Jonain päivänä vieteri katkeaa

Tänään tulin surulliseksi, kun äitini soitti.

Hän kysyi kuulumisiani ja jouduin kertomaan, että selkäni on niin kipeä, etten pääse huomenna (tai koko viikolla) töihin. Olisin halunnut valehdella, mutta kerroin kuitenkin totuuden. Ehkä ei olisi pitänyt. Äiti on muutenkin huolissaan sekä minusta että veljestäni (joka ei ole edelleenkään lopettanut ryyppäämistä)

Tunnen olevani niin suuri pettymys vanhemmilleni, kun minusta ei koskaan tullutkaan mitään. Olenhan perheemme ainoa tytär ja se, joka kävi lukion. Se, jolla piti olla jotain edellytyksiä menestyä. Sen sijaan minusta tuli syrjäytynyt yhteiskunnan elätti.

Häpeän joka päivä osaani. Kun en jaksa, enkä pysty elämään normaalia elämää.

Sitä haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Että voisin olla niinkuin muutkin. Herätä aamulla, mennä oikeisiin töihin, tulla illalla kotiin, tehdä ruokaa, harrastaa, tavata ystäviä. Seurustella, ehkä perustaa perheenkin. Olla terve.

Ennen kaikkea olla terve. Siitä haaveilen eniten.

Tavalliset, terveet ihmiset. Kuinka kiittämättömiä he ovatkaan. Eivät tajua arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä heillä on. Olen joskus niin vihainen heille...Miksi ihminen osaa arvostaa vasta sitten kun kaikki on jo menetetty?

Kymmenessä vuodessa oikeastaan mikään ei ole elämässäni muuttunut. Se on uskomattoman masentavaa. Ystävät opiskelevat, valmistuvat, menevät oikeisiin töihin, löytävät miehen, menevät naimisiin, saavat lapsia. Toisin sanoen, heillä on elämä.

Mitä minulla on?

Ankea kunnan vuokrakämppä lähiössä. Näillä näkymin pysyvä sossun asiakkuus. Niinsanottu "työ" niinsanotussa "työpaikassa" (jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän ongelmaisia). Jatkuva, pysyvä köyhyys. Ikuinen taistelu masennuksen ja epävakauden kanssa. Fyysiset sairaudet. Ystävät kaukana. Miehestä ja perheestä ei tietoakaan.

Ei mitään mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Ei niin mitään. Tuntuu, että elämäni on umpikujassa.

En pysty työllistymään, joten en voi nostaa tulotasoani, joten en voi vaihtaa asuntoa. Olen jumissa tässä saatanan paskaläävässä. Ei ole varaa syödä terveellisesti, ei varaa kunnon harrastuksiin, ei varaa kunnon vaatteisiin, ei saatana mihinkään. Ennen kaikkea ei ole varaa hoidattaa tätä selkää.

Pahinta on, etten näe tulevaisuutta yhtään parempana.

Olen melkein 30. Olen tuhonnut mahdollisuuteni. Ei minun rikkonaisella cv:llä päästä töihin. Niin paljon terveitäkin ihmisiä on työttömänä pilvin pimein. Ja alan olla aika varma, etten minä parane koskaan.

"Mitäs menit sairastumaan. Mitäs tuhlasit koko nuoruutesi olemalla sekaisin. Nyt on liian myöhäistä. Olet jo pudonnut kelkasta." Noin mieleni hokee minulle, enkä jaksa väittää vastaan. Oikeassahan se on.

Tulevaisuus tuntuu mustalta. Toivottomalta. En jaksa nähdä siellä valoa.

En kestä tällaista elämää pidemmän päälle, tiedän sen. Jonain päivänä vieteri katkeaa.

Toistaiseksi aion kuitenkin pysytellä hengissä. Mutta jonain päivänä...En voi luvata, ettenkö tekisi sitä.

Lopullista ratkaisua.