Suojamuurit mieleni ympärillä

Minulla on koko ajan suojamuurit mieleni ympärillä. Niin tiukasti, ettei mikään pääsisi ulos, ettei yksikään tuskallinen muisto vuotaisi läpi ja palauttaisi mieleeni sitä helvettiä, minkä keskellä jouduin elämään vuosia.

Muurit ovat aina läsnä. Kun kävelen kaupungilla, kun istun bussissa, jopa kun istun tässä koneella ja kirjoitan tätä tekstiä. Mieleni suojelee minua aivan huomaamattani, niin etten useinkaan edes tunnista, mistä on kyse.

Olen yrittänyt laskea suojaustani ohimeneviksi hetkiksi ja yllätyin siitä, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Toisaalta, ihmekös tuo, kun on käyttänyt yli puolet elämästään itsensä ja muistojensa tukahduttamiseen.

Eilen kirjoitin siitä, kuinka yläastevuoteni kuluivat ikäänkuin jonkinlaisessa sumussa. En ollut täysin läsnä, olin vähän väliä muissa maailmoissa ja minulta meni koko ajan asioita ikäänkuin "ohi." Oli vaikeaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen, siihen mitä parhaillaan tapahtui. Olin omissa ajatuksissani suurimman osan aikaa. Ja silloin kun olin läsnä, mieleni täytti sokaiseva raivo, jota purin niin itseeni kuin läheisiinikin tajuamatta yhtään, miksi niin tapahtuu.

Olen tajunnut, että se oli minun ikioma defenssimekanismini, mielen oma puolustuskeino hallitsevia vihamielisiä olosuhteita kohtaan. Kuten kerroin, en muista noista ajoista paljoakaan (koska en anna itselleni lupaa muistaa) mutta se tunne minulla on, että olin jossain syvällä pääni sisällä, omassa todellisuudessani, vaikka samalla havainnoinkin ulkopuolista maailmaa normaalisti. Olin myös jatkuvasti äärettömän vihainen, mutta en osannut kertoa, että miksi.

Muistaakseni olin 12-vuotias, kun kehitin itselleni selviytymiskeinon vailla vertaa.

Olen täyttänyt mieleni erilaisilla suojaavilla "kuvilla" (joita en lähde tässä sen enempää purkamaan) ja noita kuvia pyörittelen mielessäni lähes koko valveillaoloaikani. Ne ovat auttaneet minua kestämään, ne ovat täyttäneet tehtävänsä ja suojelleet minua kun kukaan muu ei sitä tehnyt, niiden ansiosta olen  todennäköisesti säästynyt täydelliseltä sekoamiselta ja ne ovat minulle rakkainta tässä elämässä, rakkaampaa kuin mikään muu.

"Kuvat" ovat mielessäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Ne tuovat minulle turvaa enemmän kuin mikään muu. Tunnen itseni edes hieman vähemmän yksinäiseksi, kun voin luottaa siihen, että "kuvat" suojelevat minun herkkää sisintäni ja tukahduttavat sen osan mieleni sisällöstä, jota en kykene tuomaan tietoisuuteeni.

Kukaan ei varmaankaan ymmärrä, mistä puhun, mutta ei sillä ole oikeastaan väliä. Yritän vain sanoa, että tämä on ollut minun keinoni selvitä, minun pelastukseni vahingollisissa olosuhteissa ja tästä luopuminen tuntuu pelottavammalta kuin itse kuolema. Menen lähes paniikkiin heti jos mietinkin, että joutuisin luopumaan näistä "kuvista".

Jos yritän olla pienenkin hetken ilman "kuviani", minut valtaa ahdistus ja pohjaton yksinäisyyden tunne, jota on vaikea kestää. Jos ajattelen jotain "vaarallista", "kuvat" ovat hetkessä läsnä silmieni edessä ja saavat pahat muistot katoamaan.

Mikä tässä on ongelmana? Se, etten ole täysin läsnä. En havainnoi kunnolla ympäristöäni ja tämän vuoksi olen joutunut useisiin "läheltä piti"-tilanteisiin. En jaksa kiinnittää kunnolla huomiota muihin ihmisiin ja meneillään olevaan hetkeen, kun "kuvat" ovat aina silmieni edessä ja ikäänkuin sumentavat reaktiokykyni pysyvästi.

Ja tietenkin se, etten pysty kohtaamaan tuskallisia muistojani ja pääsemään niistä yli, koska "kuvat" estävät sen.

Olen ohjelmoinut itseni täydellisesti ja ovelasti. Niin ovelasti, että kesti seitsemäntoista vuotta huomata tämä ohjelmointi, joka minussa on ollut koko ajan käynnissä, mutta jota olen koko ajan pitänyt ikäänkuin normaalina.

Joku sanoi kerran, että alitajunta on tietoista mieltä paljon viisaampi ja keksii keinot selvitä, ohjelmoi yksilön toimimaan tietyllä tavalla ilman, että tämä edes tajuaa sitä.

Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa.