Mustaa

En kirjoita tätä postausta aivan selvinpäin.

Olen vetänyt vajaassa tunnissa 6 Diapamia (vahvuudeltaan 5 mg) ja kaksi siideriä. Olotila kävi kertakaikkiaan niin sietämättömäksi, etten keksinyt muutakaan keinoa helpottaa oloani, joka oli niin kauhea, että tuntui räjähtävän käsiin.

Ongelmani on aina ollut se, etten pysty rentoutumaan. En tiedä, johtuuko se masennuksesta, ahdistuksesta, traumaattisesta menneisyydestä vai kilpparin vajaatoiminnasta tai tästä toistaiseksi diagnosoimatta jääneestä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Todennäköisesti kaikista edellämainituista.

Nyt minulla on hyvin itsetuhoinen olo. Haluaisin vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin niin paljon, että vintti pimenee ja putoaisin tiedottomuuteen. Olen harkinnut Ketipinorin yliannostusta. Ehkä silloin voisin nukkua muutaman vuorokauden putkeen ja minun ei tarvitsisi kärsiä näistä helvetillisistä mielialan vaihteluista.

Haluan saada rauhan sielulleni. Haluan saada terveyteni takaisin. Haluan olla onnellinen ja tasapainoinen jälleen (en kyllä tiedä, olenko koskaan ollut kumpaakaan.)

Ennen kaikkea haluan elämäni takaisin. Joskus lapsena (vaikkei lapsuuteni erityisen onnellinen ollutkaan) sentään koin niitä tavallisia tunteita: onnea, iloa, riemua pelkästä olemassaolosta. Tulevaisuus oli täynnä kauniita lupauksia. Lupauksia siitä, kuinka mikä tahansa on mahdollista. Kaikki ovet olivat avoinna, siltä se tuntui. Ja nyt ne ovet sulkeutuvat, yksi toisensa jälkeen.

Minä olen todella alkanut ymmärtää narkkareita ja alkoholisteja. Minäkin haluaisin niin kovasti paeta tästä todellisuudesta. Jos olisi koko ajan sekaisin, ei enää jaksaisi välittää, ei enää sattuisi niin paljon, koska ne tunteet olisi helppo tukahduttaa kemiallisten aineiden alaisena.

Eihän se tietenkään olisi onnellista elämää. Mutta ei ole kyllä tämä minun elämänikään.

Sain tänään aivan kammottavan raivokohtauksen, kun  pakkasin tavaroita huomista matkaa varten (olen sittenkin lähdössä viettämään sukujoulua) En edes tiedä, mistä se sai alkunsa (siitä kai, kun minua ahdistaa ihan tosissaan perheeni tapaaminen ja se, että joudun pitämään naamiota, että voin muka hyvin, vaikka vähän väliä tekisi mieli lopettaa koko tämä paska)

Aloin hakata itseäni hillittömän raivon vallassa. Käsiin, jalkoihin, olkapäihin. Sitten aloin itkeä.

Olisin aika varmasti tarttunut terään ja vetänyt ranteeni auki, jos huomenna ei olisi tiedossa matka sinne sukulaisiin.

Minä haluan olla sekaisin. Rakastan sekaisin olemista, olen aina rakastanut. Siinä tavallaan kadottaa itsensä ja voi vaan antautua sen sekapäisen tunteen valtaan, olla edes hetken onnellinen ja irti arkirealiteeteista. Se on illuusio vapaudesta, edes ohikiitävän hetken ajan.

Haluan niin kovasti satuttaa itseäni. Rangaista itseäni.

Ja huutaa samalla ihmisille, että älkää jättäkö minua yksin, en kestä olla yksin, en selviä, en pysty. Olkaa kilttejä, älkää jättäkö minua yksin tänne kärsimään...

En edes tiedä, uskonko Jumalaan, mutta olen kääntynyt epätoivoissani myös Hänen puoleensa ja pyytänyt apua vaikeimpina hetkinä. En tiedä, onko rukouksiani kuultu, mutta haluaisin uskoa niin.

En tiedä, kuka tai mikä minä olen. Olenko uskovainen? En tiedä. Mitä minä haluan? En tiedä sitäkään. Haluan vain olla rauhassa ja turvassa. Ja tottakai haluaisin terveyteni takaisin. Mutta se on saavuttamaton, täysin epärealistinen tavoite. Enhän ole koskaan terve ollutkaan. En ainakaan henkisesti.

Joskus haluaisin vain lopettaa tämän kaiken. Ottaa sen kuolettavan yliannostuksen, hypätä junan alle, hirttäytyä tai hypätä jostain kallionkielekkeeltä.

Alan olemaan niin loppu tähän kaikkeen. En tiedä, kauanko enää kestän itseäni tässä tilassa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei minua voi kukaan parantaa ja onko elämä jatkuvan sairauden armoilla mitään oikeaa elämää?

Kuolema ratkaisisi kaikki, ihan kaikki ongelmat. Ei enää tuskaa, ei enää epäonnistumista, ei enää muiden satuttamista. Olisi vain minä ja hirttoköysi tai minä ja lääkkeet. Ei mitään muuta. Ympyrä sulkeutuisi ja minä vajoaisin takaisin maan tomuun.

En tiedä, onko elämälläni tarkoitusta enkä todellakaan tiedä, jaksanko sinnitellä niin kauan elossa, että saisin vastauksen tuohon kysymykseen.

Mustaa. Elämäni on niin saatanan mustaa, enkä löydä poispääsyä tästä tuskasta.

Joskus haluaisin sanoa jollekin: ole kiltti ja tapa minut. En kykene tekemään sitä itse, joten ole kiltti ja vapauta minut tästä elämästä, joka oli tuhoon tuomittu jo syntymästäni lähtien...