Kuuntelin kerran töissä Kaija Koon "Vahva"-biisiä ja yllätyksekseni se nosti melkein kyyneleet silmiini. Sanat tuntuivat olevan juuri minun elämästäni.
Olen vihdoin alkanut ymmärtää, ettei minun ole pakko jäädä ikuisesti rypemään tähän paskaan, että mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.
Vähän ja hiljaa kerrallaan.
Jotain on lähtenyt liikkeelle sisälläni, tunnen sen. Kuin menneisyys alkaisi pikkuhiljaa, pienenpienin askelin hellittää otettaan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan kuolla.
Ehkä en olekaan toivoton tapaus, vaikka luulin olevani.
"Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää".
Minä en ole enää velkaa menneisyydelleni. Se on saanut minusta jo liian suuren otteen, se on pitänyt minua vankinaan kaikki nämä vuodet ja minä haluan vihdoinkin päästää siitä eroon ja alkaa elää.
Elää oikeaa elämää ja lakata kulkemasta varjoissa.
Niin paljon kuin pelkäänkin, aion kohdata menneisyyteni, vaikka se tekisi kuinka kipeää.
Niin paljon kuin pimeyttä rakastankin, en halua antaa sille lopullista voittoa.
Haluan olla vahva. Haluan olla selviytyjä ja jättää vielä jonain päivänä kaiken tämän taakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti