Aivan kuin minulle olisi annettu kohtaloksi menettää pala palalta kaikki, joka on minulle tärkeää. Ja pahinta, sairainta tässä kaikessa on, että osa minusta haluaa juuri sitä. Tuskaa, kipua, menettämistä. Se on ainakin tuttua ja turvallista. Niistä paloista minut on rakennettu.
Mieleni ajaa minua kipua kohti. Olen kahtiajakautunut: toisaalta haluan lakata tuntemasta tuskaa, toisaalta nimenomaan sitä minä oikeasti haluan: kipua ja tuskaa. Itsetuhoviettini on varsin voimakas.
En ymmärrä itseäni: miten voi haluta samaan aikaa sekä pelastaa että tuhota itsensä? Miksi ihmisen psyyke on tällä tavoin rakennettu?
Masennus on taas palaamassa takaisin, pahempana. Ainahan se on olemassa siellä taustalla, ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Kai minä olen vaan niin heikko ihminen, että hauras mieleni ei kestä tätä paskaa todellisuutta.
Olen aika varma, etten kestä toista kolmea kuukautta työpaikassani. Jo nyt tuntuu tosi pahalta se, että huomisesta lähtien työmääräni lisääntyy tunti per päivä eli joudun olemaan aina vaan pidempään siinä paskapaikassa.
Minkä vitun takia menin allekirjoittamaan tuollaisen sopimuksen? Nyt sitä ei voi enää perua.
Mukava työkaverini on tasan ainoa syy, miksi jaksan tuolla. Ilman häntä olisin nostanut kytkintä jo ajat sitten.
Joka ikinen aamu, kun herään, vihaan jo ajatustakin siitä paikasta ja silti raahaudun sinne. Miksi? Koska en yksinkertaisesti pääse mihinkään muualle. Ei minua kelpuuteta minnekään. Ilman ammatillista koulutusta ja työkokemusta on yksinkertaisesti tyhjän päällä.
Vituttaa olla syrjäytynyt.
Nyt olen sanonut sen ääneen, tämän ilmiselvän, mutta tuskallisen tosiasian: minä olen syrjäytynyt. Minusta on tullut yksi niistä lukuisista pitkäaikaistyöttömistä, jotka rumentavat tilastoja. Yksi menetetty tapaus lisää.
Tunnen olevani hyödytön hylkiö, josta on pelkkää riesaa kaikille. Itsemurha-ajatukset ovat taas nostaneet päätään. Mitä tällä elämällä on tarjota minulle? Miten voin muka muuttaa elämäni, kun en pysty muuttamaan edes ajatuksiani vaikka kuinka yritän?
Haluaisin itkeä, mutta en saa kyyneleitä ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti