Miksi et välitä itsestäsi?

Huoh...Asiat eivät tunnu sittenkään olevan paranemaan päin, niinkuin pelkäsinkin jo etukäteen. Joulu meni perheen luona kuten aina. Tällä kertaa jopa alkoholistiveljenikin oli mukana, mikä on harvinaista, sillä häntä ei ole joulupöydässämme näkynyt yli kymmeneen vuoteen. Nyt hänen oli kai pakko tulla: ei ole rahaa, ruokaa eikä kohta kai asuntoakaan...

Elättelimme varmasti koko perhe toivoa, että sairaalaan joutuminen olisi antanut veljelleni herätyksen ja motivaatiota muuttaa elämäntapaansa. Väärin meni. Ei veljeni näköjään pysty olemaan erossa alkoholista. Jouluaattona hän joi neljä olutta ja joulupäivänä peräti kaksitoista. Ei onneksi teräviä kuitenkaan, mutta pahaa teki silti katsella toisen juomista sivusta ja tajuta, ettei hän jaksakaan tehdä elämälleen mitään, ettei hän välitä itsestään sen vertaa, että edes yrittäisi ryhdistäytyä...

Mieleni tekisi huutaa tälle ihmiselle, ravistella häntä ja kysyä, mikä helvetti sinua vaivaa??? Miksi et välitä itsestäsi tuon vertaa, miksi et edes yritä, etkö sinä jumalauta tajua, että olit todella lähellä kuolla ja että et tule elämään enää kauaa jos et edes yritä lopettaa nyt? Etkö tajua, että aivoverenvuoto voi uusiutua? Etkö ymmärrä, että tämä on varmasti viimeinen mahdollisuutesi?

En sanonut mitään. En uskaltanut. En osaa kommunikoida veljeni kanssa eikä hän osaa kommunikoida minun kanssani. Olemme niin vieraita toisillemme, vaikka olemmekin sisaruksia.

Joskus mietin, onko veljenikin masentunut ja ryyppääkö hän sen takia, tukahduttaakseen tunteensa? Häntäkin kiusattiin koulussa. Hänkin oli äitini mukaan hieman herkkä lapsi. Olemmeko molemmat tietämättämme samassa jamassa? Veli juo, minä vedän lääkkeitä. Kumpikin on onneton.

En varmaan saa koskaan vastauksia kysymyksiini. Pahoin pelkään, että veljeni kuolee enkä pääse koskaan puhumaan hänen kanssaan näistä asioista. Yritän koko ajan henkisesti valmistautua pahimpaan: huomenna voi tulla soitto, että veli on kuollut. Ei tule ainakaan yllätyksenä. Parasta valmistautua, niin järkytys ja kipu tuntuvat vähemmän. Kai?

Vanhempanikin ovat ilmeisesti tajunneet tilanteen toivottomuuden. Isäni totesi, että on ihme, jos veljeni elää viisikymppiseksi. Kamalaa myöntää, mutta se taitaa olla totuus.

Mitään ei ole tehtävissä. Niin se vain on. Jos veli juo itsensä hengiltä, jos hän haluaa juoda, me emme voi auttaa häntä mitenkään. Tässä on jo tehty kaikki se, mikä on mahdollista. Me emme voi muuta kuin antaa hänen kuolla, jos hän haluaa kuolla.

Itkettää, mutta en itke. En jaksa itkeä enää. Haluan ajatella jotain muuta.

"Valitettavasti meillä on hyvin ikäviä uutisia..."

Veljeni on päässyt pois sairaalasta. Tämä herättää minussa voimakasta pelkoa ja pettymystä. Olisin odottanut, että häntä olisi hoidettu osastolla edes hieman pidempään. Kysehän oli sentään aivoverenvuodosta...

Eniten tässä pelottaa se, alkaako veljeni taas ryypätä kuten ennenkin ja kestääkö hänen fysiikkansa enää. On aiemminkin telonut itseään kännissä ja lyönyt päänsä. Seuraava kerta on todennäköisesti se viimeinen ja kohtalokas. Sitten todella joko lähtee henki tai hän vammautuu pahasti.

En tiedä, mitä veljelleni tällä hetkellä kuuluu. Perjantaina soitin äidilleni ja siten sain tietää, että veli oli kirjattu sairaalasta ulos samana päivänä. Ja heti alkoivat ajatukset juosta samaa oravanpyörää: voi helvetti, liian aikaista, ihan liian aikaista, sitä ei olisi pitänyt vielä päästää pois, nyt se menee ja juo itsensä hengiltä...Ja niin edelleen ja niin edelleen.

En pysty rentoutumaan. Pelkään koko ajan enemmän tai vähemmän veljeni puolesta. Pelkään, että pian saapuu puhelu, jollaista kukaan ei haluaisi saada. Puhelu, jossa sanotaan, että veljeni on kuollut. "Valitettavasti meillä on hyvin ikäviä uutisia..." Sairaalasta tai poliisista soitetaan. Tai vaihtoehtoisesti: "Isä täällä...X kuoli eilen illalla. Löi päänsä ja sai uuden aivoverenvuodon."  Tai jotain tuon suuntaista. Varmaa on vain se, että uutiset tulevat olemaan huonoja.

Torstaina itkin psykologille veljeni kohtaloa. Se helpotti hieman, että sai purkaa tätä taakkaa jollekin, sanoa kuinka pahalta tuntuu ja kuinka paljon pelottaa. En enää mieti veljeäni ihan joka hetki, mutta vähän väliä kuitenkin. Mitä hän mahtaa juuri tällä hetkellä tehdä ja missä on? Ryyppääkö nytkin itseään hengiltä kun kirjoitan tätä?

Huolehtiminen ei loppunutkaan siihen, että "pahin on ohi." Nyt se todellinen huolehtiminen vasta alkaa...

Paljonko veljelläni on vielä aikaa? Päiviä, viikkoja, kuukausia? Vai puhutaanko peräti vuosista ja millaisia ne vuodet tulevat olemaan? Vajoaako hän vieläkin syvemmälle, vielä alemmas?

Minä olen kuvitellut olleeni pohjalla. Taidan olla kuitenkin väärässä. Veljeni on se, joka oikeasti on pohjalla. 

Vain aika näyttää, jaksaako hän nousta sieltä.


Haluaisin sanoa veljelleni paljonkin asioita, mutta kaikista eniten: Sinua rakastetaan kaikesta huolimatta. Ole kiltti, äläkä luovuta...

 

Sanotaan, että ihmeitä tapahtuu

Nyt on sitten veljeä käyty katsomassa ja vointi todettu kohtuullisen hyväksi. Perjantaina isäni kanssa lähdimme matkaan ja saavuimme perille noin kello 14 aikoihin, mukaan tulivat myös toinen veljeni ja hänen vaimonsa.

Käynti oli kuitenkin tietyllä tapaa järkytys, vaikka toisaalta oli helpottavaa tajuta, ettei veljelläni ole enää välitöntä hengenvaaraa ja ettei hän tule aivoverenvuodon takia vammautumaan vakavasti.

Osasin odottaa järkytystä etukäteen, mutta silti säikähdin sitä näkyä, joka odotti sairaalahuoneessa. Veli makasi sikeässä unessa peiton alla eikä kuullut tuloamme. Hänestä näki heti, että huonosti on mennyt jo todella pitkän aikaa.

Itketti, mutta yritin olla näyttämättä sitä.

Veljeni oli vanhentunut muutamassa vuodessa ulkonäöllisesti kymmenen vuotta. Syvät uurteet kasvoissa kertoivat omaa karua tarinaansa. Viina on vienyt miestä jo kauan, liian kauan. Niin kauan, ettei tästä pisteestä ehkä ole enää paluuta.

Saimme kuitenkin veljeni hereille kun huhuilimme hänen nimeään muutamaan otteeseen. Veli avasi silmänsä ja nousi hitaasti istumaan. Silloin näin, kuinka sairaalloisen laiha hänestä on tullut. Ainahan hän on ollut hoikka, mutta nyt veli on selkeästi alipainoinen, lähes pelkkää luuta ja nahkaa.

Ei ole syönyt kunnolla pitkiin aikoihin, juonut vain. En tiedä, millaisia määriä ja miten usein. En edes uskalla kysyä, koska pelkään rehellistä vastausta. Ja kyllä veljen olemuksesta saattoi päätellä yhtä ja toista.

Muisti hänellä pelaa jotenkuten, mutta lähimuistin kanssa on ongelmia. Veljeni ei muistanut ollenkaan, että hänelle oli kerrottu tulostamme jo etukäteen. Hän myös luuli olleensa auto-onnettomuudessa, eikä muistanut saaneensa aivoverenvuotoa. On muitakin asioita, joita veljeni ei muista, mutta ne ovat liian henkilökohtaisia kerrottaviksi tässä blogissa...

Kävimme sairaalan kanttiinissa kahvilla. Veljellä oli kovat tupakantuskat. Lääkäri ei anna hänen polttaa, eikä häntä vielä päästetä edes ulos. Kyseli, voisiko toinen veljeni antaa hänelle salaa tupakkaa, jonka voisi polttaa vessassa. Onneksi tämä kieltäytyi.

Kun kuulin, miten veljelleni oli käynyt, tunsin suunnatonta pelkoa, mutta myös vihaa. Vihaa siitä, että hän on juonut itsensä tuollaiseen kuntoon ja tuhoaa terveytensä ja koko elämänsä tuottaen tuskaa itselleen ja läheisilleen. Ja samalla romahduttaa myös vanhempieni elämän, mikäli sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.

Mutta katsoessani sängyllä makaavaa veljeäni, en kyennyt enää tuntemaan vihaa. Tunsin vain pelkästään sääliä tuota vapisevaa ihmisrauniota kohtaan.

Minä pelkään. Pelkään niin kovasti, etten jaksa enää edes itkeä. Pelkään, että kaikesta hoidosta huolimatta veljeni ei tule selviämään tästä hengissä. Että hän ei elä enää kauaa.

Veli on fyysisesti heikossa kunnossa, psyykkisestä tilasta puhumattakaan. Hänestä on tullut rapajuoppo, jolla ei ole enää minkäänlaista kontrollia juomisensa suhteen. Hän juo jalat altaan ja kaatuilee kännissä teloen itseään. Hän juo niin rankasti, että menettää muistinsa. Ennen pitkää hän juo itsensä hengiltä, se on sataprosenttisen varmaa.

Ellei hän nyt lopeta, hän ei pysty lopettamaan koskaan. Siitä olen lähes varma. Jos tuollainen tapahtuma ei herätä ihmistä ja saa häntä muuttamaan elämänsä suuntaa,niin sitten ei kai mikään.

Minua pelotti etukäteen ihan helvetisti. En tiennyt, mikä perillä odottaa. Torjuisiko veljeni meidät, suuttuisiko vierailusta? Hän kun katkaisi välinsä perheeseemme jo niin kauan sitten.

Veljeni ei suuttunut, ei ainakaan näyttänyt sitä. Päinvastoin hän vaikutti piristyvän siitä, että häntä tultiin katsomaan. Tapaaminen sujui loppujen lopuksi melko hyvässä hengessä."Mukava kun tulitte käymään", hän sanoi lopuksi. Minä sanoin "Pidä huolta itsestäsi" lähtiessäni, vaikka tiesin, ettei hän jaksaisi pitää. Se oli kai minun tapani kertoa, että välitän.

Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun tapasin veljeni. Olen kiitollinen, että ehdin nähdä hänet, ennekuin on liian myöhäistä.

Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä.

Sanotaan, että ihmeitä tapahtuu.

Mutta pahoin pelkään, että veljeni ei selviä.

Helpotus!

Tänään sairaalasta soitettiin minulle. Aamulla, kesken töiden. Veljeni on päässyt pois teho-osastolta ja hengityskoneesta. Hänet siirretään neurokirurgiselle kuntoutusosastolle, jossa joutuu olemaan viikkoja, mahdollisesti kuukausia. Mutta tällä hetkellä se ei tunnu pahalta.

Tärkeintä on, että veljeni elää ja hengittää. Hän ei ehkä koskaan toivu entiselleen, mutta ennuste on kuitenkin melko hyvä. Ei halvausoireita. Istuu tällä hetkellä pyötätuolissa, mutta pystyy jo puhumaan ja liikuttelemaan raajojaan. On virkeä ja syö itse.

Olen ihan sanoinkuvaamattoman helpottunut. Veli jää henkiin! Hän toipuu! Ehdin jo pelätä pahinta.

Ylihuomenna olisi tarkoitus ajaa isän kanssa sairaalaan katsomaan veljeä. Toisaalta haluan nähdä hänet, mutta toisaalta minua pelottaa aivan helvetisti. Entä jos veljeni ei halua nähdä meitä? Tietääkö hän edes, että me olemme tulossa? Mitä jos hän ei sano sanaakaan tai käskee meidän painua helvettiin?

Veljeni ei ole halunnut pitää yhteyttä perheeseemme. Kokeeko hän tämän tunkeiluna, jos näkee meidät sairaalassa? Ehkä hän ei halua itseään nähtävän, varsinkaan siinä kunnossa?

Toivottavasti tapaamisesta, mikäli se toteutuu, ei tule täyttä fiaskoa. Pelkään vaivautunutta hiljaisuutta. Sitä, ettei kukaan keksi mitään sanottavaa. Tai että isän ja veljen välille puhkeaa riita - heillä kun on selvittämättömiä menneisyyden tapahtumia taustallaan.

Lähes koko viikko on mennyt huolestuneissa ja ahdistuksensekaisissa fiiliksissä veljen takia. Toivottavasti pian alkaa hellittää...

Kauhukuvien maalailua

En ole tänään jaksanut tehdä muuta kuin surffata koneella. En pysty keskittymään lukemiseen, en elokuvien katseluun. Koko päivän on mielessä pyörinyt vain veljeni kohtalo. Entä jos hän kuolee? Tai jää pahasti vammautuneeksi? Miten vanhempani selviävät, entä toinen veljeni ja hänen perheensä?

Itse kyllä selviän, kävi miten kävi. Mutta pelkään muun perheeni puolesta. Vanhempani ovat jo reippaasti yli kuusikymppisiä. Mitä tämä tekee heille, jos pahin tapahtuu ja veljeni todellakin poistuu tästä maailmasta?

Pelkään, että isälle tai äidille tapahtuu jotain. Entä jos jommankumman sydän pettää järkytyksen ja surun takia? Tai jotain muuta yhtä kauheaa?

Entä sitten toinen veljeni? Hän on aina ollut läheinen nuoremman kanssa, joka nyt makaa teholla. Miten veli jaksaa, onko hänellä keinoja selviytyä tästä? Hänellä on niin paljon omiakin murheita. Onko hänellä aikaa ja kykyä surra? Entä jos hänkin ratkeaa ryyppäämään? Juo jo tälläkin hetkellä liikaa...

Maalailen mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia, mitä voisi tapahtua. En ole koskaan ollut läheinen tämän sairastuneen veljeni kanssa ja meillä on aika paljon ikäeroa. Silti järkytys ja shokki oli suuri, kun kuulin ilman mitään ennakkovaroituksia tapahtuneesta. Voin vain kuvitella, miten pahalta muista perheenjäsenistäni tuntuu.

Olen itkenyt ja yrittänyt etsiä netistä tietoa selviytymismahdollisuuksista. Tutkinut lukuja ja verrannut prosentteja.

Aivoverenvuotoon sairastuneista 40 %  menehtyy tilaston mukaan. Entä jos veljestäni tulee yksi heistä, jotka eivät selvinneet?

Jo viikko teholla ja edelleen hengityskoneessa. Pelkään pahinta. Toipuuko hän enää ennalleen? Kestääkö hänen alkoholin syövyttämä elimistönsä tämän koettelemuksen vai antaako se periksi?

Viimeksi näin veljeni vuosia sitten. Hän oli laiha, lähes alipainoinen. Ei syö kunnolla, vetää vain tupakkaa ja kahvia. Ja viinaa tietenkin, niin että kädet jo tärisevät.

En ehkä haluaisi nähdä häntä tämänhetkisessä kunnossa. Se voisi olla liian rankkaa.

En tiedä, käykö kukaan katsomassa veljeäni sairaalassa. Vanhempiani hän ei ole halunnut nähdä vuosiin, joten me emme ole vierailleet veljeni luona. Sydäntäni puristaa kun ajattelen häntä yksin jossain huoneessa, kytkettynä monitoreihin ja laitteisiin, kykenemättä puhumaan tai liikkumaan.

Mitä hän mahtaa ajatella, miltä hänestä tuntuu? Onko hänellä kipuja? Kuinka kauan hän jaksaa olla tajuissaan? Ymmärtääkö, mitä ympärillä tapahtuu? Toivoisiko, että joku olisi hänen luonaan?

En tiedä, onko veljelläni oikeita ystäviä. Ryyppykavereita kyllä, mutta onko ketään, joka oikeasti välittäisi niin paljon, että näkisi vaivaa vieraillakseen hänen luonaan?

Haluaisin sanoa veljelleni, että välitän hänestä. Tahtoisin hänen ymmärtävän, että häntä rakastetaan kaikesta huolimatta. Vanhempieni rakkaus ei ole kadonnut minnekään pitkästä välirikosta huolimatta. Eikä minun välittämiseni.

On niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa. Mutta pahoin pelkään, että pian on jo liian myöhäistä.

Meidän perheessämme ei ole tapana puhua tunteista. Edes tällaisen tapahtuman jälkeen en ole pystynyt kysymään vanhemmiltani, miltä heistä tuntuu, miten he jaksavat tämän. Pelkäävätkö hekin veljeni kuolemaa?

Varmasti molempia pelottaa. Sen huomaa äidin kireistä kasvoista ja äänensävystä. Isän jatkuvasta ärhentelystä äidille. Kummallakin on pinna kireällä. Mutta he eivät itke, he eivät näytä pelkoaan, vaan yrittävät olla, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka veljeni makaa teholla eikä edes lääkäri tiedä, millainen hänen ennusteensa tulee olemaan.

En pysty tukemaan vanhempiani heidän surussaan eivätkä he pysty tukemaan minua. Koska me emme puhu tunteista. Meillä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Hiljaisuuden muuri on välillämme, eikä kukaan uskalla ylittää sitä.

Edes äidin kanssa en uskalla puhua veljestäni avoimesti. Hän on jo pitkään ollut perheessämme tabu, josta halutaan vaieta. Veli laittoi välit poikki meihin ja jo hänen nimensä lausuminen ääneen nostaa heti tiettyjä jännitteitä pintaan. Muuttaako tämä äkkisairastuminen asioita, saa nähdä. Mutta epäilen.

Toivoisin niin kovasti, että veljeni ehtisi sopia välinsä vanhempieni kanssa ennen kuin joku heistä kuolee. Mutta en tiedä, haluaako hän sitä. Isäni olisi valmis tekemään sovinnon, samoin äitini, mutta jos veljeni haluaa edelleen pysytellä etäällä, emme voi tehdä mitään.

Pelkään, että veli kuolee ja asiat jäävät loppuiäksi sopimatta. Mutta jos se on hänen tahtonsa, me muut emme voi kuin noudattaa sitä.

Tapahtunut laittoi todella ajattelemaan. Siksi haluan sanoa, vaikkakin todella kliseisesti, kaikille teille jotka luette nyt tätä:

Rakastakaa toisianne. Sopikaa riitanne ajoissa. Puhukaa, ennenkuin on liian myöhäistä.

Veli sai aivoverenvuodon

Otsikko kertonee kaiken tarpeellisen. Tänään sain tietää, että veljeni on maannut jo monta päivää sairaalassa aivoverenvuodon takia. Hän on tajuissaan ja reagoi ärsykkeisiin, mutta ei pysty puhumaan, koska on edelleen hengityskoneessa. Juuri sinä päivänä olin ystäväni häissä, kun tämä onneton tapahtuma sai alkunsa.

Vanhempani ilmoittivat vasta tänään tapahtumasta. Oli aika totaalinen shokki saada tietää tapahtuneesta näin, monta päivää aivoverenvuodon jälkeen. Tämä varmaan kertoo siitä, kuinka etäiset välit perheemme jäsenillä on toisiaan kohtaan. Tunteista ei puhuta, ei edes tällaisen järkyttävän tapahtuman jälkeen.

 Olen ryypännyt tänään urakalla. Olen vetänyt pullollisen viiniä, eikä sekään tunnu olevan tarpeeksi. Se ei riitä tukahduttamaan tunteitani tapahtuman johdosta. Tai tunteitani ylipäänsä. Välitän veljestäni, vaikka hän katkaisikin välinsä perheeseemme yli 10 vuotta sitten.

Toivon, että veljeni selviää. Rukoilen hänen puolestaan, vaikkei se mitään auttaisikaan. Toivon koko sydämestäni, että hän selviää hengissä ja ilman vammoja. Että hän tajuaisi lopettaa itsetuhoisen käyttäytymisensä (jatkuvan ryyppäämisen) ja pystyisi tekemään sovinnon perheensä kanssa.

En kuitenkaan odota ihmeitä. Kokemus on osoittanut, ettei liikoja kannata odottaa. "Toivo parasta, mutta pelkää pahinta." Niin saattaa käydä tässäkin tapauksessa. Veljeni saattaa selvitä tai sitten ei. Hän saattaa jäädä henkiin, mutta pahasti vammautuneena. Tai toipua täysin terveeksi. Mutta jatkaa holtitonta alkoholinkäyttöään.

Veljeni on alkoholisti, on ollut jo yli 10 vuotta. Välillä vieroituksessa, välillä töissä. Viime ajat lähinnä työttömänä, juoden päivän toisensa jälkeen.

Tiesin, että jotain tällaista tulisi tapahtumaan. Kliseistä sanoa, mutta osasin odottaa tätä. Aavistin etukäteen, että jollekin meistä tapahtuu jotain pahaa. Joku kuolee tai vammautuu.

 Ja nyt näyttää siltä, että veljeni saa kärsiä seuraukset. Haluaisin olla hänen luonaan, haluaisin auttaa häntä selviämään. Mutta hän ei halua apua. Ei perheeltään, ei keneltäkään.

Minä kyllä selviän. Mutta pelkään vanhempieni puolesta. Entä jos veljeni ei selviä? Mitä sitten? Miten vanhempani kestävät, miten muu perheeni selviää?

En ole koskaan oppinut tuntemaan veljeäni, mutta omalla tavallani rakastan häntä, kaikesta huolimatta.

Mitä muuta voin tehdä kuin toivoa parasta?

On niin avuton olo.

En voi auttaa veljeäni. Vain hän itse voi nyt auttaa itseään.

 

Eikä vielä ole edes ilta...

Tatuoitu mieleen

Piru asuu sisälläni. Se kuiskii korvaani joka käänteessä, kylvää mieleeni tuhon siemeniä: "Olet surkea, mitätön pikku paska. Vitun luuseri. Luuletko muka olevasi jotain? Sinusta ei koskaan tule mitään. Kaikki vihaavat sinua. Olet tuomittu epäonnistumaan. Älä edes yritä. Kaikki menee niinkuin ennenkin. Olet syntynyt häviämään."

Niin. Syntynyt häviämään. Monta kertaa on käynyt mielessä, pitääkö tuo lause todellakin paikkani minun kohdallani. Tähän asti niin moni asia elämässäni on mennyt aivan totaalisen päin helvettiä, että väkisinkin alkaa miettiä, onko tällä jokin kohtalo tai tarkoitus. Voisiko todella olla niin, että minun kohtaloni on olla ikuinen häviäjä?

Luin kerran eräästä kirjasta tarinan, jonka mukaan mies meni tatuoijalle ja halusi selkäänsä tekstin "Born to lose",syntynyt häviämään.Toinen asiakas ihmetteli kovasti miehen valitsemaa tekstiä ja kysyi vanhalta tatuoijamestarilta, haluaako joku todella selkäänsä tuollaisen tekstin? "Kyllä", mestari vastasi. "Mutta ennenkuin tatuoidaan iholle, on jo tatuoitu mieleen".

Tatuoitu mieleen. Todellakin. Kuinka paljon meillä ihmisillä onkaan ennakkoluuloja, ajatusvääristymiä ja valheellisia käsityksiä itsestämme. Monelle meistä on todellakin tatuoitu mieleen nämä kuuluisat sanat: "syntynyt häviämään."

Itse olin pitkään tätä mieltä omalla kohdallani ja välillä vieläkin tuo sama tunne jyrää ylitseni, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, ettei se voi pitää paikkaansa. Että kohtaloa ei ole, vaan jokainen valitsee itse kohtalonsa. Mutta ajatusvääristymät ovat sitkeässä. Piru sisälläni jatkaa tuhon siementen kylvämistä mieleeni. Eikä sillä ole aikomustakaan lopettaa.

Loneliness forever

Masentaa. Masentaa niin helvetin rankasti. Eilen oli hyvä päivä, itseasiassa monta hyvää päivää on ollut takana. Ja nyt taas tällainen normi paskapäivä. Mikään ei näköjään paranna tätä masennusta. Voiko sitä edes parantaa? Itkettää mutta en edes pysty itkemään kunnolla. Haluaisin hakata ja viillellä mutta en voi. Kädet ovat jo paskana muutenkin.

Vedin maanantaina neljä Diapamia ja eilen toiset neljä. Kohta ne on loppu ja vitun lääkärit eivät enää halua kirjoittaa lisää. Varsinaisia kusipääsadisteja. Mä ihan oikeasti tarvitsen niitä lääkkeitä selvitäkseni sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin niissä jotka liittyvät töihin tai opiskeluun. Tätä lääkärit eivät ymmärrä. Ne luulevat, että jään koukkuun. En ole jäänyt, mutta lääkkeiden teho on haipunut minimiin. Tarvitsisin vahvempaa kamaa, vähintään 10mg:n tabuja. Olen käynyt ruinaamassa jopa yksityiseltä, mutta tuloksena oli 100€ lasku ja kehoitus tulla myöhemmin uudestaan. Jäi siis vain luu käteen. Oikeasti, haistakaa vittu kaikki lääkärit!

Töissä on ollut viikon ajan paljon sosiaalisia tilanteita, joissa minun täytyy olla aktiivinen ja se syö voimiani toden teolla. Olen selvinnyt vain Diapamin voimalla. En tiedä, kuinka kauan lääkkeet riittävät tätä tahtia.

Pahinta on kuitenkin jatkuva yksinäisyys. Näin syksyllä se tulee erityisen rajusti esiin, kun töissä tapaa ihmisiä ja kaupungissa hengaillessa tajuaa, kuinka saatanan yksin sitä lopulta on. Kaikki ystävät asuvat muualla ja vanhempiakin tapaan vain kerran tai pari kuukaudessa. Minulla ei ole sosiaalista elämää työn ulkopuolella.

Olen aina ollut se outolintu, erilainen lapsi ja nuori, jota kiusattiin ja halveksittiin. Nyt minusta on tullut aikuinen, jota ei kiusata, mutta joka jää aina yksin. Aivan kuin toiset ihmiset välttelisivät minua. En saa ystäviä. Kukaan ei halua viettää aikaa kanssani. Olen niin rasittava ja paska ihminen, että vanhat kaverininkin ovat varmaan kanssani lähinnä säälistä.

Pian on tulossa parhaan ystävän häät ja varmistui hiljattain, että hän on raskaana. Vauva syntyy ensi vuoden puolella. Onnittelin häntä iloisesti hymy huulilla, mutta sisimmässäni olen pettynyt ja surullinen. Pelkään menettäväni hänet äitiydelle ja ettemme enää näe juuri koskaan. Hajoaako ystävyytemme tähän? Joka tapauksessa se tulee muuttumaan...

Häissä pelkään itkeväni. En niinkään liikutuksesta, vaan surusta. Ystäväni muistuttaa minua tahtomattaan siitä, mitä en itse koskaan tule saamaan. Ei miestä, ei perhettä, ei kunnon työtä, ei sosiaalista elämää. Vain loputon yksinäisyys ajasta ikuisuuteen.

Haluaisin vain normaalin elämän. En pyydä paljoa. Haluaisin päästää irti menneisyydestä....Mutta menneisyys ei päästä irti minusta.

Kipua ja tuskaa

Huomenna on asiakastapaaminen töissä erääseen projektiin liittyen. Pelottaa. Pelottaa ihan vitusti, vaikka olen yrittänyt itselleni vakuuttaa kaikkea muuta. Että en oikeasti pelkää, että se on vain pientä, asiaankuuluvaa jännitystä ja menee kyllä ohi. Ja vitut. Pelko on niin vahva ja voimakas, että se jyrää alleen kaiken muun.

Koko keho käy ylikierroksilla. En pysty rentoutumaan. Ahdistaa ihan koko ajan. Yritän olla ajattelematta huomista. Hoen itselleni, että kyllä se siitä, ei mitään pelättävää, pelko on vain illuusio, kaikki menee hyvin ja minä selviän siitä tilanteesta. Mutta se ei riitä. Ei, mikään ei riitä, koska pelkoa ei voi ottaa pois. Pelko on hallinnut elämääni jo 20 vuotta, ei se lähde käskemällä yhtään mihinkään.

"Mitä sä oikein pelkäät? Ihmisiähän ne vaan on, ei ne sua syö!" Noin minulle on monta kertaa sanottu. On annettu ymmärtää, että pelkoni on turha ja että vain asennettani muuttamalla hokkuspokkus parantuisin ja lakkaisin yhtäkkiä pelkäämästä ihmisiä. Voi kun se olisikin noin helppoa!

Jos on lähes koko pienen ikänsä kokenut kiusaamista ja uhkaa toisten taholta, luottamus menee helposti niin omaan itseen kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin. Ei enää usko, ei jaksa uskoa, että joku haluaa olla oikeasti minulle hyvä. On tottunut siihen, että ihmiset haluavat tehdä mulle pahaa, enemmän tai vähemmän. Miten voisin alkaa tosta noin vaan luottaa ihmisiin kun se luottamus on niin monta kertaa petetty?

Mieli tekee viiltää taas kerran. Kovaa ja syvältä. Niin syvältä, että sattuu kunnolla, niin syvältä että fyyysinen kipu veisi mennessään tämän pelon ja tuskan. Mutta en uskalla tarttua terään. En ehkä pystyisi enää lopettamaan.

Myös fyysiset kivut vaivaavat. Selkää särkee ja niveliä kolottaa. Oikea käsi on välillä niin kipeä, ettei sillä voi tehdä käytännössä mitään. Olen hakannut kroppani paskaksi. Vituttaa, ongelmia on muutenkin tarpeeksi.

Kun lääkäri kysyy, olenko joskus loukannut käteni tai jalkani, en voi kertoa totuutta. Eihän sitä voi sanoa lääkärille, että kyllä, olen loukannut itseni tosi pahasti, olen satuttanut itseäni, olen hakannut itseäni niin monta kertaa, että jotain kropassani on mennyt rikki.

Miten kukaan voisi kertoa tuollaista? Kuka tahansa lääkäri pitäisi silloin minua hulluna. Jota kieltämättä olenkin, mutta en halua, että kukaan saa tietää sitä.

Tarinalla on opetus. Älkää hakatko itseänne! Mustelmat paranevat, mutta kehosi saattaa vahingoittua pysyvästi.

Työharjoittelua ja viiltelyhaluja

Maanantaina olisi taas luvassa uusi työharjoittelupäivä. Jännittää ja suoraansanottuna pelottaa myös, mitä viikko tuo tullessaan. Kuukausi on mennyt ihan mukavasti, mutta minulla on tapana kuvitella mielessäni aina se pahin kauhuskenaario ja odottaa että kaikki menee päin persettä joka tapauksessa.

Tämän harjoittelun olen päättänyt saada läpi, tuli mitä tuli (sopimus voimassa joulukuun loppuun) mutta silti pelkään, pelkään toisinaan aivan helvetisti, että jotain kauheaa tapahtuu. Pelkään kontakteja toisten ihmisten kanssa, pelkään ymmärtäväni annetut ohjeet väärin, pelkään mokaavani peruuttamattomasti. Pelkään kaikkea ja kaikkia. Työpäivistä olen selvinnyt aika vähäisellä ahdistuksella, mutta vapaa-ajalla se iskee tuplasti pahempana...

Pelkoa pelkoa pelkoa, koko vitun elämä yhtä saatanan pelkokierrettä! Alkaa suoraansanoen todella vituttamaan ja kyllästyttämään, että aina on pelko perseessä, joka ikinen päivä, joka helvetin hetki. En pysty rentoutumaan. Ahdistusoiretta pukkaa ja sydän hakkaa rinnassa liian kovaa. Haluaisin itkeä mutta kyyneleitä ei tule kunnolla. Cymbalta turruttaa tunteet tehokkaasti, mutta ei kykene viemään pois henkistä kipuani.

Viiltelynhalu on ollut kasvussa huolestuttavan paljon viime aikoina. Haaveilen teristä viikottain, välillä lähes päivittäin. Miksi, oi miksi en vain voisi tarttua siihen veitseen ja viiltää?

Kaikki on periaatteessa hyvin (lue:siedettävästi) mutta silti haluan satuttaa itseäni. Haluaisin viiltää kädet ja jalat täyteen, kunnes näkyvillä ei enää olisi puhdasta ihoa, pelkkiä verisiä juovia vain. Haluan nähdä veren virtaavaan, kertyvän lattialle lätäköiksi, haluan repiä haavat auki ja tuntea fyysistä tuskaa, joka turruttaisi minut edes hetkeksi. Mutta en uskalla. Pelkään jääväni koukkuun ja sitten se on menoa lopullisesti.

Eihän se nyt niin vakavaa ollut

Tänään katselin erään koulukiusaamista käsittelevän ohjelman. Reagoin yllättävän vahvasti, vahvemmin kuin koskaan aiemmin. Sydän alkoi hakata kovempaa ja tuntui kuin rintaa puristaisi rautainen käsi. Ahdistus tuli valtavalla voimalla päälle. Oli vaikea hengittää.

Itketti. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni tahtomattani. Samalla hävetti. Miksi minä itken katsellessani videota joka käsittelee kiusaamista? Siitähän on jo 13 vuotta. Ei minulla ole ennenkään ollut tapana pillittää jos luen tai kuulen kiusaamisesta. Ainahan minä olen yrittänyt olla vahva. Kova, kylmä ja välinpitämätön. Olen niin kovasti yrittänyt olla tuntematta tuskaa. *Eihän se nyt niin vakavaa ollut.*

Mutta se oli. Helvetin vakavaa. Olen tajunnut kaiken vasta jälkeenpäin. Niin kai usein käy. Olen ollut jonkinlaisessa shokkitilassa tai unessa kaikki nämä vuodet. En ole halunnut myöntää totuutta itselleni. Olen yrittänyt unohtaa kaikin voimin, mutta nyt olen kulkenut tämän tien loppuun. En voi enää kieltää sitä, miten asiat ovat ja miten ne olivat. Kipeä totuus on, että kiusaaminen aiheutti minussa valtavat vauriot, jotka eivät ehkä koskaan parane täysin.

On erittäin tuskallista ja epämiellyttävää katsoa totuutta silmiin. Että on sittenkin uhri. Että ne paskiaiset onnistuivat satuttamaan minua ihan oikeasti. Että kiusaaminen ei jäänytkään sinne yläasteelle, vaan sama helvetti jatkuu edelleen pääni sisällä. Että sillä oli ja on edelleen seurauksia, jotka vaikuttavat elämäni jokaiseen osa-alueeseen.

En halua olla uhri. Silti tahtomattani jouduin uhrin asemaan. Olin yksin ja avuton, aseeton kiusaajiani vastaan. Kukaan ei puolustanut minua. Kaikki käänsivät katseensa sivuun ja antoivat pahan tapahtua. Opettajat, vanhemmat, luokkatoverit, kaikki. Kaikki ovat syyllisiä, tavalla tai toisella.

Pahinta ei ollut itse kiusaaminen, vaan totaalinen sivuun jääminen kaikesta sosiaalisesta toiminnasta. Minulla ei ollut ystäviä, ei kavereita. Olin täydellisen, totaalisen yksin. Aina joskus oli joku, vähän aikaa. Sitten välimme katkesivat syystä tai toisesta. Mutta sama peruskuvio toistui uudelleen ja uudelleen.

Minä olin aina se, joka jäi lopulta yksin. Minut on hylätty ja petetty, minulle on käännetty selkä niin monta kertaa, etten jaksa edes muistaa. Koen, että ihmiset ovat pettäneet minut. Minä olen ikuisesti ulkopuolinen. Tämä tunne on jo osa minua, osa persoonaani. En tiedä mitään toisenlaisesta elämästä.

Olen käynyt terapiassa yhteensä 10 vuotta. Enkä siltikään ole pystynyt puhumaan kunnolla kiusaamisestani. Niin kipeä asia se edelleen minulle on.

Millainen olisin ilman näitä kokemuksia? Olisiko kaikki paremmin, olisiko minulla ammatti ja työ, ystäviä, ehkä jopa perhe? Pystyisinkö elämään normaalia elämää niinkuin normaalit, terveet ihmiset?

Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. En uskalla juurikaan ajatella tulevaisuutta. Mitä siellä on odotettavissa vai onko mitään?

 En tiedä, millaista on tavallinen elämä. Millaista on, kun on oikeita ystäviä ja tuntee kuuluvansa joukkoon. Minä en ole koskaan kuulunut mihinkään. Kellun irrallani todellisuudesta, olen kuin komeetta, joka kiitää yksin avaruudessa ajan halki, erillään kaikesta muusta.

Minä olen muukalainen. Paremmin en osaa tätä tunnetta kuvata. Yksinäisyys kalvaa ja syö minua sisältä joka päivä, joka minuutti, joka hetki.

En olisi halunnut tällaista elämää.

Mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja.

 

Kaksijakoinen minä

Yksi suurimmista persoonallisuuteeni liittyvistä ongelmista on luonteeni kaksijakoisuus. Minussa elää kaksi eri ihmistä, kaksi eri puolta, jotka ovat jatkuvassa ristiriidassa keskenään ja joiden kanssa on vain tultava toimeen, vaikka välillä tuntuu, että tämä ristiriita repii minut kappaleiksi...

On Kiltti Tyttö ja Paha Tyttö. Kiltti Tyttö haluaa miellyttää kaikkia, pärjätä koulussa, tehdä asiat niinkuin kuuluu. Kiltti Tyttö paheksuu muiden huonoa käytöstä ja haluaa istua yksin nurkassa lukemassa. Kiltti Tyttö rakastaa vanhempiaan ja haluaa olla kaikille kiva. Kiltti Tyttö ei huuda eikä kiroile, vaan jaksaa hymyillä ja hakea hyväksyntää suoritustensa kautta. Kiltti Tyttö on pieni ja näkymätön hiirulainen, jota muiden on helppo pompotella mielensä mukaan. Kiltti Tyttö kulkee massan mukana, eikä vahingossakaan halua herättää huomiota.

Paha Tyttö on Kiltin Tytön vastakohta. Paha Tyttö haluaa huomiota ja sitä hän myös saa. Paha Tyttö huutaa, kiroilee, ryyppää, varastaa ja tekee kaikkea sellaista, mitä Kiltti Tyttö ei koskaan tekisi. Paha Tyttö ei ole kiinnostunut koulusta eikä saavutuksista ylipäätään. Paha Tyttö haluaisi vain bilettää vuorokaudet ympäriinsä ja vähät välittää velvollisuuksista. Paha Tyttö näyttää elämälle keskisormea eikä hae kenenkään hyväksyntää. Paha Tyttö ei halua miellyttää vaan pyrkii siihen, että häntä miellytetään. Paha Tyttö on näkyvä ja kuuluva hahmo, joka pukeutuu dramaattisesti ja jolle kukaan ei tule vittuilemaan, koska hän antaa aina takaisin, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kumpi minä oikeasti olen? Paha vai Kiltti Tyttö? Vai olenko kumpaakaan? Tämän kysymyksen kanssa olen paininut vuosikaudet. En todellakaan tiedä, kumpi minä on aidompi, se "oikea" minä vai ovatko molemmat vain ylirasittuneen mieleni sivutuotteita ja todellinen minäni piilottelee jossain syvällä sisimmässäni, mistä se ei uskalla tulla esiin?

Miksi minussa ylipäätään on kaksi näin vahvasti erillistä puolta? Miten voi olla kaksi näin paljon toisistaan eroavaa persoonaa yhden ihmisen pään sisällä?

Ristiriita on hajottava. Mieleni on jatkuvassa puristuksessa näiden kahden eri minän välillä.

Ne alkoivat eriytyä toisistaan joskus 12-14 ikävuoden kohdalla. Siihen asti olin ollut enimmäkseen Kiltti Tyttö ja yhäkkiä, vuodessa tai parissa, minusta kehittyikin Paha Tyttö. Varmaan aika tyypillinen kehityskulku monelle siinä iässä, mutta yleensä tämä Paha Tyttö- vaihee menee suurimmalla osalla ohi kun murrosikä päättyy. Minulle niin ei käynyt. Paha Tyttö jäi pysyväksi osaksi minua.

Joskus tuntuu, että se on tuonut elämääni pelkkiä ongelmia, pelkkää pahaa ja välillä haluaisin päästä siitä kokonaan eroon. Toisaalta taas en halua. Paha Tyttö on osa minua. Jollain tapaa tämä persoonallisuuteni osa on suojellut minua, pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet. Ilman sitä olisin kenties romahtanut kokonaan.

Luulen, että Paha Tyttö on minun suojakuoreni elämän kovuutta kohtaan. Se syntyi tarpeeseen, se syntyi suojaamaan minua maailman pahuudelta ja toisilta ihmisiltä. Se päätti muuttua kovaksi, jottei maailma pystyisi enää koskaan satuttamaan sitä. Se päätti nauraa maailmalle, koska maailma oli nauranut sille.

Paha Tyttö on vihamielisen, piittaamattoman ympäristön tuotos. Siihen kiteytyvät teinivuoteni ja sille tasolle se on myös jäänyt. Sillä ei ole aikuisen ihmisen vastuuntuntoa, koska se on keskentekoinen raakile, joka ei ole koskaan kasvanut isoksi. Se on se osa minusta, joka suhtautuu kaikkeen negatiivisesti.

Kiltti Tyttö taas on täydellinen illuusio ihmisestä, jollainen minä en koskaan voi olla. Kiltti Tyttö on myös ympäristön tuote. Haavekuva, jollainen mieleeni on syötetty ja josta en pääse irti. Täydellinen ihminen, ihannoitava ja samaistuttava esimerkki, jota kohti pitäisi pyrkiä, mutta joka on ikuisesti saavuttamattomissa.

Nämä kaksi puolta siis yhdessä muodostavat tämänhetkisen minuuteni. Ja minähän olen pelkkä keskentekoinen raakile ihmisenä. En vielä läheskään valmis, en läheskään tasapainossa. Enkä ehkä koskaan tulekaan olemaan.

Silti minulla on vahva tunne siitä, ettei tässä ole vielä kaikki. Että minussa on vielä joku kolmaskin, joka ei ole halunnut tulla esiin omana itsenään. Minä en ole yhtä kuin osieni summa.

Kuka minä oikeasti olen, sitä en vielä tiedä. Se jää toistaiseksi arvoitukseksi. Ehkä vielä jonain kauniina päivänä palapelin palaset loksahtavat paikoilleen ja minusta kuoriutuu esiin Se Todellinen Minä.

Syntynyt häviämään?

Tämä viikko on ollut kohtuullisen hyvä. Olen jaksanut käydä harjoittelussa ja olen tykännyt olla siellä, mikä oli mulle varsin suuri yllätys...Aina aiemmin olen sössinyt kaikki työharjoitteluni ja ne ovat jääneet kesken, yleensä ahdistuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Yhtäkkiä on tullut jonkinlainen romahdus ja minä olen jättänyt leikin kesken. En ole jaksanut loppuun asti, en ole yrittänyt täysillä. Inhoan itseäni tämän vuoksi.

Lähes koko aikuisikäni olen tuntenut epäonnistuneeni kaikessa mihin ryhdyn. Aivan kuin otsaani olisi lyöty leima: "Syntynyt häviämään." Kyllähän mä järjellä ajateltuna sen ymmärrän, ettei kukaan synny häviämään, mutta joskus vain tulee sellainen tunne, että näin täytyy minun kohdallani olla. Olen syntynyt häviämään ja tulevaisuudessakin kaikki tulee menemään päin helvettiä, piste.

Olen mennyt ajatuksissani niinkin pitkälle, että olen välillä aivan tosissani epäillyt, että joku jossain rankaisee minua. Kohtalo tai Jumala tai jokin. Minua rangaistaan, siitä olen ollut varma.

Viime aikoina olen alkanut kuitenkin kyseenalaistaa tätä uskomustani. Voisiko todellakin olla niin, ettei minua rangaistakaan, etten minä olekaan syntynyt häviämään? Ettei elämän tarvitse olla yksi suuri epäonnistuminen vaan että minullakin voi vielä olla edessäni tulevaisuus, jopa ihan hyvä sellainen?

En enää jaksa elää jatkuvassa pelossa ja itseni kieltämisessä. Olen väsynyt vihaamaan muita ja ennenkaikkea itseäni. En kertakaikkiaan jaksa elää näin. Ei tämä elämä tunnu elämisen arvoiselta tässä tilassa. Puolet vuorokaudesta elän pelossa ja toisen puolen täyttää sanoinkuvaamaton viha.

Vihani taustat

Olenko aikaisemmin puhunut blogissani vihasta? Olen tainnut mainita siitä jotain, pienessä mittakaavassa, mutta asian syvällisempi käsittely on jäänyt jostain syystä kesken. Siksipä päätinkin, että puhun tänään vihasta. Voisin kertoa hieman taustoja:  miksi vihaan, ketä vihaan ja mikä minusta on tehnyt tällaisen?

Yksinkertaista vastausta ei taida olla olemassa. Minä vihaan, koska minua kohtaan on osoitettu vihaa. Muodossa ja toisessa. Jo pienestä pitäen. Niin kauan kuin jaksan muistaa.

Leikkikoulussa se alkoi. Kiusaaminen. Olin erilainen lapsi kuin muut. Aistiyliherkkä. Temperamenttinen. Helposti suututettava. Se, jota itketettiin oikein porukalla, koska ne tiesivät, että minä itkin aina. Lapset osaavat olla julmia. Onneksi en muista tuosta ajasta paljoakaan, muuten olisin varmasti jo hullujenhuoneella.

 Ala-aste meni jotenkuten, vaikka minua kiusattiinkin lähestulkoon päivittäin. Se oli sitä tavallista, mitä lapset tekevät toisilleen:  tavaroiden piilottelua, haukkumista, tönimistä, joukosta eristämistä. Välillä suorasukaisempaa, niin toisten lasten kuin aikuistenkin nähtävillä, välillä taas hienovaraisempaa, jolloin ulkopuoliset eivät välttämättä huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Minua nöyryytettiin säännöllisesti. Erityisesti pojat olivat kimpussani. Minua haukuttiin ulkonäköni takia, pilkattiin tyhmäksi ja minua kusetettiin monin eri tavoin. Valehdeltiin päin naamaa, puhuttiin paskaa selän takana. Teeskenneltiin ystävää ja käännettiin sitten selkä.

Ajettiin takaa koulumatkoilla, uhattiin työntää pää vessanpönttöön, heiteltiin lumipalloilla. Annettiin kaikin tavoin ymmärtää, että olen huonompi kuin muut. Vuosia siihen meni, mutta vähitellen aloin uskoa siihen itsekin. Että todella olen huonompi kuin muut ja etten minä koskaan kelpaa kenellekään omana itsenäni.

Olen edelleen vakaasti siinä uskossa, että minä olen jollain tavalla häiriintynyt ja outo, erilainen kuin kaikki muut ihmiset universumissa. Olen erikoistapaus, hullu ja vaarallinen skitso, joka pitäisi pitää visusti neljän seinän sisällä, jotta muut olisivat turvassa minulta.

Olen ruma ja tyhmä. Hulluuden tulinkin jo tuossa maininneeksi. Aivan kuin minun ja muun maailman välillä olisi jonkinlainen näkymätön muuri, lasiseinä joka erottaa minut siitä oikeasta todellisuudesta, jossa muut ihmiset elävät. Minä elän jossain toisessa maailmassa, omassa pikku universumissani, johon kenelläkään ei ole pääsyä ja josta minä en vuorostani voi päästä pois.

Mieli osaa unohtaa. Mieli keksii keinot, suojelee omistajaansa muistojen tuskalta. On niin monta tapaa unohtaa ja turruttaa itsensä. Minä olen suurimmaksi osaksi unohtanut, mutta vieläkin muistan liikaa. Haluaisin unohtaa kaiken, aivan kaiken. Päästä yli siitä helvetistä, jossa elän.
 Olen aina tuntenut olevani yksinäinen. Kaiken ulkopuolella. Yksinäisyys synnyttää surua. Ja suru synnyttää vihaa. Koska surua ei ole lupa tuntea. Ei ole lupaa näyttää tunteita, eikä missään nimessä saa itkeä. Joten sitä oppii peittämään tunteensa. Kerää sisälleen kaiken sen tuskan ja vihan jota ei voi näyttää, jota ei pääse purkamaan normaalisti.

Koulu on yhtä kuin vankila. Siellä vallitsee viidakon laki, siellä olet täysin toisten oppilaiden armoilla. Opettajat eivät joko halua nähdä tai ummistavat silmänsä todellisuudelta. Koko ajan täytyy olla varuillaan ja tarkkailla ympäristöään. Kuka on seuraavan nurkan takana? Uskallanko kulkea tästä? Mitä jos ne tulevat käytävällä vastaan? Mitä jos ne lähtevät perään ja saavat minut kiinni? Ja suurin kysymys kuuluu: mitä ne tekevät minulle, KUN ne saavat minut kiinni?

Kauhun tasapaino. Sitä se oli, koko kouluaika. Yhtä saatanan kauhun tasapainoa joka helvetin päivä. Ei varmaan ollut yhtäkään päivää, jona ei olisi pelottanut mennä kouluun. Vielä nykyäänkin sunnuntait ahdistavat, koska sunnuntain jälkeen tulee maanantai ja 9 vuotta minua koulutettiin niin kovin tehokkaasti siihen, että huomenna taas ahdistaa ja lujaa. Huomenna ja sitä seuraavina päivinä saa pelätä koko pienen sydämensä kyllyydestä.

Yläaste oli pahinta aikaa. Murrosikä iski rajuna ja ainoa kaveri, joka minulla oli ollut, muutti toiselle paikkakunnalle. Jäin siis yksin ja seuraavat kolme vuotta ovat niin mustia, ettei minulla ole paljoakaan muistikuvia niistä vuosista. Mutta tunteet ovat jäänet mieleen enemmän kuin hyvin. Vahvimpina niistä viha, jatkuva häpeä ja pelko.

Yläasteella kiusaaminen siis jatkui ja masennuin ensimmäistä kertaa. Aloin viillellä itseäni ja paha olo sisälläni kasvoi kasvamistaan. Vanhempieni kanssa en tullut toimeen, riidat olivat viikottaisia. Yhdessä vaiheessa äitini oli jopa valmis laittamaan minut laitokseen, kun ei olisi jaksanut enää riehumistani.

Kun olin pieni, minua kuritettiin fyysisesti kotona. Vanhempani nöyryyttivät ja uhkailivat minua väkivallalla. Syömistäni kontrolloitiin. Minua istutettiin kerran pakkasella kuistilla vähissä vaatteissa rangaistukseksi, kun en suostunut tiskaamaan. Sain risua ja luunappia. Kerran isäni tukisti niin, että päänahka oli kipeänä monta päivää. Ennen vanhaan täysin normaaliksi luonnehdittua toimintaa. Nykyisin rikos, josta vanhempani eivät joutuneet koskaan vastuuseen. Myönnän, olen edelleen heille katkera.

Pelkäsin vanhempiani, mutta erityisesti isääni. Hän oli usein kireä ja pahantuulinen. Äiti oli nyrkin ja hellan välissä. Ei isäni koskaan äitiäni lyönyt, minua kylläkin. Kasvattamisen piikkiin he laittoivat kohteluni, molemmat. Heidän lapsuudessaan lasten nöyryyttäminen ja kiusaaminen oli arkipäivää. Ehkä he ajattelivat todella, että tekivät minun parhaakseni?  Mutta jotenkin tuntuu vaikealta uskoa sitä.

Luulen, että vanhempani purkivat omaa pahaa oloaan minuun. Ja kuka olisikaan helpompi kohde kuin puolustuskyvytön lapsi, joka ei ymmärrä, mitä hänelle tapahtuu ja miksi?

Minua satutettiin niin koulussa kuin kotonakin. Olin kahden tulen välissä. Pelkäsin lähteä aamulla kouluun ja välillä pelkäsin myös lähteä koulusta kotiin. Odottaisiko siellä taas uusi selkäsauna jostakin, jonka syytä en tiennyt?

Olen vihannut vanhempiani, erityisesti isääni. Olen jopa toivonut hänen kuolemaansa. Enää en ole niin vihainen, mutta vieläkään en voi antaa heidän tekojaan anteeksi. Eiväthän he ole koskaan edes anteeksi pyytäneet, saati myöntäneet kohdelleensa omaa lastaan väärin.

Viha siis kasvoi ja kasvoi vuosia, kunnes teini-iässä se räjähti käsiin. Aloin käyttäytymään äärimmäisen aggressiivisesti. Hakkaaminen ja viiltely alkoi, samoin huutaminen ja kiroilu. Ovien paiskominen niin lujaa, että katosta hajosi lämmitys. Potkaisin huoneeni oveen reiän ja kirjahyllystä hajotin oven. Olin täysin pitelemätön ja se pelotti minua itseänikin.

 Tätä samaa paskaa on nyt jatkunut viisitoista vuotta, eikä vihani näytä laantumisen merkkejä. Luultavasti kiusaaminen ja vanhempien taholta koettu väkivalta yhdessä ovat saaneet aikaan tämän leppymättömän vihan, joka edelleen pitää minua otteissaan kynsin ja hampain.

Vihaan kiusaajiani. Vihaan jollain tasolla myös vanhempiani. Erityisesti vihaan miehiä, koska he ovat aina tehneet minulle pahaa. Vihaan ystäviäni, jotka satuttivat minua. Vihaan entistä opettajaani, joka salli kiusaamiseni. Ja eniten vihaan kaikkia niitä, jotka uskaltautuvat asettua kanssani poikkiteloin.

Haluaisin todella hallita vihaani.

Mutta tällä hetkellä vihani hallitsee minua.

Kipu on itse elämä

Kaksi viikkoa työharjoittelua takana. Yllättävän hyvin on kaikki sujunut tähän mennessä. Olen saanut olla suht rauhassa. Kukaan ei ole toistaiseksi valittanut mistään tai tullut vittuilemaan päin naamaa. Odotin pahinta, kuten tapanani on. Eipähän sitten tule ainakaan suuria pettymyksiä, jos homma ei sujukaan.

Anonymiteettini säilyttämikseksi en kerro missä työskentelen tai millä alalla. En halua, että kukaan tuttuni bongaa minua täältä ja henkilöllisyyteni paljastuisi. Sen verran arkaluonteisia asioita tänne kirjoitan, etten soisi kenenkään koskaan saavan tietää salaisuuttani...

Mieliala on ollut siedettävä viimeiset pari viikkoa. Viiltelykin jäi onneksi siihen yhteen kertaan silloin edellisiltana ennen töiden alkamista ja muutenkin olen pysynyt melko rauhallisena. Mitä nyt pari kertaa olen hakannut itseäni kun on oikein vituttanut, mutta se on kohdallani täysin normaalia, ei merkki mistään hälyttävästä, akuutista ongelmasta.

Silloin kun sorrun viiltelemään, on tosi kyseessä. Silloin voin todella huonosti ja olen niin epätoivon partaalla, etten enää keksi muita selviytymiskeinoja. Tuska on yksinkertaisesti liian suuri voitettavaksi muilla keinoin.

Toivon todella, etten enää jatkossa satuttaisi itseäni viiltämällä. Mutta en voi luvata mitään ja terän houkutus on alati läsnä...Itseasiassa nytkin tekisi kovasti mieli tarttua terään ja rikkoa iho, antaa veren virrata pitkin jalkoja, nähdä kuinka se valuu pieninä kauniina noroina lattialle.

En ymmärrä, miksi haluan viillellä itseäni silloinkin, kun minulla menee niinsanotusti hyvin. Vaikka olisi kuinka ihana päivä ja iloinen mieli niin ajatukset palaavat aina siihen. Viiltelyyn. Itsensä vahingoittamiseen, tavalla tai toisella.

Välillä tunnen olevani lähestulkoon normaali ja hetken päästä saatan vajota masennuksen syvimpiin syövereihin. Silloin käyttäydyn lähes poikkeuksetta itsetuhoisesti. Tai makaan sängyllä itkemässä tuskaa ja yksinäisyyttä, jotka nakertavat minua kuin syöpä.

Ja haavassa tykyttävä kipu...Se on sairas, mutta samalla ihana tunne. Sitä tuntee olevansa elossa, todella elossa. Kipu tuo takaisin tähän hetkeen. Kipu pakottaa olemaan läsnä ja unohtamaan kaiken muun.

Kipu sykkii elämää. Kipu on itse elämä. Kipu pitää hengissä. Kipu lohduttaa, kipu parantaa. Ainakin hetkellisesti.

 Näin olen sen oppinut, kantapään kautta.

Onhan minulla aina veitseni, jos ei mitään muuta.

Ne teki elämästä mulle helvetin

Kuten olette ehkä huomanneet, mielialani vaihtelevat laidasta laitaan. Käyn ääripäissä melkein päivittäin. Välillä on hyvä olo ja sitten taas, aivan varoittamatta, hetken päästä on aivan kamala olo. Niin kamala, että on pakko vahingoittaa itseään.

Vihaan näitä mielialanvaihteluita niin helvetisti. Ne tekevät elämästä välillä sietämätöntä. Kun olisi edes joskus tasapainoinen ja rauhallinen, mutta kun ei...Aina mennään äärilaidasta toiseen. Kuitenkaan minulla ei ole todettu maanisdepressiivisyyttä tai epävakaata persoonallisuutta tai mitään sellaista "vakavaa." Tosin jossain vanhassa lääkärinlausunnossa lukee, että minulla olisi estynyt peroonallisuus rajatilapiirtein.

 Päädiagnoosinihan on masennuksen lisäksi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, joka määrittelee käyttäytymistäni aika merkittävästi, joten varmasti olen ainakin jossain määrin epävakaa. Olen ollut pikkulapsesta lähtien. Mun on aina ollut hirveän vaikeaa kestää pettymyksiä ja mielipahan tunteet ovat tulleet todella voimakkaina.

Koulussa minua pidettiinkin varsin hulluna. Toisaalta en kyllä yhtään ihmettele, kun mietin silloista käytöstäni...Toistuvia raivokohtauksia, luokasta karkaamisia ja jatkuvia konflikteja toisten ikätovereiden kanssa. Kai minä olen jonkinlainen syntymähullu, ollut sekaisin jo pienestä pitäen.

Tämän vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut. Täytin 28 ja se laukaisi mielessäni jonkinlaisen lukon, joka siellä oli ollut jo pitkään. Tajusin, että kohta kolmasosa elämästäni on ohi ja tähän asti suurin osa siitä on ollut täyttä paskaa. Päätin, etten halua elää loppuelämääni samalla tavalla. Yksin, kärsien hiljaa kotelossani kuin toukka. Pitäen sisälläni kaiken sen raivon ja tuskan, joka minuun on kerääntynyt viimeisten 20 vuoden aikana.

En yksikertaisesti jaksa enää jatkaa tällä tavalla. Vihdoinkin minun on myönnettävä itselleni, etten voi elää enää näin. Olen kertakaikkiaan lopussa. En jaksa enää kantaa tätä taakkaa, joka painaa harteitani kuin säkillinen betonia. Elämä on jatkuvaa pelkoa. Loputon, päättymätön kehä, jossa kierrän ympyrää kuin joku saatanan hamsteri juoksupyörässä. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä paskaa.

Ne teki koulusta mulle helvetin. Ne teki koko tästä elämästä mulle helvetin. En jaksa enää kantaa tätä roolia, joka minulle annettiin. En enää jaksa rypeä tässä tuskassa ja yksinäisyydessä. Ennemmin kuolen kuin annan loppuelämäni valua tällä tavalla hukkaan.

Tuska on hirvittävä ja se voi iskeä milloin vain, aivan varoittamatta. Jokin pikkuasia voi laukaista tunnemyllerryksen ja pian minä makaan sängyllä tai lattialla ääneen huutaen ja itkien, kiroten tätä elämää, kiroten menneisyyttä ja niitä ihmisiä, jotka tekivät minulle tämän.

En enää jaksa olla uhri. Kipu on liian suuri, tuntuu kuin sydän räjähtäisi sen painosta. Muistaminen sattuu mutta vielä enemmän sattuu itsensä kieltäminen. Se, ettei mikään koskaan muutu. Kaikki jatkuu samaa harmaata rataa loppuun asti. En kestä sitä ajatusta. Ennemmin vaikka kuula kalloon, mutta ei enää sitä.

Hoen tätä mielessäni kuin mantraa. Ei enää tätä, ei enää tätä, ei ei ei. En pysty, en jaksa, en halua. Tuska ja pelko ovat kuluttaneet minut loppuun. Tämä taakka on saatava pois harteilta tai muserrun sen alle.

Lapsena itkemisestä rangaistiin. Koulutoverit pilkkasivat, isä käski "lopettaa sen märisemisen." Meidän perheessä itkua ei kestetty. Raivoaminen tuntui olevan sallitumpaa. Ja minähän raivosin sydämeni kyllyydestä. Huusin, haukuin ja opin vahingoittamaan itseäni. Suru kääntyi vihaksi. Ei sen olisi pitänyt mennä niin, mutta niin se vain meni. Kasvoin tunnevammaisessa ilmapiirissä ja nyt vasta olen oppinut ymmärtämään sen.

Tänä vuonna olen oppinut itkemään uudestaan. Pitkään tämä taito oli minulta kadoksissa. Olin tottunut reagoimaan vihaamalla. Kyyneleeni olivat minulta kielletty. Tästä olen hieman katkera vanhemmilleni.

Mutta tämän vuoden aikana olen itkenyt todella paljon, enemmän varmaan kuin viimeisten kymmenen vuoden aikana yhteensä. Olen vihdoin päässyt kosketukseen sen lapsen kanssa, joka oli pieni ja avuton, jolle oli tehty pahaa. Pystyin palaamaan tunnetasolla noihin tuskallisiin vuosiin ja muistamaan, miltä minusta todella tuntui. Kuinka paljon häpeää, pelkoa ja tuskaa mahtui noihin vuosiin, jotka olin yrittänyt niin kovasti unohtaa.

Nyt siis itken kaikkien niiden vuosien edestä, jolloin en voinut itkeä. Ja se tuntuu todella vapauttavalta. Vihdoinkin pystyn kokemaan aitoa surua, vihdoinkin voin oikeasti surra sitä, mitä minulle tapahtui. En enää kiellä suruani, kuten tein niin monta vuotta. Sallin itseni tuntea. Ja ennenkaikkea sallin itseni itkeä.

Vuosikausia minä häpesin itkemistä. Olin oppinut, että itku oli kiellettyä, nöyryyttävää ja osoitus yksilön heikkoudesta. Itkemisestä joutui silmätikuksi, sai itkupillin maineen. Tunteiden näyttäminen ei varsinkaan koulumaailmassa ollut suotavaa. Niinpä kehitin itselleni kovan kuoren ja päätin, ettei kukaan saa nähdä heikkouttani.

Nyt tuo kuori on murtunut ja minä saan vihdoin olla heikko. Olen antanut itselleni luvan itkeä. Se jos mikä parantaa. Itkeminen sattuu, mutta vielä enemmän sattuisi, jos en itkisi ollenkaan ja jatkaisin vihaamista.

Tiedän, että minulla on vielä pitkä matka tervehtymiseen, jos nyt edes koskaan pääsen niin pitkälle. Tämä on vasta ensimmäinen askel. Mutta olen pystynyt ottamaan sen ja olen siitä ylpeä.
 


 "I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul. The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me. The first I graft and increase upon myself, the latter I translate into a new tongue."

                                                        -Walt Withman-

Voi kuinka haluaisinkaan viiltää...

Olo on loppuunkulutettu. Olen ahdistunut, tuskainen ja äärimmäisen väsynyt. Haluaisin sanoa, että kuolemanväsynyt, mutta se ei aivan pidä paikkaansa. Jokin kipinä minussa vielä on, himmeästi hehkuva liekki joka pitää elossa, auttaa jaksamaan päivän kerrallaan, elämään tätä elämää, joka ei aina tunnu elämisen arvoiselta.

Tänään piti olla hyvä päivä. Heräsin aamulla ja katsoin ikkunasta ulos. Lämpötila viisi astetta ja pilvetön taivas. Kaunis, kuulas auringonpaiste sai heti pirteämmälle tuulelle. Päätin lähteä lenkille, koska on vapaapäiväni työharjoittelusta (teen siis kolmena päivänä viikossa töitä). Lenkki sujui oikein mukavasti. Kuljin pitkin järvenrantaa, kaunista luontopolkua, jonne on lyhyt matka kämpiltäni.

Kaikki näytti hyvältä, olo oli seesteinen ja ilma kauniin syksyinen. Puiden lehdet olivat kauniin keltaisia ja tuuli lennätti lehtiä hiljalleen maahan. Jäin katselemaan näkymää ja ajattelin, kuinka kaunis onkaan tämä hetki. Tunsin itseni hetken aikaa lähes onnelliseksi, lähes tasapainoiseksi. Vähän niinkuin normaalit ihmiset.

Tunsin iloa olemassaolostani, kiitollisuuttakin. Että sain olla tässä, kokea tämän hetken. Luonnon värit, hiljainen tuulenvire järveltä päin. Ajattelin, että tästä tulee hyvä päivä. Ehkä lähtisin valokuvaamaan hieman myöhemmin, näin kaunista päivää ei voi jättää käyttämättä.

Saavuin kämpille positiivisessa mielentilassa. Sitten tuli romahdus. Taas, juuri kun kaiken piti mennä hyvin niin päivä menikin pilalle heti kättelyssä. Avasin Facebookin ja siellä odotti viesti, joka oli minulle epämieluinen. En pystynyt käsittelemään asiaa rakentavasti. Raivostuin silmittömästi, heitin kännykän seinään ja aloin hakata itseäni raivon vallassa.

Sitten rojahdin sängylle itkemään. Hieman rauhoituttani vedin kuusi Diapamia naamariin. Ihan liikaa, tiedän. Nyt vain on sellainen olo että haluan olla lääkepöhnässä jotta saisin tämän pahan mieleni edes hetkeksi hallintaan.

 En osaa käsitellä tunteitani rakentavalla tavalla. Joko raivoan tai sitten itken hysteerisenä tai sorrun viiltelyyn tai vedän yliannostuksen rauhoittavia. Nytkin tekisi niin jumalattoman paljon mieli viiltää. Veitsi ei ole kaukana, vain muutaman askeleen päässä, tiskipöydällä astiankuivaustelineessä.

Voi kuinka paljon haluaisinkaan ottaa sen käteeni ja upottaa terän ihooni, tuntea ensimmäiset viillot, nähdä veren, tuntea kivun sykkivän avoimessa haavassa. Taistelen haluani vastaan, mutta välillä se on niin helvetin vaikeaa...

Viiltelyä ja ahmimista

Viime viikonloppu oli todella kauhea. Työkokeilua edeltävä viikonloppu ja minusta oli vähällä tulla hermoraunio. Pelkäsin työkokeilun alkamista enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Pelkäsin sitä niin paljon, että perjantain ja lauantain välisenä yönä en saanut unta ollenkaan. En ottanut normaalia Ketipinor - annostani (älkää kysykö miksi) ja väsymys ja pelko yhdessä saivat minut täysin sekaisin.

Itkin hysteerisesti lauantai-aamuna roikuttuani koko yön netissä. Pelko seuraavasta maanantaista ja valvottu yö saivat minut lähes hysteeriseen tilaan. Itkin ja itkin eikä sille meinannut tulla loppua. Välillä melkein huusin suoraa huutoa, olin kuin ahdistunut pieni eläin häkissään. Kuuntelin Spotifysta biisejä ja vollotin minkä kerkesin.

 Pelottavinta oli, kun yhtäkkiä sain hyperventilaatiokohtauksen, jollaista ei ole koskaan aiemmin tielleni osunut. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Koko ajan oli sellainen tunne, etten saa happea kunnolla. Tätä taisi kestää lähemmäs tunnin, ainakin puoli tuntia. En ole täysin varma, olin niin väsynyt ja sekaisin, että ajantaju jotenkin katosi.

Yritin ja yritin yhä uudelleen hengittää normaalisti, mutta en vain pystynyt siihen. Henki ei kertakaikkiaan kulkenut kunnolla. Paniikkikaan ei ollut kaukana. Säikähdin, koska mitään tuollaista ei ole mulle koskaan aiemmin tapahtunut. Jossain vaiheessa aloin jo hieman pelkäämään, iskeekö nyt paniikkikohtaus. Lopulta sain kuitenkin hengitykseni rauhoittumaan kuuntelemalla musiikkia ja nappamalla pari Diapamia sekä yrittämällä keskittyä muihin asioihin. Kai sitä vain oli psyykkisesti niin ahdistunut, että tällä kerralla tuska ja pelko laukesivat fyysisinä oireina.

 Aamusta sain nukuttua peräti kolme tuntia ja lauantai itsessään sujui jo melko rauhallisesti. Luin ja katsoin DVD:tä. Iltapäivällä väsymys alkoi kuitenkin painaa armottomasti ja olo oli myös fyysisesti niin huono, että oksetti. Menin nukkumaan jo ennen kuutta, napattuani unilääkkeeksi kaksi Ketipinoria. Niillä kyllä saa kunnolla unenpäästä kiinni, ennemmin tai myöhemmin.

Sunnuntai sen sijaan...Voin sanoa suoraan, että päivä oli helvetillinen. Jo aamulla herätessäni pelko alkoi vallata mieltäni ja ahdistus kasvoi pikkuhiljaa pahemmaksi ja pahemmaksi. Kaiken lisäksi porukat saivat päähänsä tulla käymään...Päivänä, jolloin todellakin olisin halunnut olla yksin ja keräillä itseäni jotta selviäisin edes jotenkin seuraavasta päivästä, jona harjoittelun oli määrä alkaa.

En ollut siivonnut enkä tiskannut viikkoon. Aamulla äiti soitti ja ilmoitti, että he olisivat isäni kanssa noin tunnin kuluttua asunnollani. Voi vittu. Äkkiä pikasiivous ja sen jälkeen suihkuun. Ahdisti ja vitutti todenteolla. Miksi niiden piti tuppautua tänne juuri nyt, kun olisin kaivannut omaa rauhaa? En tietenkään kehdannut kertoa tätä ja koko vierailun ajan olin kireä ja hermostunut. Tiuskin äidilleni ja varmaan kaikille jäi paha mieli lopuksi. Onneksi vanhempani eivät viipyneet paria tuntia kauempaa.

Lähes heti sen jälkeen kun porukat olivat lähteneet, romahdin totaalisesti. Itkin sängyllä enemmän ja vähemmän hysteerisesti about tunnin. Viiltelynhalu ja muut epätoivoiset ajatukset täyttivät mieleni. Otin 10 mg Diapamia, ei auttanut. Seuraavaksi tartuin terään ja aloin viiltää. Se auttaa aina, oli tilanne mikä tahansa.

Mikään ei ole niin tyydyttävää kuin nähdä oman verensä tihkuvan avoimesta, aukiviilletystä haavasta. Fyysinen kipu peittää henkisen kivun edes pieneksi hetkeksi alleen. Ja se voimantunne...Jollain sairaalla tavalla sitä tuntee itsensä vahvemmaksi ja voimakkaammaksi, kun satuttaa itseään näin brutaalilla tavalla. Katsokaa minua, katsokaa mitä minä pystyn tekemään itselleni! Kaikki eivät tähän pystykään. Jos en voi hallita muuta elämässäni, voin hallita edes omaa kehoani ja sille aiheuttamaani kivuntunnetta.

 Viilsin oikeaan jalkaani, koska haluan pitää haavan piilossa muiden katseilta. Kaverin polttarit ovat pian tulossa ja joudun käymään saunassa muiden juhlijoiden kanssa, joten en voi ottaa riskiä, että jaloissani tai käsissäni näkyisi minkäänlaisia viiltojälkiä, ainakaan tuoreita sellaisia. Vituttaa, kun joutuu miettimään tällaisia ja salaamaan viiltelyään, mutta en kaipaa ylimääräistä huomiota, elämäni on tarpeeksi perseellään muutenkin.

Olin siis tätä ennen ollut puoli vuotta viiltelemättä. Mutta aina minä ratkean, ennemmin tai myöhemmin. Koska mikään ei tuo samanlaista voimantunnetta ja illuusiota itsensä hallinnasta kuin itsensä satuttaminen.

Viiltely tosiaan helpotti hieman oloa, mutta ei tarpeeksi.

Päätin siis lähteä kauppaan. Ostin suklaalevyn, sipsi- ja karkkipussin sekä pullon kokista. Yleensä en ahmi, mutta joskus ratkean, kun tilanne on tarpeeksi stressaava. Henkisesti olo parani hieman, kun aloin voimaan fyysisesti pahoin. Pelkoa se ei kuitenkaan vienyt.

Loppuilta kuluikin sitten jälleen kerran itkiessä ja äärimmäisessä ahdistuksessa rypien. Pelkäsin niin hirveästi, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se tunne, kun se tulee, se on kertakaikkiaan niin kamala, että sitä tuntee suurinpiirtein kuolevansa siihen tuskaan ja ahdistukseen. Mikään ei rauhoita, mikään ei auta. On vain mieli ja keho täynnä tunnetta, niin täynnä, että pelkää tulevansa hulluksi. Eikä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin kestää sitä helvetillistä olotilaa.

Pelkäsin etukäteen, etten saisi nukuttua kunnolla ennen maanantaita ja siinä olin oikeassa. Sain kaikenkaikkiaan viitisen tuntia unta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Maanantaiaamuna olin herätessäni yllättävän rauhallinen. En tuntenut suurempaa pelkoa, paniikista puhumattakaan. Menin normaalisti suihkuun, meikkasin, pukeuduin ja söin aamupalaa. Kyllähän minua masensi, mutta se oli todella lastenleikkiä verrattuna muutamaan edelliseen päivään, jolloin olin aivan hajoamispisteessä.

Kunnolla minua alkoi jännittää vasta kun kävelin kohti harjoittelupaikkaani. Mutta se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna edelliseen päivään. Aamulla olin ottanut varmuuden vuoksi 20 mg Diapamia, jolla varmastikin oli osuutta siihen, että olin niinkin rauhallinen kuin olin.

Nyt ensimmäinen harjoitteluviikko on takana ja tähän asti on mennyt kohtuullisen hyvin. Pelkäsin siis aivan turhaan. Jatkosta ei tietystikään vielä voi sanoa mitään, mutta minä pidän itseäni voittajana jo nyt.

Uskalsin mennä paikanpäälle kaikesta pelostani ja ahdistuksesta huolimatta.

Ja tällä kertaa minä olen päättänyt onnistua.

Minä vien tämän kokeilun loppuun, tuli mitä tuli.

Perkele vieköön, periksi en anna!

Muutenhan kaikki olisi mennyt hukkaan.

Syysmasennus tulee taas

Vittu että masentaa. Tänään tuli paha takaisku, kun menin apteekkiin hakemaan lääkkeitä. Olin unohtanut uusia Cymbalta- reseptin enkä siis saanut kyseistä lääkettä, joka loppui jo useita päiviä sitten. Lääkärin perkele oli kirjoittanut vain 30 tabletin reseptin! Enkä tätä tietenkään muistanut ennen kuin oli liian myöhäistä...Nyt ilmeisesti on vieroitusoireet sitten alkaneet. Itkettää, masentaa, on aggressiivinen olo.

Tekisi mieli huutaa ja kiroilla. Tekisi mieli käpertyä nurkkaan itkemään. Tekisi niin helvetin paljon mieli viillellä taas vaihteeksi. Mutta kaverin polttarit ovat kolmen viikon päästä ja pelkään, etteivät arvet ehdi parantua siihen mennessä...Joku näkisi kuitenkin ja ihmettelisi. Enkä minä todellakaan halua selitellä mitään kenellekään.

Vain muutama ihminen tietää masennuksestani ynnä muista ongelmistani enkä todellakaan halua paljastua kenellekään...Mutta kun on niin kurja olo. Ja työharjoittelun aloittaminen ahdistaa aivan jumalattomasti.

Itkettää. Tunnen, ettei minusta ole mihinkään. En osaa mitään, en kykyene mihinkään. En jaksa, en pysty eikä rehellisesti sanottuna edes kiinnosta.

Haluaisin vetää yliannostuksen ja satuttaa itseäni lukemattomilla eri tavoilla. Vihaan itseäni ja saamattomuuttani. Vihaan elämääni. Ennenkaikkea vihaan sitä, että olen ylipäätään syntynyt.

Kaikki syysmasennuksen merkit siis ilmassa. Joka saatanan syksy se tulee, enkä voi sille mitään. Voi vittu tätä elämää.


 

Paska päivä

Tänään on ollut paska päivä. Vittumainen, ahdistava ja synkeä. Ulkona on harmaata ja sateista ja mieliala sen mukainen. Tuntuu taas kerran siltä, ettei millään ole mitään väliä ja kaikki menee päin helvettiä. Ettei enää ole toivoa paremmasta huomisesta. Itsemurhakin on käynyt mielessä. Joskus mietin, miksi en kuollut silloin 10 vuotta sitten? Olisi ehkä ollut kaikille parempi jos olisin pystynyt riistämään itseltäni hengen. Olisin päässyt paljon helpommalla. Ei tarvitsisi kestää itseään ja toisia, ei sietää tätä jatkuvaa yksinäisyyttä päivästä toiseen.

Olenko kärsinyt turhaan? Toivoisin niin kovasti, että vastaus olisi kielteinen. Että kaikella on tarkoituksensa ja elämä muuttuu vielä paremmaksi. Pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa, sanotaan.

Ensi viikolla alkaisi työharjoittelu. Voi vittujen vittu. En halua mennä sinne. En en en. Ajatuskin hirvittää. Miksi meninkään lupautumaan moiseen? Pelottaa uusi paikka, uusi työ, uudet ihmiset. Ennenkaikkea ihmiset. Pelottaa, etten jaksakaan, että masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkoni pääsevät jälleen kerran niskan päälle ja etten pärjää. Haluaisin niin kovasti näyttää vanhemmilleni, ystävilleni ja kaikille muille, ennekaikkea itselleni, että pärjään. Etten ole tuhoontuomittu, kyvytön hylkiö. Että minusta on vielä johonkin tässä elämässä. Mutta en tiedä. En tiedä, jaksanko, pystynkö. Olosuhteet ovat minua vastaan.

Minulla on skolioosi ja selkäkivut alkoivat vaivata ensimmäisen kerran parikymppisenä. Yläselkää särkee eikä selkä kestä rasitusta. Ei pitkää seisomista, ei kunnon istumista. Ja minä olen aloittamassa istumatyön.

Uutena oireena on pahentunut iskias, alaselkäkipu joka säteilee toisen jalan varpaisiin. Välillä kävellessä vihlaisee hermoon. Viimeksi tänään lenkillä iski yhtäkkinen, viiltävä kipu. Se säikäytti. Selkäni on mennyt aina vain huonompaan kuntoon, vaikka lenkkeilen melkein päivittäin ja jumppaan. Särky on jatkuvaa, mutta toistaiseksi siedettävää. Välillä joudun syömään särkylääkettä kipuun.

Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti. Haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään ja unohtaa ulkomaailman olemassaolon. 

Mieleni tekisi rukoilla. Rakas kiltti Jumala, ei enää. Pyydän, älä anna enää uusia taakkoja kannettavaksi. En jaksa, en kertakaikkiaan jaksa enempää. Hädin tuskin pysyn pystyssä nykyisinkään. Ei enää uusia murheita ja sairauksia, ei enää lisää tuskaa kannettavaksi. Enkö minä ole jo saanut tarpeeksi, enkö ole jo kantanut oman osani? Miksi minua rangaistaan vielä lisää, eikö tämä jo riitä?

En tiedä, onko Jumala olemassa. En tiedä, uskonko. En tiedä, kuuleeko hän minua tai ketään muutakaan ja jos kuulee niin välittääkö hän todella.

Silti toivon, että joku jossain kuulisi ja välittäisi.

En halua antaa periksi

Työhaastattelu on nyt ohi. Mielestäni se meni jopa yllättävän hyvin. Otin aamulla 20 mg Diapamia, jolla ei paljoakaan vaikutusta ollut, mutta antoi ainakin hieman henkistä tukea. Yleensä pelkään ihan älyttömästi tällaisia haastatteluja ja muita vastaavia tilanteita ja olen jo vuosia käyttänyt rauhoittavaa tähän tarkoitukseen. Valitettavasti lääkkeen teho on laskenut kuin lehmän häntä eikä yksi tabletti riitä enää mihinkään (yleensä otan 4-6 kerralla...) mutta jos ei muuta niin kyllä sillä aina jonkinlaisen plasebo-vaikutuksen saa aikaiseksi. Ei pelota ihan niin paljoa kuin ilman lääkettä. Eräänlainen henkinen kainalosauva siis.

Aamulla ennen haastatteluun lähtöä oli jotenkin välinpitämätön olo, tietynlainen "who cares"- fiilis. Samalla masensi ja vitutti ajatus siitä, että on pakko mennä kun on sovittu tapaaminen, ei voi perua. Ja tietysti sitä ajatteli, että mitä järkeä sinne on edes vaivautua, kun se harjoittelu tulisi joka tapauksessa menemään päin persettä kuten kaikki edellisetkin? Minähän olen ikuinen häviäjä ja luuseri, ainakin mitä tulee näihin työharjoitteluihin. Ihan vitun sama siis vaikka jättäisin menemättä.

No kuten arvata saattaa, menin kuitenkin ja vastassa oli onneksi vakityöntekijäni työkkäristä, joka odotti minua rakennuksen aulassa jossa tapasimme yhdessä haastattelijani. Tämä vaikutti mukavalta eikä haastattelu kestänyt kauaa. Minulta kyseltiin lähinnä, mitä osaan ja mitä olen aiemmin tehnyt alaan liittyen (olen siis opiskellut luovaa alaa nuorempana) ja sovittiin, että ensi viikolla kirjoitetaan paikan päällä harjoittelusopimus. Toisaalta olen iloinen, toisaalta peloissani.

Ja mieltäni vaivaa absurdi ajatus: mitä jos ne sanovatkin minulle perjantaina, että ei me otetakaan sua tänne? Tultiin toisiin ajatuksiin. Et sovi joukkoomme jne jne jne...Mieli osaa kehitellä jostain aina ne pahimmat uhkakuvat joiden pelkää toteutuvan. Omalla kohdallani varsin moni on toteutunutkin ajan saatossa.

Kun mietin omaa historiaani taaksepäin, on väistämättä herännyt kysymys, kuinka paljon olen itse torpedoinut tiedostamattani erinäisiä tilaisuuksia ja ihmissuhteita elämässäni? Sitähän sanotaan, että se juuri toteutuu, mitä ihminen eniten pelkää. Vetovoiman lain mukaan ihminen vetää puoleensa negatiivisia asioita, jos hän ajattelee negatiivisesti. Esimerkiksi jos vaikka hysteerisesti alkaa pelkäämään syöpää, sen todennäköisyys kasvaa. Ja vastavuoroisesti positiivisia ajatuksia ajattelemalla vetää puoleensa hyviä asioita.

En mene vannomaan, kuinka paljon ns. "vetovoiman laki"  oikeasti pitää paikkaansa, mutta jotain vaikutusta sillä varmaankin on, miten ihminen ylipäätään ajattelee. Jos pelkää aina pahinta, hyvin usein se pahin tapahtuu. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut tämän. Mutta miten lakata pelkäämästä jos on koko elämänsä tottunut pelkäämään niin paljon että pelko on jo luonnollinen olotila itsessään?

Minä olen usein pelännyt pahinta ja luu on jäänyt käteen hyvin monta kertaa. Pieleen menneet ihmissuhteet, opiskelut, työharjoittelut. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joskus olen tuntenut olevani vain kasa paskaa. Täysin saamaton ja arvoton ihminen, jota yhteiskunta halveksii ja joka itsekin halveksii omaa huonouttaan ja heikkouttaan.

Olen elänyt jatkuvassa kielteisten tapahtumien oravanpyörässä. Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan vuosi vuoden jälkeen. Usein on ollut sellainen fiilis, että tekisi vain mieli romahtaa totaalisesti. Jäädä sänkyyn itkemään, vetää peitto korville ja nukkua seuraavat puoli vuotta. Tai vaikka lopun elämää. Odottaa ja toivoa, että ongelmat jotenkin ratkeaisivat itsestään ja ehkä jo huomenna tämä painajainen olisi vihdoin ohi.

 Olen jo alkanut tottua ajatukseen, että ehkä tämä ei ole koskaan ohi, tämä minun taisteluni. Taistelu itseni kanssa ja maailman kanssa, johon en osaa sopeutua. Ehkä minut on vain tuomittu epäonnistumaan?

Mutta ei. Ei helvetissä, ei tämä voi mennä näin. Ei ei ei. Kieltäydyn uskomasta siihen. Olen suoraansanottuna aivan saatanan kyllästynyt tähän jatkuvaan avuttoman uhrin osaani, jossa olosuhteet ovat aina minua vastaan. Olen kyllästynyt elämään maailmassa, joka potkii aina päin naamaa. Olen kyllästynyt saamaan jatkuvasti paskaa niskaani. Ennenkaikkea olen kyllästynyt itseeni ja asenteeseeni. Uhrin rooliini, jota minulle on yritetty syöttää läpi elämäni.

Nyt se on loppu! Minä en halua olla uhri. En suostu olemaan kynnysmatto, jonka päältä ihmiset kävelevät aina halutessaan. En suostu osaani, joka minulle on käsikirjoitettu. Haluan muuttaa käsikirjoitusta, haluan olla oman elämäni voittaja ja ennenkaikkea minä haluan näyttää niille paskiaisille, jotka tekivät tämän minulle.

Minä haluan näyttää niille kaikille. Näyttää, että minä en ole se heikko uhri, joksi he minut lokeroivat. Minä en ole luuseri enkä häviäjä. Minä haluan nousta niiden kusipäiden yläpuolelle ja sylkeä heitä kuvaannollisesti naamaan. Sanoa, että te ette onnistuneet. Te ette saatana onnistuneet pilaamaan elämääni, vaikka täytyy myöntää, että yritys oli kova.

Minä en halua antaa kiusaajilleni sitä valtaa, että epäonnistun koko loppuelämäni sen takia, mitä he minulle tekivät. Koulussa minä olin heikko uhri ja sivustakatsoja ja minä jämähdin siihen rooliin kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Vitun kaksikymmentä vuotta saatana. Aivan liian pitkä aika antaa kenenkään määrittää elämääni.

Kaksikymmentä vuotta elämästäni meni piloille. Piloille niiden ihmisten takia, jotka ajattelemattomuuttaan aiheuttivat arvet, joita ei voi parantaa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni meni piloille. Elämäni lähes tuhoutui  niiden ihmisten takia. En voi antaa anteeksi enkä voi unohtaa, en koskaan. Mutta voin yrittää nousta.

Nousta heidän varjostaan, nousta koko tästä paskasta ja alkaa viimein elää sellaista elämää, johon ei kuulu jatkuva ahdistus ja pelko. Minä täytän pian 30 vuotta eikä aikaa ole loputtomasti. Tuleva harjoittelu voi hyvinkin olla viimeinen mahdollisuus päästä edes jonkinlaiseen työelämään kiinni. Ja minä aion todellakin käyttää sen mahdollisuuden.

Minä aion jumalauta käyttää sen mahdollisuuden ja viedä leikin tällä kertaa loppuun saakka. Minä aion kestää finaaliin asti. Selvitä tästä harjoittelusta, vaikka henki menisi. Olen tehnyt päätöksen. Olen luvannut itselleni. Tällä kertaa minä selviän. Selviän loppuun asti. Tällä kertaa en suostu häviämään, en itseni takia, en kenenkään takia. Tulkoot mitä vaan, sanokoot mitä vaan. Tällä kertaa minä olen häviäjän sijasta voittaja.

Uskon, että se on oikeasti mahdollista. Täytyy vain päättää ja pitää siitä päätöksestä kiinni.

Tällä kertaa minä en halua antaa periksi.

Sairaudellani ei ole nimeä

Huomenna olisi sitten edessä työhaastattelu. Pelottaa. Ahdistaa. Masentaa. En haluaisi mennä, mutta on pakko. Pakko, jos vielä joskus ylipäätään aion töitä tehdä. Työkkärintädin mukaan minulle alkaa olla vaikea löytää harjoittelupaikkaa, kun on "niin paljon terveydellisiä rajoitteita". Pelkään, että jos en saa tätä paikkaa tai jos en pärjää siellä niin mulla ei ole enää vaihtoehtoja. Sitten en varmasti tule pärjäämään missään muuallakaan eikä kukaan enää koskaan tarjoa minulle minkäänlaista paikkaa.

Paineet ovat siis katossa ja ahdistaa niin helvetisti, etten pysty edes valmistautumaan mielessäni kyseistä haastattelua varten. En ole uskaltanut miettiä mahdollisesti esitettäviä kysymyksiä puhumattakaan vastauksista. Haluaisin vain paeta jonnekin kauas ja unohtaa tämän maailman ja toiset ihmiset.

Siksi olen roikkunut koko päivän netissä. En pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Ei puhettakaan, että pystyisin vaikkapa lukemaan kirjaa tässä mielentilassa. Surffailen päämäärättömästi netissä ja toivon, että tämä päivä ja huominen olisivat pian ohi. En jaksa keskittyä edes syömiseen, niin ahdistunut olen.

 Sosiaalisten tilanteiden pelkääminen on yhtä helvettiä. Kaikki menisi todennäköisesti hyvin, kunhan minun ei tarvitsisi kohdata ketään tai puhua kenellekään. Voin kävellä kadulla, istua kahvilassa, matkustaa julkisilla ja asioida apteekissa. Lyhyet ja viralliset kohtaamiset asiakaspalvelijoiden kanssa pystyn yleensä hoitamaan kunnialla, vaikka silloinkin sydän hakkaa ja ahdistaa.

Todellinen ongelma ovat ns.epävirallisemmat tilanteet, esimerkiksi jos joku tulee yllättäen juttelemaan vaikkapa kaupassa. Silloin sekoilen sanoissani, änkytän tai saatan puhua mitä sylki suuhun tuo. En pysty katsomaan keskustelukumppania silmiin vaan vilkuilen ahdistuneena ympärilleni tai tuijotan suurinpiirtein lattiaa.

Tällaisista kohtaamisista jää poikkeuksetta kiusaantunut fiilis sekä itselle että vastapuolelle.

Ongelmani ydin on se, että minun on vaikea hahmottaa sosiaalisia tilanteita. En tiedä, olenko yksinkertaisesti vaan aivan helvetin tyhmä vai onko ongelma neurologisella tasolla (minulla on siis jonkinasteinen hahmottamishäiriö) mutta joka tapauksessa elämäni on aina ollut pirun vaikeaa tämän takia.

Jo leikkikoulussa minua kiusattiin, koska hahmotin tilanteet väärin. Ala-asteella sama homma jatkui. Minulle naurettiin, minua pilkattiin ja minut haluttiin saada itkemään. Silloin en ymmärtänyt, mikä oli vialla. Nyt luulen ymmärtäväni, mutta valitettavasti on liian myöhäistä korjata jo aiheutuneita vaurioita.

En osaa tulkita sanattomia viestejä. Monesti olen möläyttänyt jotain sosiaalisesti sopimatonta ja tajunnut vasta myöhemmin, mitä olisi oikeasti pitänyt sanoa. Olen vain ihmetellyt, miten yhtäkkiä toiset ovat menneet aivan hiljaisiksi. En ole tajunnut, mikä on vikana. Vain jonkinlainen tieto siitä, että nyt tuli sanottua jotain väärin. Joskus sen tajuaa heti kun suustaan päästää, että olisi pitänyt osata olla hiljaa. Yleensä tosin olen tajunnut tämän vasta jäkikäteen.

Sosiaalinen sokeus. Se voisi olla tarkka termi ongelmalleni. Sanattomien viestien lisäksi myös kasvonilmeiden lukeminen on minulle vaikeaa. En osaa tulkita ihmisten käytöstä tai sitten tulkitsen väärin. Epäilen, että tällä on ollut vaikutusta siihen, miksi juuri minä jouduin kiusatuksi. Jos toiset lapset huomaavat, että joku on "tyhmä" tai "erilainen" niin kiusaaminen on nykyään lähes selviö. Ja minä olin molempia.

Joskus aiemmin olin tosissani sitä mieltä, että mulla täytyy olla joku asperger tai add tai jotain. Niin monet piirteet täsmäsivät. Vaikeus sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Hahmottamisongelmat. Oppimisvaikeudet. Muistivaikeudet. Mielialan vaihtelut. Keskittymisongelmat. Aggressiivuus. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Silti minkään häiriön kohdalla kriteerini eivät täyty. Olen siis eräänlainen väliinputoaja. Sairaudellani ei ole nimeä. On tietysti masennus, mutta olen varma siitä, että ongelmien alkusyy on jossain muualla. Masennus on vain luonnollinen seuraus kaikesta tapahtuneesta paskasta.

Ristiriitaisten vuorovaikutustilanteiden takia olen siis alkanut pelätä muita ihmisiä. Toki kiusaamisella on ollut vaikutuksensa, mutta vielä enemmän pelkoani on lisännyt se, kun olen näin aikuisiällä huomannut, etten osaa toimia oikein sosiaalisissa tilanteissa.

Aina sama juttu. Se toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Menen uuteen paikkaan (koulu/työharjoittelu). Tapaan uusia ihmisiä. Jonkin aikaa tuntuu sujuvan hyvin. Minusta tuntuu, että nyt tämä onnistuu ja tulen kuin tulenkin toimeen toisten kanssa. Sitten tapahtuu jotain. En osaa määritellä tätä sen kummemmin, mutta jotain selvästikin tapahtuu ja huomaan vähitellen, että nyt ei enää sujukaan.

 Ihmiset puhuvat minulle vähemmän kuin alussa. Saan lyhytsanaisempia vastauksia erilaisella äänensävyllä. Toisen ilmeistä ja eleistä jotenkin huomaa, että minusta on tullut ei-toivottu henkilö. Enkä yleensä voi ymmärtää, mistä tämä johtuu. Mitä sanoin väärin ja missä kohdassa? Mitä olisi pitänyt sanoa, miten olisi pitänyt sanoa, mitä olisi pitänyt jättää sanomatta?

En tiedä. En tiedä. En helvetti soikoon tiedä. Enkä enää jaksa miettiä sitä. Olen niin saatanan väsynyt tähän jatkuvaan märehtimiseen ja asioiden kelaamiseen. Enkä siltikään pääse siitä irti. Hoen mielessäni jatkuvasti yhtä ja samaa mantraa. Olen ruma. Olen tyhmä. Kaikki vihaavat minua. Minusta ei koskaan tule mitään. Olen täydellinen luuseri. Minun pitäisi tappaa itseni ja lakata olemasta vaivaksi niin itselleni kuin muillekin.

Pahinta ei kuitenkaan ole se, että olen tyhmä tai se, että pelkään sosiaalisia tilanteita. Pahinta kaikesta on täydellinen yksinäisyyden tunne. Minusta tuntuu jatkuvasti siltä kuin olisin yksin maailmassa. Eikä kukaan voi ymmärtää minua. Vaikka on vanhemmat ja muutama ystävä niin ne eivät riitä täyttämään tätä ammottavaa aukkoa sisälläni.

Olen ollut koko elämäni yksin. Aivan sieltä alle kouluikäisestä lähtien. Yksinäisyys on minun perusolotilani, se on kuin ilma, jota hengitän. En osaa edes kuvitella, millaista olisi jos en tuntisi yksinäisyyttä. En osaa kuvitella sitä, koska niin ei ole koskaan ollut. Yksinäisyys on ollut alusta alkaen. Olen kasvanut siihen. Se on osa minua, osa persoonaani, osa perusolemustani.

Melkein koko aikuisikäni olen kiihkeästi toivonut löytäväni jokin kaunis päivä miehen itselleni. Viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuta, että tämä on epärealistinen haave. Ei minusta taida olla seurustelemaan tällä psyykellä ja näiden kokemusten henkisesti vammauttamana. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin ihmisiin, etenkin miehiin. Todennäköisesti oman pahan oloni takia tekisin molempien elämästä helvettiä. Ja ihmissuhteisiin liittyvästä dramatiikasta olen saanut kertakaikkiaan tarpeekseni. Sitä osastoa on ollut jo ihan liikaa tähänastisessa elämässäni.

Mieluummin loppuelämä yksin kuin suhteessa, jossa on mahdollista tulla satutetuksi.

 Mielialaani laskee unettomuus. Olen syönyt Cymbaltaa 3 viikkoa annoksella 30 mg/vrk ja nukkunut tänä aikana n. 5-6 h per yö kun normaalisti nukun 7-9 tuntia. Eikä auttanut, vaikka nostin Ketipinorin 50 mg:n eli tuplasin annoksen. Aargh vihaan yli kaiken tätä jatkuvaa väsymystä...




                              

En voi antaa anteeksi

En voi antaa anteeksi. Siihen lopputulokseen olen tullut. Minussa on liikaa vihaa ja katkeruutta, liian vähän uskoa ja toivoa. En voi antaa anteeksi heille, jotka satuttivat minua. Ennenkaikkea en voi antaa anteeksi itselleni. En osaa, enkä edes halua.

Olen vihassani kiinni kuin takiainen. Katkeruus kalvaa sisintäni kuin syövyttävä myrkky. Päivästä toiseen tuskalliset kysymykset ja muistot kiertävät päässäni kehää. Miksi miksi miksi takoo mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen. Tekisi mieleni huutaa ääneen nuo sanat koko maailman kuuluville! Kirota kohtaloa ja jumalaa. Miksi teit näin minulle? Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän paskan?

Tiedän tosiasiat. Olen hyvin perillä faktoista. Ymmärrän, että en ole ainoa maailmassa, joka kärsii. Tajuan kyllä, että on olemassa paljon pahempiakin ihmiskohtaloita kuin tämä omani. Ja kyllä, minulla on kaikesta huolimatta syytä olla myös kiitollinen. Elämässäni on hyviäkin asioita eikä kaikki ole koko aikaa pelkkää pimeyttä. Silti en osaa olla onnellinen. On niin paljon helpompaa nähdä se, mikä itseltä puuttuu kuin se hyvä minkä on elämässään saanut.

