Mennyttä ei saa takaisin

Haluaisin välttää katkeruuden. En vain tiedä, miten.

Haluaisin säilyttää uskon siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu vielä minulle. Haluaisin uskoa hyvään, olla hyvä. Ja haluaisin uskoa, että maailma on pohjimmiltaan hyvä paikka ja suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää.

En halua muuttua vanhaksi katkeraksi akaksi, joka vihaa kaikkea ja kaikkia

On vain niin helvetin vaikeaa luottaa, kun on menettänyt uskonsa ihmisiin ja koko tähän maailmaan. Ja uskon itseensä siinä sivussa.

Olen katkera ja vihainen niin monesta asiasta, joihin en voi itse vaikuttaa.

En jaksa luetella kaikkia niitä asioita, joiden takia olen katkeroitunut, siitä tulisi pian romaani. Totean vain, että niitä asioita on paljon ja mielestäni olen oikeutettu tuntemaan vihaa ja katkeruutta. Ja tiedostan kyllä, että katkeroituminen on myrkkyä mielelle ja sitä tulisi pyrkiä kaikin keinoin välttämään. Minusta vain tuntuu, etten ole tarpeeksi vahva taistellakseni tätä tunnetta vastaan. 

Miten jaksaisinkaan taistella? Olen aina ollut yksin ja minusta tuntuu, että juuri sen takia mieleni on murtunut.

Olen taistellut yksin omat taisteluni, seissyt kuilun reunalla, yksin koko maailmaa vastaan.Ystävistäni ei ole tässä ollut juurikaan apua, sikäli kun voin heitä ystävikseni edes kutsua. Ehkä he ovat pikemminkin kavereita. Ystävä on kai sellainen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet ja jolle voi kertoa kaiken? Sellaista ihmissuhdetta ei minun elämässäni ole koskaan ollut.

Koulukiusaaminen. Tuhosi enemmän kuin uskallan edes itselleni myöntää. Haavat eivät varmasti umpeudu koskaan. Mennyttä ei saa takaisin, ei aikaa eikä kadotettua mielenterveyttä.

En osaa ystävystyä ihmisten kanssa, seurustelusta puhumattakaan. Ja tämähän tarkoittaa sitä, etten voi koskaan saada perhettä, jos ei ole sitä miestä, kenen kanssa perheen voisi perustaa. Yksinhuoltajaksi minusta ei olisi. Ei sen puoleen, ei minusta taida olla minkäänlaiseksi huoltajaksi kenellekään.

Eilen illalla viimeksi itkin sitä, kuinka yksin olenkaan ja surin jo etukäteen sitä tosiasiaa, että vanhenen ja kuolen yksin ja unohdettuna, ilman miestä, ilman lapsia, ilman mitään. Todella säälittävää, vai mitä?

Työkyky on ollutta ja mennyttä, tod.näk.lopullisesti. Ja vaikka se palautuisi huomenna, en lähes olemattoman työkokemuksen ja cv:n takia pääse ikinä ns. oikeisiin töihin. En siis koskaan voi saada palkkaa, josta seuraa elinikäinen köyhyys ja loppuelämä vanhassa, kuluneessa asunnossa kaupungin vuokraslummissa. 

Olen yhteiskunnan, vanhempieni ja sukulaisteni silmissä menetetty tapaus. Pohjasakkaa, jota ei pitäisi olla. Jotain josta ei haluta puhua, joka halutaan painaa piiloon. Likainen salaisuus kaapin perukoilla. Ei-toivottu henkilö. Säälittävä luuseri ja ikuinen epäonnistuja.

"Rakkaalla" lapsella on monta nimeä ja minä olen ihan itse stigmatisoinut itseni ja hokenut näitä termejä pääni sisällä loputtomiin. Koska minusta tuntuu, että ne ovat totta, että ne kuvaavat minua parhaiten. Että minusta ei koskaan tule mitään ja kaikki ajattelevat minusta yhtä paljon pahaa kuin mitä itse ajattelen itsestäni.

Olen vainoharhainen ja voin sen myöntää. Sen lisäksi, että pelkään itseäni, pelkään myös kaikkia muita. Pelkään sitä pahaa, mitä he voivat minulle tehdä ja pelkään myös sitä pahaa, mitä itse kykenisin tekemään heille.

Yksin, työtön ja sairas. Ja tätä seuraavat 30-40-50 vuotta. Kuulostaako houkuttelevalta tulevaisuudenkuvalta? Ei minustakaan. En kylläkään usko, että eläisin välttämättä edes seuraavaa kymmentä vuotta enkä ehkä haluaisikaan.

Jos asiat eivät tästä ala pikku hiljaa paranemaan niin en tiedä, kuinka kauan tätä voi kestää hajoamatta lopullisesti.

En siis haluaisi olla katkera, mutta katkeruutta vastaan taisteleminen tuntuu ylivoimaiselta.