Viimeiseen henkäykseen asti.
Olen jälleen kerran uskoutunut eräälle ihmiselle, vaikka minun ei pitänyt enää koskaan luottaa kehenkään. Olen tahtomattani kertonut asioita, antanut itsestäni palasia, joita voidaan käyttää minua vastaan.
Miksi aina toistan samat virheet? Kiinnyn, luotan ja avaudun. Ja tulen lopulta satutetuksi.
Ehkä minä haluankin juuri sitä. Haluan, että minua satutetaan. Nautin jollain sairaalla tavalla siitä, että minut
rikotaan ja revitään hajalle, lyödään palasiksi. Ehkä olen niin kiintynyt tähän tuskaan, etten halua luopua, en halua päästää siitä irti.
Koska kipu on minulle yhtä kuin elämä.
Nämä kaksi kuuluvat yhteen erottamattomasti. Ei ole toista ilman toista, eikä voi olla elämää ilman kipua.
Onnellisuus on minulle vain sana muiden joukossa. Pelkkä epämääräinen käsite, jonka sisältö ei ole määriteltävissä.
Onni ei ole todellista, ei ole koskaan ollut, ei minun elämässäni. Se on vain ohimenevä välähdys, joka pilkahtaa satunnaisesti näkökentässä ja katoaa pian jonnekin horisonttiin.
En edes tiedä, haluanko olla onnellinen.
Ehkä haluan vain tuhota itseni, koska jokin sairas ääni pääni sisällä janoaa verta, tuskaa ja kyyneliä.
On niin vaikeaa, niin kovin vaikeaa vastustaa tuota ääntä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti