Itkin hysteerisesti lauantai-aamuna roikuttuani koko yön netissä. Pelko seuraavasta maanantaista ja valvottu yö saivat minut lähes hysteeriseen tilaan. Itkin ja itkin eikä sille meinannut tulla loppua. Välillä melkein huusin suoraa huutoa, olin kuin ahdistunut pieni eläin häkissään. Kuuntelin Spotifysta biisejä ja vollotin minkä kerkesin.
Pelottavinta oli, kun yhtäkkiä sain hyperventilaatiokohtauksen, jollaista ei ole koskaan aiemmin tielleni osunut. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Koko ajan oli sellainen tunne, etten saa happea kunnolla. Tätä taisi kestää lähemmäs tunnin, ainakin puoli tuntia. En ole täysin varma, olin niin väsynyt ja sekaisin, että ajantaju jotenkin katosi.
Yritin ja yritin yhä uudelleen hengittää normaalisti, mutta en vain pystynyt siihen. Henki ei kertakaikkiaan kulkenut kunnolla. Paniikkikaan ei ollut kaukana. Säikähdin, koska mitään tuollaista ei ole mulle koskaan aiemmin tapahtunut. Jossain vaiheessa aloin jo hieman pelkäämään, iskeekö nyt paniikkikohtaus. Lopulta sain kuitenkin hengitykseni rauhoittumaan kuuntelemalla musiikkia ja nappamalla pari Diapamia sekä yrittämällä keskittyä muihin asioihin. Kai sitä vain oli psyykkisesti niin ahdistunut, että tällä kerralla tuska ja pelko laukesivat fyysisinä oireina.
Aamusta sain nukuttua peräti kolme tuntia ja lauantai itsessään sujui jo melko rauhallisesti. Luin ja katsoin DVD:tä. Iltapäivällä väsymys alkoi kuitenkin painaa armottomasti ja olo oli myös fyysisesti niin huono, että oksetti. Menin nukkumaan jo ennen kuutta, napattuani unilääkkeeksi kaksi Ketipinoria. Niillä kyllä saa kunnolla unenpäästä kiinni, ennemmin tai myöhemmin.
Sunnuntai sen sijaan...Voin sanoa suoraan, että päivä oli helvetillinen. Jo aamulla herätessäni pelko alkoi vallata mieltäni ja ahdistus kasvoi pikkuhiljaa pahemmaksi ja pahemmaksi. Kaiken lisäksi porukat saivat päähänsä tulla käymään...Päivänä, jolloin todellakin olisin halunnut olla yksin ja keräillä itseäni jotta selviäisin edes jotenkin seuraavasta päivästä, jona harjoittelun oli määrä alkaa.
En ollut siivonnut enkä tiskannut viikkoon. Aamulla äiti soitti ja ilmoitti, että he olisivat isäni kanssa noin tunnin kuluttua asunnollani. Voi vittu. Äkkiä pikasiivous ja sen jälkeen suihkuun. Ahdisti ja vitutti todenteolla. Miksi niiden piti tuppautua tänne juuri nyt, kun olisin kaivannut omaa rauhaa? En tietenkään kehdannut kertoa tätä ja koko vierailun ajan olin kireä ja hermostunut. Tiuskin äidilleni ja varmaan kaikille jäi paha mieli lopuksi. Onneksi vanhempani eivät viipyneet paria tuntia kauempaa.
Lähes heti sen jälkeen kun porukat olivat lähteneet, romahdin totaalisesti. Itkin sängyllä enemmän ja vähemmän hysteerisesti about tunnin. Viiltelynhalu ja muut epätoivoiset ajatukset täyttivät mieleni. Otin 10 mg Diapamia, ei auttanut. Seuraavaksi tartuin terään ja aloin viiltää. Se auttaa aina, oli tilanne mikä tahansa.
Mikään ei ole niin tyydyttävää kuin nähdä oman verensä tihkuvan avoimesta, aukiviilletystä haavasta. Fyysinen kipu peittää henkisen kivun edes pieneksi hetkeksi alleen. Ja se voimantunne...Jollain sairaalla tavalla sitä tuntee itsensä vahvemmaksi ja voimakkaammaksi, kun satuttaa itseään näin brutaalilla tavalla. Katsokaa minua, katsokaa mitä minä pystyn tekemään itselleni! Kaikki eivät tähän pystykään. Jos en voi hallita muuta elämässäni, voin hallita edes omaa kehoani ja sille aiheuttamaani kivuntunnetta.
Viilsin oikeaan jalkaani, koska haluan pitää haavan piilossa muiden katseilta. Kaverin polttarit ovat pian tulossa ja joudun käymään saunassa muiden juhlijoiden kanssa, joten en voi ottaa riskiä, että jaloissani tai käsissäni näkyisi minkäänlaisia viiltojälkiä, ainakaan tuoreita sellaisia. Vituttaa, kun joutuu miettimään tällaisia ja salaamaan viiltelyään, mutta en kaipaa ylimääräistä huomiota, elämäni on tarpeeksi perseellään muutenkin.
Olin siis tätä ennen ollut puoli vuotta viiltelemättä. Mutta aina minä ratkean, ennemmin tai myöhemmin. Koska mikään ei tuo samanlaista voimantunnetta ja illuusiota itsensä hallinnasta kuin itsensä satuttaminen.
Viiltely tosiaan helpotti hieman oloa, mutta ei tarpeeksi.
Päätin siis lähteä kauppaan. Ostin suklaalevyn, sipsi- ja karkkipussin sekä pullon kokista. Yleensä en ahmi, mutta joskus ratkean, kun tilanne on tarpeeksi stressaava. Henkisesti olo parani hieman, kun aloin voimaan fyysisesti pahoin. Pelkoa se ei kuitenkaan vienyt.
Loppuilta kuluikin sitten jälleen kerran itkiessä ja äärimmäisessä ahdistuksessa rypien. Pelkäsin niin hirveästi, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se tunne, kun se tulee, se on kertakaikkiaan niin kamala, että sitä tuntee suurinpiirtein kuolevansa siihen tuskaan ja ahdistukseen. Mikään ei rauhoita, mikään ei auta. On vain mieli ja keho täynnä tunnetta, niin täynnä, että pelkää tulevansa hulluksi. Eikä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin kestää sitä helvetillistä olotilaa.
Pelkäsin etukäteen, etten saisi nukuttua kunnolla ennen maanantaita ja siinä olin oikeassa. Sain kaikenkaikkiaan viitisen tuntia unta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Maanantaiaamuna olin herätessäni yllättävän rauhallinen. En tuntenut suurempaa pelkoa, paniikista puhumattakaan. Menin normaalisti suihkuun, meikkasin, pukeuduin ja söin aamupalaa. Kyllähän minua masensi, mutta se oli todella lastenleikkiä verrattuna muutamaan edelliseen päivään, jolloin olin aivan hajoamispisteessä.
Kunnolla minua alkoi jännittää vasta kun kävelin kohti harjoittelupaikkaani. Mutta se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna edelliseen päivään. Aamulla olin ottanut varmuuden vuoksi 20 mg Diapamia, jolla varmastikin oli osuutta siihen, että olin niinkin rauhallinen kuin olin.
Nyt ensimmäinen harjoitteluviikko on takana ja tähän asti on mennyt kohtuullisen hyvin. Pelkäsin siis aivan turhaan. Jatkosta ei tietystikään vielä voi sanoa mitään, mutta minä pidän itseäni voittajana jo nyt.
Uskalsin mennä paikanpäälle kaikesta pelostani ja ahdistuksesta huolimatta.
Ja tällä kertaa minä olen päättänyt onnistua.
Minä vien tämän kokeilun loppuun, tuli mitä tuli.
Perkele vieköön, periksi en anna!
Muutenhan kaikki olisi mennyt hukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti