Sosiaalisten tilanteiden pelosta

Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi kohdallani jo lapsena. Muistan ensimmäisen kerran pelänneeni muita ihmisiä jo ennen kouluikää. Minua kiusattiin muistaakseni hieman jo esikouluaikana ja päivittäinen kiusaaminen ja syrjintä alkoi sitten ensimmäisellä luokalla.

Kiusaaminen siis laukaisi pelon muita ihmisiä kohtaan. Yhtäkkiä keneenkään ei voinut enää luottaa. Kuka tahansa saattoi olla kiusaaja. Vanhemmista ei ollut apua kiusaamisen pysäyttämisessä, saati sitten opettajista. Tilanne jatkui vuosia. Ja siinä samalla mureni minun luottamukseni muita kohtaan ja pelon kehä sai alkunsa.

 Vuosien ajan pelkäsin joka päivä. Eniten pelkäsin kouluun menoa, koulusta paluuta ja koulumatkoja.

Luokkani pojat olivat jatkuvasti kimpussani. Talviaamuina he odottivat minua pysäkillä valmiina lumipallot käsissään ja heitteivät minua pitkin matkaa. Kauhu alkoi kuristaa vatsaani, jos ketään aikuista ei ollut lähellä. Kukaan ei pystyisi suojelemaan minua. Kavereita ei ollut tai he olivat jossain muualla. Olin aivan yksin kolmea, neljää poikaa vastaan. Ja tämä sama tilanne toistui lukemattomia kertoja.

Opin vähitellen, että minä olin vapaata riistaa. Minua sai loukata mielin määrin, minulle sai huudella, minua sai töniä ja tavaroitani piilottaa, minua sai uhkailla. Minä olin alin hierarkiassa. Olin kuin eläin, jota potkaistaan ohimennen, kun sattuu huvittamaan.

Olin aina alempiarvoisempi kuin muut. En muista, että kukaan olisi koskaan avoimesti puolustanut minua. Joskus joku saattoi sanoa, ettei haukku haavaa tee ja että minun pitäisi unohtaa kiusaaminen. Mutta miten voit unohtaa toisten päivittäisen halveksunnan, jatkuvan pelon ja yksinäisyyden?

Lukioon mentyäni kiusaaminen oli taaksejäänyttä elämää, mutta jäljet olivat syöpyneet lähtemättömästi alitajuntaani. Pelkäsin ihmisiä, joskaan vielä tuossa vaiheessa pelko ei ollut kehittynyt yhtä pahaksi kuin mitä se tänä päivänä on.

Miten pelko sitten ilmenee käytännössä? Parhaiten voisin kuvailla sitä sanalla ahdistus. Aina ahdistaa, joka paikassa. Jopa kotona ollessani ahdistaa. On koko ajan ikäänkuin tuntosarvet pystyssä.

Aina kun astun ovesta ulos, ahdistaa. Bussipysäkillä seisominen ahdistaa. Kaupassa olo ahdistaa. Kaupungilla käveleminen ahdistaa. Tuntuu siltä, että minua tuijotetaan. Olen varma, että minulle nauretaan. Jos joku, vaikkapa kaupan kassa, puhuttelee minua, olen vähällä mennä paniikkiin. Koen usein, että minulle vittuillaan. Miellän positiivisetkin kommentit negatiivisina. Jos joku sanoo ulkonäöstäni jotain kaunista, olen lähes varma, että nyt se vittuilee mulle.

Olen äärimmäisen epäluuloinen toisten ihmisten motiiveista. Etsin uhkia joka puolelta. En pysty uskomaan ihmisten hyvyyteen vaan päinvastoin olen lähes varma heidän pahuudestaan. Uskon, että kaikki haluavat satuttaa. Jos eivät halua, he ovat välinpitämättömiä. En usko, että kukaan voisi oikeasti rakastaa minua.

Koen olevani ruma, tyhmä ja kaikin tavoin vastenmielinen. Olen varma, että miehet erityisesti inhoavat minua eikä kukaan normaali mies voisi edes kuvitella seurustelevansa kanssani. Minä olen se, jota pannaan, mutta en se, jota rakastetaan.

En pysty tiimityöskentelyyn. Julkiset esiintymiset ovat vaikeita, joskus olen jopa lähtenyt pois juuri ennen omaa vuoroa. Joudun napsimaan Diapameja joskus kun ahdistaa niin helvetisti jokin sosiaalinen tilanne. Ylipäätään olen aivan onneton sosiaalisissa tilanteissa. Saatan puhua mitä sattuu jos minua puhutellaan ilman ennakkovaroitusta. Minulla ei kertakaikkiaan ole sosiaalisia taitoja, siltä ainakin usein tuntuu.

Kun olen kirjoittanut kaiken tämän ylös, itsestäkin tuntuu omaa tekstiä lukiessa, että taidan todella olla aika toivoton tapaus...Tiedän kuitenkin, että tilanteeni voisi olla paljon pahempikin. Pystyn pelostani huolimatta tekemään monia asioita. Pystyn esimerkiksi käymään itse kaupassa ja matkustamaan julkisissa liikennevälineissä pelostani huolimatta. Minun ei ole tarvinnut jäädä kokonaan neljän seinän sisälle.

 Silti en voi olla kadehtimatta ns. normaaleja ihmisiä. Heille niin moni itsestäänselvyys on minulle täysi mahdottomuus. Esimerkiksi töissäkäynti, opiskelu ja seurusteleminen, muutaman esimerkin mainitakseni. Vaikka välillä tilanteeni tuntuu lähes toivottamalta, jaksan edelleen haaveilla normaalista elämästä...