Olisiko parempi unohtaa menneisyytensä?

Kävin tänään psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, kuten kerran, pari kuukaudessa olemme sopineet.

Kerroin, että tajusin vasta hiljattain, kuinka pihalla olen ollut kaikki nämä vuodet, kuinka hämmentynyt olen siitä, että vasta hetki sitten ymmärsin, kuinka koko mennyt elämäni on ollut yhtä muistojen tukahduttamista.

Kävin aikoinani läpi pitkän terapian, enkä tiedä, kuinka paljon siitä oikeasti on ollut hyötyä. Olin niin nuori sen aloittaessani, vasta 18 täyttänyt enkä ollut vielä valmis purkamaan traumojani, jotka olivat liian tuoreita ja kipeitä työstettäviksi.

Edelleen menneisyyden kipu on vahvasti läsnä, edelleen tukahdutan muistojani edes tiedostamatta sitä, mutta jollain tapaa minusta tuntuu, että nyt voisi olla aika aloittaa uusi elämänvaihe ja koittaa pala palalta eheytyä läpikäymällä edes joitain tapahtumia menneisyydestä, sikäli kuin se ylipäätään on mahdollista.

Mutta ajatus pelottaa niin helvetisti. Minusta tuntuu, etten pelkää mitään niin paljon tässä elämässä kuin menneisyyteni kohtaamista. Kaikki se tuska ja häpeä ja nöyryytys...En tiedä. En oikeasti tiedä, onko minusta siihen.

Tästä olemme puhuneet paljon sairaanhoitajani kanssa, kuinka haluaisin vihdoinkin päästä menneisyydestäni eroon ja tervehtyä henkisesti, mutta se vaatisi todellakin uskallusta mennä syvälle lapsuuteen, sinne missä traumat saivat alkunsa.

Psykoterapiassa yritimme käydä yhdessä terapeutin kanssa menneisyyttäni läpi siinä juurikaan onnistumatta. Olinkin aika yllättynyt, kun tänään sairaanhoitaja ehdotti, että "mitä jos yksinkertaisesti unohtaisit menneisyyden?"

Hänen mielestään stressaan itseäni ihan liikaa sillä, että otan paineita, että minun täytyisi saada puhuttua, kerrottua niistä tapahtumista, kerrottua siitä kiusaamisesta, jota koin, kun selvästikään en ole siihen valmis.

"Hyväksy, että menneisyydellä on sinuun tiettyjä vaikutuksia, mutta yritä samalla ymmärtää, että se on ollutta ja mennyttä ja keskity mieluummin tulevaisuuteen." Sitten hän antoi pari vinkkiä, miten voi rauhoittaa itseään kun pahat ajatukset ja olotilat valtaavat mielen. "Kuvittele itsesi veden äärelle. Kuvittele veteen puun lehti ja ajattele, että kaikki kipu ja tuska on siinä lehdessä ja se purjehtii vettä pitkin pois eikä sitä enää ole."

Ei aivan noilla sanoilla, mutta perusidea oli kuitenkin tämä. Hmm, en osaa yhtään sanoa, toimisiko tuo kohdallani, mutta ainahan voi kokeilla...

Olen kovin epävarma siitä, mitä minun tulisi tehdä menneisyydelläni. Avatako sitä enemmän vai sulkeako se kokonaan mielestä pois?

Olenhan yrittänyt puolet elämästäni unohtaa ja maksanut siitä kovan hinnan...

Ehkä puhuminen ei olekaan minulle se juttu vaan kirjoittaminen? Ehkä sanojen kautta saan tuotua tuskaani paperille ja sitä kautta oksennettua sen lopulta mielestäni pois?

Yritin selittää hoitajalle tätä "sumussa elämistä" mutta selvästikään hän ei tajunnut, mistä on kyse.

Turhauttavaa.