Olen viime aikoina miettinyt paljon menneisyyttäni, tehnyt tilintekoa tähän astisesta elämästäni. Näen siellä aivan liikaa virheitä ja epäonnistumisia. Suurimmasta osasta voin syyttää vain itseäni ja omaa typeryyttäni. Olisi pitänyt tehdä enemmän sitä ja vähemmän tätä.
Olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikella tapaa.
Tiedän, että jossittelu on turhaa, mutta silti sorrun siihen tämän tästä. Mietin, kuinka toisin asiat voisivat olla: miten erilaista elämäni olisikaan, jos minua ei olisi kiusattu, jos minulla olisi ollut oikeita ystäviä, jos olisin asunut muualla ja ollut erilainen, kaikella tapaa parempi. Kaunis, älykäs, sopeutuvainen. Sellainen nuori, jonka toiset olisivat voineet hyväksyä joukkoonsa. Sellainen nuori, joka olisi ollut osa jotain ryhmää, eikä jäänyt ikuiseksi ulkopuoliseksi.
Olen aina ollut muukalainen toisten joukossa. Se erilainen lapsi, jota kiusattiin koulussa ja joka hylättiin yksin leikkeihinsä kun toiset lapset leikkivät keskenään.
Se "omalaatuinen" nuori, josta kukaan ei oikein pitänyt ja joka sai kokea hylkäämisen toisensa perään. Nyt minusta on tullut aikuinen, joka on henkisesti niin rikkinäinen ja haavoilla, ettei osaa luottaa enää kehenkään, koska pelkää aivan liikaa hylätyksi tulemista.
Kiusaaminen tuhosi minut.
Olen aina yrittänyt taistella tätä raastavaa totuutta vastaan. Olen kieltäytynyt hyväksymästä asiaa, koska en ole halunnut antaa kiusaajilleni sitä valtaa, että he onnistuisivat pilaamaan elämäni.
Mutta näköjään ne sittenkin onnistuivat tavoitteessaan ja saivat minut rikottua.
Joka ikinen ajatus tekee kipeää, kun mietin menneisyyttä. Miten toisin kaikki olisikaan voinut mennä. Ja nyt menetettyä aikaa ei saa enää takaisin.
Yritän olla vahva ja ajatella positiivisesti mutta pelkään, ettei minusta ole selviytyjäksi. Ehkä minulla ei vain ole tarvittavia henkisiä resursseja. Ehkä olen kertakaikkiaan liian heikko ihminen.
Olen tukahduttanut lähes kaikki kiusaamismuistoni, koska pelkään, että tulisin oikeasti hulluksi, jos kajoaisin mieleni mustaan sisältöön, jossa on säilössä kaikki koettu tuska ja nöyryytys.Olenhan jo tarpeeksi epävakaa muutenkin. Pelkään, että en ihan oikeasti kestä läpikäydä sitä helvettiä, ettei minussa ole voimia palata niihin aikoihin, kun kaikki oli mustaa.
Olen käynyt tiiviissä psykoterapiassa 6 vuotta ja juttelemassa erinäisten psykologien ja sairaanhoitajan luona vielä monia vuosia varsinaisen terapian loppumisen jälkeen, mutta en ole saanut purettua tuskallisia kokemuksiani. Kai minä häpeän niin paljon sitä, mitä aikoinaan tapahtui.
Aivan kuin se kaikki olisi ollut minun syytäni. Ehkä olin niin typerä, huono ja arvoton, että ansaitsin kaiken sen paskan?
Järki sanoo, ettei se ole totta, ettei kenelläkään ollut oikeutta kiusata. Mieleni ei vain suostu uskomaan.
Minua kalvaa vahva epäilys, että olen itse ainakin jollain tapaa syyllinen siihen, mitä ne minulle tekivät. Olisiko minua muka kiusattu 9 vuotta ilman mitään syytä?
Menneisyys on täynnä tuskaa. En jaksa kantaa sitä painoa enkä suostu muistamaan. En halua muistaa mistään hinnasta. Mieluummin kuolen kuin palaan mielessäni takaisin siihen helvettiin.
Vaikka muistaminen ja kiusaamiskokemusten läpikäynti olisi ainoa asia, joka minut voi parantaa, niin ei. En pysty siihen,en vain pysty. Kadehdin heitä, jotka pystyvät. He ovat vahvoja, oikeasti.
Minä en ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti