Syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa

Kun katson kuvia itsestäni lapsena, minut valtaa syvä surumielisyys ja epäusko.

Minä olen ollut kaunis lapsi, ihan oikeasti. Silti kiusaajat saivat minut tuntemaan itseni rumaksi ja vastenmieliseksi.

Itken ja suren kadotettua lapsuutta. Ja mietin: miten ne saattoivat tehdä niin? Miten ne pystyivät sanomaan kaikki ne ilkeät sanat, jotka jäivät päähäni soimaan, jotka on tatuoitu mieleeni ikuisiksi ajoiksi?

Mikä minussa oli vikana, kun en koskaan kelvannut heille? Miten niin kauniille lapselle tehtiin niin paljon pahaa?

Miksi minun pitää kantaa kaikki tämä tuska ja häpeä, kun oikeasti heidän, kiusaajien, kuuluisi hävetä?

Itkettää, kun mietin, kuinka pahasti elämäni on mennyt hukkaan kiusaamisen takia. Ehkä minulle ei koskaan olisi tullut kilpirauhasen vajaatoimintaa tai masennusta jos minun olisi annettu kasvaa ja kehittyä rauhassa.

En voi lakata tuntemasta vihaa niitä kusipäitä kohtaan. Kunpa edes yksi joutuisi kokemaan saman.

Olen tehnyt paljon virheitä kouluaikoina ihan omaa tyhmyyttäni ja naiiviuuttani ja muut osasivat käyttää ovelasti hyväkseen näitä heikkouksiani.

Ensinnäkin, minä olin herkkä lapsi ja minut sai itkemään helposti. Kuten myös suuttumaan. Tämä tiedettiin ihan yleisesti ja moni lapsi kiusasi minua tahallaan, että saisi jommankumman edellämainituista reaktioista aikaiseksi. Sadistiset pikku paskiaiset.

Ne nauttivat, ne tosiaankin nauttivat siitä, kun näkivät kyyneleeni ja nöyryytykseni. Vieläkin on vaikea tajuta, miten julmia lapset osaavat olla. Ja kaikkein vaikeinta on hyväksyä se tosiasia, että meidän koulussa juuri minä olin se, jota kiusattiin kaikkein eniten. Eikä kukaan opettajista halunnut puuttua siihen.

Eräs kerta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olimme koko luokka tulossa bussilla takaisin kouluun jostakin (ehkä uimahallista) ja en muista, mistä kaikki sai alkunsa, mutta muut luokan tytöt painostivat minua kerta toisensa jälkeen kertomaan, kehen olin ihastunut ja minä olin niin tyhmä, että menin ja kuiskasin ihastukseni nimen eräälle heistä.

Tämän jälkeen kyseinen tyttö nousi seisomaan bussissa ja huusi kovaan ääneen ihastukseni nimen kaikkien kuullen. Samantien alkoivat vihellykset ja taputukset sekä nauru. Kuolettava häpeäntunne vyöryi ylitseni ja kuumat nöyryytyksen kyyneleet valuivat poskiani pitkin.

Olin tehnyt kohtalokkaan virheen, josta saisin kärsiä vielä pitkään.

Kyseinen poika, johon olin ihastunut, antoi kaikin voimin ymmärtää, ettei hän todellakaan kokenut samoin minua kohtaan. Kaikkein pahinta oli, kun tämän pojan paras kaveri tuli sanomaan minulle koulussa kerran suoraan päin naamaa: "X voi olla tarpeeksi hyvä sulle, mutta sä et koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä X:lle".

Tuo on ehkä pahin yksittäinen asia, mitä minulle on koskaan sanottu. Siitä päivästä lähtien aloin katkerasti vihata tätä ex-ihastustani ja vihaan häntä vielä tänäkin päivänä.

Miten julmia lapset ovatkaan. Minä en tule koskaan unohtamaan tuota lausetta. Se vainoaa minua yhä tänäkin päivänä, vielä seitsemäntoista vuoden jälkeen.

Koen olevani miesten silmissä ruma ja vastenmielinen, olenhan sitä myös omissa silmissäni.

Kai se on niin, että syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa.