Älä usko. Älä toivo. Älä luota.
Sulje silmäsi ja sydämesi maailmalta, käperry itseesi ja leiki kuollutta. Koska ne pettävät sinut kuitenkin.
Elämäni ohjenuora. Polttoraudalla kaiverrettu sydämeeni, jotta en unohtaisi, kuinka minua satutettiin. Kuinka luottamukseni rikottiin ja uskoni elämää kohtaa lyötiin palasiksi.
Vannoin itselleni, etten enää koskaan, ikinä anna sen tapahtua itselleni. Ei enää valheellisia sanoja ja tekoja, ei enää tuskaa ja pelkoa, ei enää luopumisia. Ei enää riskejä.
Mutta niin ei voi elää. Minä en voi elää loppuikääni peläten jokaikistä ihmistä, epäillen kaikkea ja kaikkia. Minä haluan avata sydämeni ja ottaa vastaan rakkautta.
Sitähän olen aina janonnut. Rakkautta ja pyyteetöntä hyväksytyksi tulemista. Mutta se pelottaa. Rakkaus ja välittäminen tekevät kipeää sellaiselle, joka ei ole tottunut niitä saamaan.
Onnellisuus pelottaa, koska sekin on itselleni tuntematon käsite. On eräs ihminen, joka ehkä haluaisi olla ystäväni, ainakin luulen niin. Saatan kyllä olla väärässäkin ja ehkä hän oikeasti inhoaa minua ja olen saanut aivan virheellisen käsityksen hänestä. Ei voi tietää. En ole koskaan osannut lukea ihmisiä, en koskaan ja siksi minua onkin satutettu lukemattomat kerrat.
Pelkään, että se tapahtuu uudelleen. Että taas minua satutetaan. Juuri kun alan uskoa ja luottaa, matto vedetään taas jalkojeni alta ja käsiini jää pelkkää tuhkaa. Niinkuin aina.
En halua maalata piruja seinille, mutta minä pelkään niin kovasti hylätyksi tulemista, että se sattuu fyysisesti. Toisaalta jokin osa minusta selvästi haluaa tulla hylätyksi, koska on jo tottunut siihen. Koska se on tuttua ja turvallista. Olenhan koko elämäni ollut yksin. Mitä siitä tulisi jos yhtäkkiä en enää olisikaan yksin?
En enää halua, että minuun sattuu ja toisaalta taas haluan, että minua satutetaan. Olen masokisti, rakastan kipua. Se on ainoa selitys tälle kaikelle.
Miksi ihminen on niin onneton, että pelkää onnen mahdollisuuttakin, silloin kun sitä hänelle tarjotaan?
Toi sun viimenen kysymys oli aika hyvä. Mäkin rakastan kipua ja haluan vaan satuttaa itseäni erilaisin keinoin. Sä näytät olevasi aika epävarma itsestäsi, mutta ei huolta et ole siinäkään yksin. Sillä mä koen ihan samoin. Voimia kuitenkin. <3
VastaaPoistaKiitokset kommentistasi! Olet oikeassa, olen todella epävarma...En osaa luottaa, että minua rakastettaisiin omana itsenäni. Liikaa kipeitä kokemuksia.
PoistaKurjaa, että itsekin koet samalla tavalla :/ Voimia myös sinulle <3
Samoja ajatuksia täälläkin. Opettelen koko ajan antamaan muille ja ottamaan vastaan ihmisiltä, opettelen ilmaisemaan itseäni jatkuvasti. Se on vaikeeta ja sitä pitää oikeestaan harjotella koko ajan mut ehkä se siitä ajan kanssa... Aina on tietysti olemassa ihmisiä jotka ottaa antamatta mitään takaisin ja syö kaiken energian mut sit on niitäkin jotka antaa takaisin yhtä paljon kun sinäkin ja se on sen arvosta :33 jos vaan uskallat yrittää niin tutustu oikeesti siihen ihmiseen joka ehkä haluis olla siun kaveri (ja niin, ihmisten lukeminen on varmaan aina yhtä arvoitusta)
VastaaPoistaItsensä ilmaiseminen on yllättävän vaikeaa ja vaatii paljon...Ehkä harjoittelu tekee mestarin tässäkin asiassa? Kiitos jälleen kun jaksoit kommentoida, näitä on aina ilo lukea :)
Poista