Syvälle pimeyteen

Ahdistaa. Rintaa puristaa. Tuntuu, etten saa kunnolla henkeä, vaikka hengittäisin kuinka syvään.

Ylävatsassa on kuristava möykky. Siellä ovat kaikki kipeät tunteet ja muistot, siellä on koko minun menneisyyteni, joka nyt yrittää tulla pintaan ja oireilee näinä selittämättöminä fyysisinä kipuina.

Tunnen irrationaalista hulluksi tulemisen pelkoa.

Aivan kuin olisin kuolemanvaarassa, kuin itse minuuteni olisi romahtamassa, vaikka mikään ei minua uhkaa ulkoapäin.

Ei, tämä uhka tulee sisältä (kaikki ne muistot ja tunteet) ja se tuntuu pahemmalta kuin mitkään ulkoiset tekijät, jotka koskaan ovat minua uhanneet.

Tämä tuska pistää polvilleen haukkomaan henkeä ja toivomaan, rukoilemaan, että se päättyisi.

Aivan kuin mieleeni syttyisi yhtäkkiä punainen vilkkuva hälytysvalo ja teksti "Warning: Overload" läjähtäisi näkyville.

"Vakava ylikuormituksen vaara, poistukaa välittömästi kielletyltä alueelta."

Olen tajunnut, että mielessäni on paljon noita kiellettyjä alueita, joille meneminen laukaisee välittömän kieltämis- ja paniikkireaktion. Ennen en edes kiinnittänyt tähän mitään huomiota: prosessi on niin automatisoitunut, että se tuntuu toimivan kuin itsestään. Mieleni on niin harjaantunut tuskallisten muistojen tukahduttamiseen, etten ole edes tietoisesti tajunnut mitä minussa silloin tapahtuu.

Enkä vieläkään täysin ymmärrä, mitä minulle tapahtui. En voi, en halua ymmärtää. Olen kieltänyt todellisuuden niin kauan, että en vieläkään tajua täysin, että olen elänyt valheessa yli puolet elämästäni.

Miten se on mahdollista? Miten mieli voi olla niin kiero, että se saa uskomaan, että kaikki on hyvin ja mitään pahaa ei oikeasti tapahtunut tai ainakaan se mitä tapahtui, ei ollut oikeasti pahaa? Miten on mahdollista tukahduttaa kokemansa tuska ja selvitä näennäisesti ehjänä, vaikka oikeasti sitä on ollut täysin hajalla?

Olen tukahduttanut muistikuvani tehokkaasti, mutta tunteitani en ole pystynyt painamaan piiloon. Ne ovat aina olleet läsnä, muuttaneet vain muotoaan. Ja minä olen ihmetellyt, miksi olen käyttäynyt ja reagoinut tuon tuostakin kuin vailla järkeä oleva.

Kuvat pyörivät mielessäni lakkaamatta, sitä enemmän ja kiihkeämmin, mitä enemmän yritän tietoisesti muistella lapsuuttani. Mieleni tekee kaikkensa, jotta en yrittäisi muistaa. Jotta jatkaisin tukahduttamista niinkuin tähänkin asti ja yrittäisin edelleen aktiivisesti unohtaa kaiken.

Mutta hinta on liian kova.

En luultavasti koskaan voi parantua enkä päästä vahingollisista ajatus- ja käyttäytymismalleista eroon, jos jatkan kuten tähän asti.

Mutta parantuminen on pelottavaa. Pelottavinta ikinä. Koska se tekee niin hirvittävän kipeää.

Minuun sattuu henkisesti enemmän kuin koskaan. Sattuu niin paljon, että tuntuu, että ei kestä, että tulee hulluksi näiden tunteiden puristuksessa. Aivan kuin rintakehää väännettäisiin ruuvipuristimessa.

En enää muistanut tietoisesti, millaista on olla kauhun vallassa ja pelätä kuollakseen. Miltä tuntuu kun kokee olevansa täysin, totaalisen yksin. Aivan kuin seisoisi autiolla rannalla, eikä näkyvissä ole ristin sielua. On vain paljas, kylmä hiekka ja harmaa horisontti, joka jatkuu silmän kantamattomiin.

En muistanut, mutta nyt muistan ja tämä tunne on jotain aivan hirveää. En ole koskaan ennen tietoisesti kokennut tällaista ahdistusta.

Kuin seisoisi kuilun reunalla ja katselisi alas pimeyteen (alas helvettiin) ja joku sanoo selän takana, että hyppää ja sitä vain itkee hysteerisesti ja kietoo käsivartensa suojelevasti ympärilleen ja yrittää sanoa, että ei, en tahdo mennä, kuolen jos menen sinne pimeään, kuolen tai tulen hulluksi. En voi mennä, älä pakota minua menemään, ethän?

Ja silti sitä tietää, että on mentävä. Yksin. Ilman saattajaa.

On mentävä syvälle pimeyteen, koska muuten ei näe enää koskaan valoa.