Pelkään palaamista menneeseen, muistoihini. Niihin, jotka tuntuvat liian tuskallisilta käsiteltäviksi. Eilen illalla tajusin, että minähän olen koko ajan sekä tietoisesti että tiedostamattani tukahduttanut kaiken, mitä silloin aikoinaan tapahtui. Kaikki muistot, kaikki tunteet ja ajatukset, kaikkea mahdollista olen juossut karkuun edes tajuamatta sitä.
Suurin osa lapsuudestani ja yläaste-ajoista on hämärän peitossa. On kuin paksu sumukerros leijuisi kaiken yllä ja varjostaisi kaikkea mennyttä. Mieli suojelee minua, estää minua muistamasta, tekee kaikkensa jotta en kajoaisi kiellettyyn muistiainekseen, siihen mikä pitää työntää pois mielestä keinolla millä hyvänsä.
En ymmärrä, miten näin pääsi käymään. En vieläkään ymmärrä, että miksi. Miksi en uskalla muistaa, miksi en pysty käsittelemään niitä asioita edes viidentoista vuoden jälkeen? Mikä niistä muistoista tekee niin kamalia kestää?
Tästäkö kaikki vaikeudet elämässäni johtuvat? Pieleen menneet opiskelut ja työharjoittelut, katkenneet ihmissuhteet, jatkuva tyhjyyden ja yksinjäämisen tunne... Koko tämä paska, joka on seurannut minua niin kauan kuin muistan. Tekikö kiusaaminen minusta todella tämän heikon ihmisraunion, joka tänä päivänä olen?
Haluaisin niin kovasti, että vastaus olisi kieltävä, mutta eihän se taida olla. Kai se sitten meni niin, että koulu ja kiusaajat siellä koituivat minun kohtalokseni.
Vihan voimalla olen jaksanut näinkin pitkälle. Vain ja ainoastaan laantumaton, hellittämätön viha on auttanut minua pysymään järjissäni ja nousemaan maasta kerta toisensa jälkeen. En muista, milloin ensi kertaa tunsin sitä suunnatonta raivoa, joka suonissani jylisee, mutta se on jollain tavalla koitunut pelastuksekseni.
Koska mitä minä olisin ilman vihaani? Pieni, pelokas tyttö vailla suojaa. Otollinen uhri kenen tahansa tulla ja tehdä pahaa. Minun piti oppia suojaamaan itseäni jotenkin ja viha auttoi siinä. Tosin se on myös tuhonnut paljon ja rikkonut minua toisaalta entistä enemmän.
Eniten olen tuntenut vihaa ja katkeruutta yksinäisyydestäni. Kiusaaminen olisi varmasti tehnyt vähemmän tuhoa, jos minulla olisi ollut edes joku, johon luottaa, joku joka olisi pitänyt puoliani ja ollut minua varten. Jos minulla olisi ollut yksikin oikea ystävä, niin tämä elämä olisi voinut olla aivan toisenlainen.
En ole suostunut muistamaan. Olen tapellut kynsin ja hampain menneisyyttä vastaan ja yrittänyt tukahduttaa kaiken, aivan kaiken. Tietysti on muistoja, jotka ovat kulkeneet mukanani suostumatta pyyhkiytymään pois ja satunnaisia muistoja, jotka tulevat ja menevät. Mutta suurin osa on piilossa ja kutsuttaessa valmiita tulemaan esille, näin uskon. Mutta sitä minä en halua, en mistään hinnasta.
Tämä jatkuva viha kuluttaa minut loppuun ja tekee minusta katkeran. En halua sitä. Haluaisin vapautua vihastani, koska siitä on tullut minulle enemmän taakka kuin voimavara. Mutta minusta tuntuu, että hinta on liian korkea.
Joutuisin repimään auki kaikki haavani, joista suurin osa on jo ehtinyt arpeutua. En voi tietää, mitä kaikkea mieleni syövereistä purkautuu, jos alan siihen prosessiin, jos yritän aktiivisesti muistaa. Miten se edes voisi onnistua, kun on tukahduttanut itseään ja muistojaan puolet elämästään?
Pelkään muistojani aivan liikaa. Minä en halua muistaa. Piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti