Olen kärsinyt masennuksesta viimeiset 15 vuotta enemmän tai vähemmän. Välillä olen voinut paremmin, mutta aina se on siellä taustalla kummittelemassa, tuo vanha ystävän masennus. Muistan olleeni alakuloinen jo viidennellä tai kuudennella luokalla ja miettineen ensimmäisen kerran itsemurhaa tosissani joskus 12- vuotiaana. Meni kuitenkin pitkän aikaa, ennenkuin ryhdyin sanoista tekoihin.
13- tai 14-vuotiaana aloin viillellä itseäni. En muista aivan tarkkaan, mutta joka tapauksessa yläasteella se alkoi ja on jatkunut näihin päiviin. Itsetuhoisuus. Veitsen viilto ranteessa, veripisara joka tihkuu avoimesta haavasta. Kuinka kaunista, kuinka koukuttavaa. Kuinka tuhoisaa.
Vihasin koulua, vihasin sitä että olin aina yksin, vihasin muiden oppilaiden huutelua, vihasin kaikkea. Olin hyvin vihainen nuori nainen enkä löytänyt vihalleni ja tuskalleni muita purkautumiskanavia kuin viiltelyn ja raivoamisen. Lisäksi hakkasin itseäni välillä käsiin ja jalkoihin niin, että sattui. Olin välillä pahasti mustelmilla ja jouduin peittelemään itseäni, etteivät muut olisi huomanneet jälkiäni. Välillä häpesin itseäni ja ajattelin olevani hullu,vajaa, täysi sekopää. Silti en kyennyt lopettamaa, enkä oikeastaan edes halunnut. Kai tuolloin jäin jonkinasteiseen itsetuhokoukkuun, joka ei ole hellittänyt otettaan vielä tähänkään päivään mennessä.
Kahdeksannella luokalla viiltelin itseäni lähes viikottain. Välillä valutin vertani valkoiselle aaneloselle ja ihailin aikaansaannoksiani. Jollain tasolla olin ylpeä itsestäni, että kykenin satuttamaan itseäni sillä tavoin. Kaikki eivät olisi pystyneet. Jollain sairaalla tavalla koin olevani muita parempi, mitä syvemmälle uskalsin viiltää. Fyysinen kipu turrutti tuskaa ja vihaa, sai henkisen kivun tuntumaan edes vähän siedettävämmältä.
Tuosta tunteesta nautin edelleen. Kun henkinen tuska on pahimmillaan, on pakko saada huomio jonnekin muualle. Ja kun mikään muu ei auta, on pakko viiltää. Mitä syvemmälle, sen parempi.
Olen nykyään onnistunut aika hyvin vastustamaan viiltämishalua, koska pelkään jälkiä, joita ihollani on muutenkin tarpeeksi, mutta silloin tällöin edelleen tartun veitseen ja viillän.
Itseni hakkaamista harrastan tätä nykyä paljon useammin kuin viiltämistä. Hakkaan itseäni lähes viikottain, aina kun vituttaa tai suututtaa. Tämänkin pahan tapani opin jo teini-iässä. Minun on erittäin vaikeaa käsitellä tunteitani muutoin kuin satuttamalla itseäni. Kai tämäkin juontaa juurensa lapsuudestani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti