Olen miettinyt itsemurhaa enemmän ja vähemmän 13- vuotiaasta lähtien. Yhden kerran olen tosissani sitä yrittänyt kun olin 18 ja en kertakaikkiaan enää onnistunut näkemään tunnelin päässä valoa. Tämän jälkeen vietin seuraavat 3 viikkoa psykiatrisen sairaalan avo-osastolla kriisijaksolla. Siellä mielialani kohosi sen verran, että minut uskallettiin laskea takaisin kotiin ja sain lähetteen nuorisopsykiatriselle poliklinikalla. Siellä kävin psykoterapiassa 6 vuotta sekä myös ryhmämuotoisessa kuntoutuksessa parin vuoden ajan.
Mikään hoito ei silti ole minulta vienyt näitä ajatuksia kokonaan. Aina kun tapahtuu jotain pahaa, alan ensimmäiseksi kelata mielessäni itsetuhoisia ajatuksia. Mietin, että kaikille olisi parempi, jos kuolisin. Yhteiskunta säästäisi, kun sen ei tarvitsisi enää elättää minua. Ystävät voisivat vihdoin lakata huolehtimasta minusta. Vanhempani taas...tottakai he surisivat, mutta voisivat lopulta hekin lakata huolehtimasta minun tähteni. Tuntuu, että tuotan vain murhetta läheisilleni. Eivätkö he olisi lopulta helpottuneita päästessään eroon minunkaltaisestani riippakivestä?
Sitten alan miettiä, miten ja missä sen tekisin. Erilaiset tekotavat pyörivät mielessäni. Viiltäisinkö ranteeni auki vai hyppäisinkö jostain korkealta? Entä lääkkeet, olisiko se kuitenkin paras vaihtoehto? Ehkäpä viinaa ja lääkkeitä sekaisin, niin pääsisi varmimmin hengestään? Sitten alan miettiä annostuksia. Riittäisikö 100 tablettia vai pitäisikö varmuuden vuoksi ottaa 200? Pystyisinkö edes nielemään sellaisia määriä?
Vai olisiko hirttosilmukka kuitenkin se paras ja nopein ratkaisu? Entä junan alle hyppääminen? Tai hukuttautuminen?
Tällä hetkellä lääkkeiden yliannostus tuntuu houkuttelevimmalta ratkaisulta. En aio tappaa itseäni tässä ja nyt, mutta ehkä jonain päivänä...
mä en tunne sua, mutta pyydän että älä ikinä tapa itseäsi. mulla ei ole omaa henkilökohtaista kokemusta masennuksesta, mutta oon seurannut sitä hyvin läheltä kun mun isä ja silloinen poikaystävä olivat pahasti masentuneita. mutta en mä koskaan kokenut, että se oli mulle taakka. ei kukaan läheinen koskaan ole taakka, ei semmoista tilannetta ole. sua rakastetaan ihan varmasti. sun perhe ja sun ystävät on varmasti ihan täysillä sun tukena eikä ne susta halua eroon. sua halutaan auttaa koska ne välittää susta niin paljon. sun ystäväsi ja perhe menettää ihan hirmuisen tärkeän osan elämästään, jos teet itsellesi jotain.
VastaaPoistamä en tiedä miltä masennus tuntuu, mutta sen voin täydellä varmuudella sulle sanoa, että itsensä tappaminen on huono vaihtoehto. en usko, että sä oikeasti haluat kuolla, sä vain haluat paremman elämän. kuolema ei ole se oikea vaihtoehto. mä uskon, että sä vielä löydät sen oikean tien sun elämässä vaikka se tuntuisikin vaikealta. aina on toivoa. sä et koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan vuoden, kahden vuoden tai viiden vuoden kuluttua. ihminen kehittyy aina vuosien mittaan pikkuhiljaa uudenlaiseksi ja ajatuksetkin kehittyy ihan itsestään ja tilanteet ja ympäristö muuttuu. koskaan ei tiedä ketä kohtaa, millaisia keskusteluja käy tai millaiseen tilanteeseen joutuu. elämässä muutos on ainoa varma juttu.
mä en mitenkään halua vähätellä sun tilannetta, mä vaan halusin sanoa, että kuolema on huono vaihtoehto ja toivon, ettet ikinä tee sitä itsellesi. mä toivon sulle kaikkea hyvää ja rauhallista joulukuuta.
Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistäsi. Hyviä pointteja kaikki. En ole tappamassa itseäni, mutta kieltämättä ajatus on välillä varsin houkutteleva. Olet oikeassa siinä, etten varsinaisesti halua kuolla, vaan toisenlaisen, paremman elämän mikä vaan tuntuu olevan saavuttamattomissa...
Poista