin muistan, että pelkäsin aivan kamalasti, että reppuni lähtee koko sisältö mukanaan bussin kyydissä jonnekin Siperiaan tai jotain.

Jossain vaiheessa paniikkini keskellä tajuan, että bussin takaovet ovat avoinna (en muista, olivatko ne jossain vaiheessa tuota episodia suljettuina) ja reppuni odottaa kiltisti siinä bussin likaisilla portailla, että poimisin sen käteeni ja jatkaisin matkaa.

Sitten tajuan, että kaikki bussissa olijat nauravat. Osa kai osoittaa minua sormella. Murskaava häpeä vyöryy ylitseni. Katson kasvoja, nauravia kasvoja ja tuskallinen kuumotus leviää poskilleni samalla kun kyyneleet sumentavat silmäni.

Minulle nauretaan. Kaikki nauravat, kaikki!

Olen häpäissyt itseni kaikkien edessä. Olen ylireagoinut ja näyttänyt tyhmyyteni ja lapsellisuuteni, käyttäytynyt kaikinpuolin nolosti.

Kotona painun suoraa päätä huoneeseeni ja itkeä vollotan täysillä. Ajattelen seuraavanlaisia ajatuksia:

En kehtaa enää ikinä mennä kouluun. En kehtaa enää koskaan näyttää naamaani ihmisten ilmoilla. Minut on merkitty häpeän leimalla loppuiäkseni. Kaikki näkivät, kaikki nauroivat. Ihan kaikki. Olen huono, ruma, tyhmä, vastenmielinen idiootti. Minut tullaan muistamaan tästä ikuisesti ja saan hävetä itseäni hautaan asti.

Miksi ne nauroivat, miksi ne olivat niin julmia? Miksi se oli niistä niin hauskaa, että joku hätääntyy ja säikähtää kuollakseen? Miksi niiden oli pakko nauraa? Miksi kukaan ei lohduttanut? Miksi ne kivatkin tyypit nauroivat, ne ei-kiusaajat? Miten minä aina onnistun nolaamaan itseni tällä tavalla julkisesti?

Ja miksi bussikuski ei (ainoana aikuisena) tehnyt mitään kyseisessä tilanteessa? Näin jälkeenpäin ajateltuna. Hän olisi ihan hyvin ehtinyt nousta bussista ja selittää rauhallisesti sille pienelle hätääntyneelle tytölle, että kaikki on hyvin, reppu on tallessa eikä hän ole lähdössä tästä vielä mihinkään.

Hän olisi voinut omalla toiminnallaan estää tilannetta ajautumasta siihen pisteeseen, että se pieni tyttö häpeää itseään tämän takia vielä aikuisenakin. Vaikka oikeastihan niiden naurajien olisi pitänyt hävetä, että sillä tavalla tekevät pilkkaa toisen vahingosta.

Myös bussikuskin olisi mielestäni pitänyt hävetä, että ei tehnyt mitään, vaan olla möllötti vaan ja tuijotti rattinsa takana, vaikka varmasti näki, että pieni tyttö on tässä aivan hädissään.

Vitun kusipää bussikuski saatana. Ja haistakoon vitun kaikki ne idiootit, jotka kehtasivat nauraa ja osoitella sormella ja tekivät näin tilanteesta ikimuistoisen tuskallisen ja häpeällisen. Kunpa pääsisin sanomaan kaiken tämän niille päin naamaa.

Noin. Nyt se on sanottu julkisesti, nyt se on saatu sydämeltä pois. Tämä kamala muisto, joka on vainonnut minua yhä uudelleen ja uudelleen.

Ulkopuolisen korvissa tuo ei välttämättä kuulosta mitenkään erityisen rankalta tilanteelta, mutta itselleni kyseinen tilanne on jäänyt mieleen yhtenä kaikkein pahimmista.

Mutta nyt sain sen ulos ja toivottavasti vielä joskus kykenen tekemään saman kaikille pahoille muistoille ja päästämään irti häpeästä.