Uusi vuosi on alkanut kohdallani masentuneissa merkeissä. Vietin eilisen illan yksin, as usual. Vitutti ajatella, että kaikilla muilla on joku, jonka kanssa juhlia uuttavuotta, minulla ei ketään. Kaikki ystäväni asuvat muualla ja olen tässä kaupungissa aivan yksin.
Join pullon kuoharia ja kuuntelin musaa, mutta eihän se tietenkään samalta tuntununt kuin ystävän kanssa. Valvoin kolmeen aamuyöllä ja nukuin pätkittäistä unta heräten joskus yhdentoista aikoihin.
Niin paha olo tästä yksinäisyydestä ja kaikesta muustakin paskasta, että tartuin taas veitseen ja viilsin itselleni reiteen haavan...Mutta en tarpeeksi syvälle. Kipu tuntuu aivan liian lievänä. Vituttaa.
Miksi olen niin saatanan nössö, etten uskalla edes viillellä kunnolla? Pelkään jälkiä, mutta vielä enemmän kipua, vaikka toisaalta sitä juuri haen.
Juuri nyt elämäni tuntuu täysin mitättömältä ja tarkoituksettomalta. Olen luuseri, joka epäonnistuu aina kaikessa. Olen yksin, sairas ja väsynyt. Ajatus itsemurhasta tuntuu jälleen houkuttelevalta.
Työsopimukseni harjoittelupaikkaan uusittiin maaliskuun loppuun, mutta en osaa iloita siitä. Haluaisin vain jäädä makaamaan peiton alle ja itkemään. En halua mennä töihin, en halua kohdata ihmisiä, en halua tehdä yhtään mitään.
Paitsi ryypätä ja viillellä.
Kymmenen vuotta sitten yritin itsemurhaa, mutta en onnistunut. Joskus mietin, että olisinpa onnistunut silloin ensimmäisellä kerralla. Ei tarvitsisi enää kitua täällä turhaan, kärsiä ja pelätä joka saatanan päivä, mitä paskaa huominen tuo taas tullessaan.
Koska asiat eivät tunnu koskaan paranevan (paitsi ehkä väliaikaisesti). Päinvastoin, ne huononevat aina vain.
Jos psyyke pysyy kasassa, niin fysiikka reistailee. Ei riitä, että minulla on kroonisia sairauksia, jotka heikentävät toimintakykyäni masennuksen lisäksi.
Viime kuukausien aikana käteni ovat ruvelleet reistailemaan ja on herännyt epäilys nivelrikosta tai mahdollisesti nivelreumasta.
Hip VITUN hei! Sehän veisi loputkin jäljelläolevasta työkyvystäni ja varmistaisi sen, ettei minulla ole jatkossa enää mitään syytä nousta sängynpohjalta.
Tiedän jo, millaista loppuelämäni tulee olemaan. Täyttä paskaa. Olen köyhä, sairas ja yksin.
Mistä minua oikein rangaistaan? Eivätkö tähänastiset vastoinkäymiset ole jo olleet tarpeeksi? Miksi niitä tulee aina vain lisää ja lisää? Eikö tämä helvetti ikinä lopu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti