Sinulla ei ollut oikeutta

On epätodellinen olo. En vieläkään tajua kaikkea, mitä minulle on tapahtunut.

Ensimmäinen ajatus: Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että minusta tuli tällainen? Mieleni haluaisi kieltää kaiken, mutta eihän se enää onnistu, kun totuus on jo rävähtänyt silmille.

En olisi koskaan, ikinä uskonut, että näin käy juuri minulle. Klassinen, kulunut ja kliseinen sanonta kaikkien niiden suusta, jotka ovat joskus joutuneet tilanteeseen, jollaiseen kenenkään ei pitäisi joutua.

On vaikeaa ymmärtää, että kiusaamisella on ollut omaan elämään niin kokonaisvaltainen vaikutus. Tuntuu kuin silmäni olisivat vasta nyt auenneet ja pystyn vihdoin näkemään koko totuuden. Totuuden siitä, että kaikki mitä olen itselleni nämä vuodet uskotellut, on valetta.

En selvinnytkään niin vähällä kuin halusin itselleni uskotella.

Päinvastoin, koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen ja syrjintä ovat vaikuttaneet kaikkeen, aivan kaikkeen elämässäni. Haaveet, tehdyt päätökset, tuskalliset ihmissuhteet, vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, itsetunto, oma identiteetti ja sen hahmottamisen vaikeus, masennus, persoonallisuushäiriö jne jne...Voisin jatkaa listaa loputtomiin, mutta jokainen teistä varmaan ymmärsi idean.

Koko minuuteni on rakentunut sairaalle pohjalle. Luulin olevani vahva, mutta oikeasti olin heikko. Luulin selvinneeni, mutta todellisuudessa jämähdin jonnekin lapsuuden ja nuoruuden väliin enkä koskaan päässyt kasvamaan oikeasti aikuiseksi. Olen edelleen henkisesti teini-iässä. Olen jäänyt kiinni siihen ikävaiheeseen enkä tunnu pääsevän irti.

Aivan kuin jalkani olisi upotettu mutaan ja minä yritän ja yritän eteenpäin, mutta pysyn tiukasti paikoillani. Menneisyys pitää minua pihtiotteessa, enkä rimpuilustani huolimatta pääse siitä irti. Kuvat tunkevat mieleeni jatkuvalla syötöllä enkä pysty olemaan, ajattelemaan enkä hengittämään ilman niitä.

Olen elänyt seitsemäntoista vuotta sumussa enkä osaa enää elää ilman tätä mekanismia, joka on ohjelmoitu aivoihini niin perusteellisesti, että irtipäästäminen tuntuu samalta kuin päästäisi irti elämästä itsestään.

Haluan päästä muistoihini käsiksi, mutta mieleeni palailee vain pätkiä sieltä täältä, enimmäkseen ikävuosien 9-12 väliltä. Tietyt kuvat kelautuvat silmieni eteen yhä uudelleen: minä vitos- ja kutosluokkalaisena odottamassa luokkatovereideni kanssa bussia, joka tulisi pian hakemaan meidät koulupäivän jälkeen. Tämän muistan selkeästi: koko ajan täytyy pelätä ja olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, keitä bussissa on ja mitä ilkeyksiä he keksivät huudella.

Yläasteelaisia pelkään kaikista eniten. He ovat isoja, vahvoja ja ilkeitä. He hallitsevat koko kuviota, heitä pelätään ja ihaillaan. Erityisesti inhoan ja pelkään erästä paria vuotta vanhempaa tyttöä, joka on ottanut minut jostain syystä silmätikukseen.

Eräänä päivänä istuessamme bussissa hän kysyy minulta "Haluatko kortsuja?" Vastaa, että en. "No haluatsä sit tulla raskaaks". Naurua. En vastaa mitään, en osaa. Hämmennyn ja nolostun. Paljon myöhemmin tajuan, että ei minulla olisi ollut mitään syytä hävetä, vaan kyseisellä tytöllä. Silti häpeä oli siinä hetkessä yksin minun.

Moni ei pitäisi tuota edes kiusaamisena, mutta minä itse koin sen sellaisena. Tämä tyttö halusi loukata ja nöyryyttää minua. Ehkä hän ei tajunnut, miltä tuollainen lapsesta tuntuu tai sitten hän ei vain välittänyt. Kai se oli hänen ja kavereidensa mielestä hauska pila tai jotain. Minä en osannut ottaa sitä sillä tavalla, kuin aikuinen.

Minä otin sen kuin lapsi, joka vielä olinkin siihen aikaan ja minä häpesin. Syvästi. Koska kaikki bussissa olijat kuulivat ja näkivät. Kaikki varmasti nauroivat juuri minulle. Minut oli häväisty ja nöyryytetty julkisesti.

Ja tuo oli vielä todella kesyä moniin muihin tilanteisiin verrattuna.

Tulen kirjoittamaan vielä paljon samanlaisista tilanteista. Se on ehkä minun ainoa pelastukseni: yrittää muistaa ja kohdata menneisyys sellaisena kuin se oli. En tiedä, pystynkö siihen, mutta lupaan yrittää.

Tiedän, että kirjoittaessani näistä muistoista joku voi tunnistaa minut. Aiemmin pelkäsin sitä mahdollisuutta, enää en oikeastaan välitä. Tunnistakoon jos tunnistaa, mitä sitten? Pahin on minulle jo tehty. Jos joku ex-kiusaajistani tai tutuista nyt sattuisi lukemaan tätä, niin ainoa asia mitä heille haluan sanoa on tämä:

 Häpeä!

 Sinä, joka tunnistat itsesi: häpeä kaikki niitä sanoja ja tekoja, jotka sait tietoisesti aikaan. Häpeä itseäsi sen tähden, että menit ja tuhosit erään lapsen elämän. Sinulla ei ollut oikeutta. Sanon tämän vielä kerran: sinulla EI ollut oikeutta. Mene itseesi ja mieti edes hetki, mitä teit ja miksi.

Minä en suostu elämään katkeruudessa ja vihassa loppuikääni sen tähden, mitä ne kusipäät minulle tekivät. Olen kurkkuani myöten täynnä sitä paskaa.

Annan häpeän heille, kenelle se kuuluu: kiusaajilleni. Teen tietoisen päätöksen ja lakkaan kantamasta tätä häpeän ja syyllisyyden taakkaa harteillani, koska minä EN ollut vastuussa niistä yhdeksästä kiusaamisen täyteisestä vuodesta.