Jotkin päivät vain ovat kertakaikkisen mustia. Ja minussa kiehuu viha, valtameren kokoinen raivo, tuhovoima vailla vertaa. Se vain odottaa hetkeä, jona päästä purkautumaan. Olen pidätellyt sitä jo kauan, niin kauan kuin pystyn muistamaan. Aina se on ollut siellä. Mieleni pohjalla odottamassa.Vaanimassa tilaisuutta. Odottaen sitä suurta tilaisuutta, lupaa päästä purkautumaan. Ja kun niin käy, on helvetti irti.

Minä olen aivan yksin vihani kanssa. Kukaan ei voi ymmärtää minun vihaani, tätä raastavaa, polttavaa tuskaa, joka jäytää sisintäni päivin ja öin. Vihasta ei puhuta. Viha on tabu. Etenkin naisen viha.

 Ihmisille on helppo puhua masennuksesta. Masennuksesta puhuminen on turvallista. Masentunutta ymmärretään, masentunut saa tukea ja myötätuntoa. Mutta menepä kertomaan jollekin, että saat niin hirvittäviä raivokohtauksia, että tavarat lentelevät, astioita särkyy, kroppa on mustelmilla tai haavoilla ja itsekontrolli häviää lähes täysin. Että olet valmis satuttamaan niin itseäsi kuin ketä tahansa joka tiellesi osuu.


Tämä on asia, josta ei kertakaikkiaan voi puhua. Kukaan ystävistäni ei tiedä, millainen sekopää todellisuudessa olen. He eivät voisi uskoa tätä minusta, siitä olen varma. Ei kukaan voisi uskoa, ellei olisi itse näkemässä.

Minä pelkään itsekin itseäni, kun raivoan. Jokin osa minusta ikäänkuin kytkeytyy pois päältä. Se rauhallinen, harkitseva, looginen minä katoaa ja tilalle astuu mielipuolisesti raivoava skitso, joka haluaa vain tuhota kaiken tielleen osuvan.

En itsekään ymmärrä aggressiotani. Mistä se on alkanut, miksi se on niin voimakasta, miksi mikään ei auta siihen? Ei terapia, ei lääkkeet, ei rentoutumisharjoitukset, ei yhtään mikään. Se vain on ja pysyy. Se on asettunut taloksi, kutsumaton vieras, jolle ei ole avattu ovea. Se on pesiytynyt aivoihini ja nakertaa niitä kuin tautinen rotta.

Erään lääkärini mukaan kärsin "impulssikontrollin häiriöstä". Mutta siihen ei ole hoitokeinoa. Eikä lääkärikään osaa selittää syntymekanismia. Kiusaaminen, vahingolliset olosuhteet lapsuudessa, isän pelko, kodin epätasapainoinen ilmapiiri. Kaikenlaisia syitä on väläytelty mutta mistään ei ole täyttä varmuutta.

Vastauksia ei ole. On vain kysymyksiä, jotka pyörivät päässä uudelleen ja uudelleen.

Ja vanha ystäväni viha. Sillä ei ole aikomustakaan päästää minusta irti. Enkä minä halua päästää siitä irti. Sillä kuka minä olisin ilman vihaani, joka on pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet?

Viha kiusaajia kohtaan

Olen viime aikoina miettinyt paljon tulevaisuuden lisäksi myös menneitä. Lähinnä olen kieriskellyt itsesäälissä ja kelannut päivästä toiseen mielessäni, miten helvetin epäonnistunut luuseri olen ja miten päin persettä elämäni onkaan tähän asti mennyt. En vain kertakaikkiaan pääse eroon menneisyyden haamuista. Tuntuu ihan oikeasti siltä, että tähän asti elämäni on ollut vain sarja epäonnistumisia. Enkä millään jaksa uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Olin koulukiusattu 9 vuotta. Vasta ihan hiljattain olen alkanut tajuta, kuinka massiivinen vaikutus sillä on elämääni ollut. Kuinka paljon sen onkaan täytynyt vaikuttaa persoonallisuuteni kehittymiseen ja ihmissuhteisiini. Kuinka paljon tuskaa ja yksinäisyyttä olenkaan joutunut elämässäni kestämään. Kuinka monta väärää valintaa olenkaan tullut tehneeksi, kun olen pelännyt. Pelännyt kiusaajiani, pelännyt sitä, kuka satuttaa minua seuraavaksi, missä ja millä tavalla.Koko elämäni on ollut yhtä pelon kierrettä alusta asti. Ja pelko jos mikä kuluttaa ihmisen loppuun, ennemmin tai myöhemmin.

 Kun pääsin yläasteelta, olin suunnattoman helpottunut ja iloinen. Yhdeksän vuoden helvetti oli vihdoinkin ohi! Minut oli hyväksytty lähikaupungin lukioon, jonne yksikään kiusaajistani ei ollut tulossa. Tiesin, että pääsisin lopultakin eroon niistä kusipäistä ja voisin elää omaa elämääni. Vapaana jatkuvasta pelosta. Saisin uusia ystäviä ja voisin unohtaa menneisyyden ikävät tapahtumat. Kuinka väärässä olinkaan.

Pääsin kyllä kiusaajistani eroon, luojan kiitos, mutta elämä ei muuttunutkaan niin radikaalisti kuin olin kuvitellut. Koulu osoittautuikin luultua rankemmaksi ja vaikka sain kavereita, tunsin silti koko ajan itseni ulkopuoliseksi. Aivan samalla tavalla kuin peruskoulussakin. En koskaan sopeutunut porukkaan, vaikka hengasinkin koko lukioaikani niiden samojen ihmisten kanssa.

Tunsin jatkuvasti olevani väärässä seurassa. Vaikka nautinkin siitä, ettei minun tarvinnut olla enää yksin, tunsin silti selittämätöntä kaipuuta jonnekin muualle. Aivan kuin olisin ollut väärässä elämässä, elänyt koko ajan jonkun muun elämää. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Missä oli se uusi ja uljas elämä, jota olin niin kovasti odottanut?

Kadehdin koulumme kauniita ja suosittuja. Heillä oli mielestäni kaikkea. Ulkonäköä, älyä, suosiota. Kaiken lisäksi he menestyivät koulussa. Omalta kohdaltani samaa ei voinut todellakaan sanoa. Minä pääsin vain vaivoin lukion läpi ja päättötodistukseni keskiarvo jäi alle kahdeksaan.

Kolmen ja puolen vuoden kuluttua kirjoitin ylioppilaaksi. En todellakaan jäänyt kaipaamaan lukiota. Jälkeenpäin olen tajunnut, ettei se tainnut olla minulle oikea paikka. Olisin yläasteen jälkeen halunnut opiskella artesaaniksi, mutta koska en uskaltanut kiusaamisen pelossa mennä ammattikouluun niin lukio oli tavallaan minulle ainoa vaihtoehto. Tästä olen edelleen katkera.

Kuinka paljolta vaivannäöltä olisinkaan säästynyt, jos olisin voinut mennä amikseen lukion sijaan. Paljon vähemmän lukemista ja laskemista, paljon vähemmän ylipäätään itsensä kuormittamista. Amiksessa olisin voinut ottaa rennommin ja keskittyä itseni parantamiseen sen sijaan, että abivuoden kesällä romahdin totaalisesti ja jouduin itsemurhayrityksen takia sairaalaan.

Toisaalta, eihän sitä voi tietää. Ehkä olisin romahtanut joka tapauksessa. Mutta tuntuu vain niin perkeleen epäreilulta, että kiusaamisen pelossa jouduin hakeutumaan kouluun, jossa minulla ei ollut mahdollisuuksia pärjätä kunnolla.

Kaikki edellämainitut asiat olen tajunnut vasta viimeisten parin vuoden aikana. Ja tämä viha, tämä helvetillinen sisälläni roihuava viha, on alkanut vaihtaa kohdetta. Olen aina tuntenut hirvittävää vihaa, mutta ennen se on ollut jotenkin kohdistumatonta tai kohdistunut itseeni. Vasta tämän vuoden puolella viha on alkanut kohdistua kunnolla heihin, jotka sen ansaitsevat: kiusaajiini.

Uskalsin pari päivää sitten sanoa terapiassa ensimmäisen kerran, että ne saatanan kusipäät. Ne saatanan kusipäät tekivät tämän mulle. Ne saatanan kusipäät pilasivat mun elämäni. Ja selvisivät siitä ilman rangaistusta. Vittusaatana.

 Jos se olisi mahdollista, niin haastaisin kiusaajani oikeuteen. Ja heidän vanhempansa. Sekä koulun ja erään opettajan, jotka ovat mielestäni osasyynä siihen, että elämäni on tässä jamassa.

Ensimmäisten neljän kouluvuoteni aikana koulu ei puuttunut millään tapaa kiusaamiseeni. Päinvastoin, koulun rehtori syytti minua siitä, että olin joutunut kiusatuksi. Olin kuulemma jotenkin "ärsyttävä" ja ilmeisesti sen ämmän mielestä tämä oikeutti kiusaamiseni. En usko että ikinä voin antaa anteeksi tälle ihmiselle. Enkä edes halua.

Ne neljä vuotta olivat ratkaisevat. Viidennellä luokalla kiusaamiseen yritettiin puuttua uudessa koulussa, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Kiusaaminen oli jatkunut jo vuosia ja minulle oli muodostunut kiusatun identiteetti. Ja kiusaajia oli hankala vältellä, olivathan he samalla luokalla.

Yläasteella vaihdoin taas koulua, tällä kertaa naapurikuntaan. Kiusaajani menivät onneksi toiseen kouluun, mutta tilalle tuli uusia, jotka piinasivat minua seuraavat kaksi vuotta. Ysiluokan sain olla kohtuullisen rauhassa, koska vuotta vanhemmat "kovikset" olivat jo siinä vaiheessa päässeet koulusta, mutta ystäviä minulla ei ollut. Olin aivan yksin koko viimeisen kouluvuoden. Siitä huolimatta jaksoin uskoa, että lukiossa asiat tulisivat paranemaan...

Oen kantanut tähän päivään asti sisälläni mieletöntä vihan ja raivon sekasotkua, joka on myrkyttänyt mieltäni viimeiset 20 vuotta. Olen kohdistanut sen milloin itseeni, milloin niihin läheisiini, jotka ovat olleet täysin syyttömiä tilanteeseeni. Ehkäpä vihdoin tässä vaiheessa uskallan kohdistaa vihani reilusti heitä kohtaa, jotka tämän paskan ovat omilla teoillaan aiheuttaneet ja voin lakata syyttämästä itseäni?

Minulla on oikeus olla vihainen. Minulle on tehty pahaa. Tietentahtoen ja täysin tarkoituksella. Minut on revitty rikki, minun tunteitani on käytetty hyväksi ja minut on yritetty talloa maan rakoon. Minut on henkisesti raiskattu ja minun elämäni on tietoisesti yritetty pilata.

Ja kieltämättä aika hyvin ne siinä onnistuivat. Lapsuuteni ja nuoruuteni meni pilalle niiden kusipäiden takia, mutta ehkä tulevaisuus on vielä pelastettavissa?

 Joo ja tiedän, kuinka epäkypsää on syyttää vielä aikuisena muita ihmisiä elämänsä pilaamisesta mutta siitä huolimatta, olen sitä mieltä, että kaikki kiusaajat pitäisi pystyä haastamaan oikeuteen!

Onneksi lääkkeet on keksitty

Psykologiset testit on nyt sitten virallisesti ohitse. Vielä on jäljellä yksi palautekäynti parin viikon päästä. Tosin alustavat tulokset olen jo kuullut ja niiden mukaan ei mitään uutta. Vähän niinkuin etukäteen arvelinkin, etteivät ne sieltä mitään poikkeavaa löydä...

Paitsi että muistitesti meni aikalailla päin persettä. Sain tosi matalat pisteet siitä ja psykologin mukaan tämä vihjaa selkeästi keskittymisongelmiin, jotka ovat todennäköisesti seurausta pitkään kestäneestä masennuksesta. En olettanutkaan pärjääväni loistavasti, mutta tulos oli kyllä siitä huolimatta itselleni pienoinen järkytys. Että näin seniilikö mä oikeasti olen? Miten hitossa mun on mahdollista pärjätä tulevaisuudessa, jos tässä vaiheessa jo muisti on melkein kun dementikolla...





Positiivista sen sijaan oli se, että tämän psykologin mielestä mä olen liian "terve" lähetettäväksi eläkkeelle vielä tässä vaiheessa. Hän oli sitä mieltä, että tukitoimin mun olisi mahdollista pärjätä opiskelu- ja työelämässä. Toisaalta olen helpottunut, toisaalta taas en tiedä, mitä ajatella. En pidä itseäni kovinkaan terveenä, mutta silti, ehkä mulla on vielä toivoa...

Työkkäristä soittivat ja tarjosivat mulle uutta työharjoittelupaikkaa. Haastattelu olisi viikon päästä. Olen suoraan sanottuna kauhusta jäykkänä kun ajattelenkin sinne menoa...Täytyy varmaan vetää muutamat Diapamit naamaan että pystyy kävelemään paikanpäälle. Onneksi työkkärin työntekijä, jonka tunnen jo entuudestaan, tulee mukaan haastatteluun, siitä on jo vähän apua.

Mutta en todellakaan tiedä, olenko oikeasti valmis tähän. Taas uusi harjoittelu, uudet työkaverit, uusi toimintaympäristö. Se aiheuttaa ihan helvetisti stressiä kun paikat vaihtuvat jatkuvasti ja taas pitäisi yrittää sopeutua uuteen paikkaan. Mieltä riivaa tuskallinen ja piinaava pelko, että jätän vielä tämänkin harjoittelun kesken. Se olisi jo viides kesken jäävä harjoittelu. Tämän lisäksi olen keskeyttänyt 2 eri koulua. Totaalinen luuseri siis...

 Kärsin myös oppimisvaikeuksista ja fyysisistä sairauksista ja suoraan sanoen vituttaa ottaa nämä asiat joka helvetin kerta puheeksi vieraiden ihmisten kanssa. Mitä jos ne katsovat mua ihan kieroon? Että noin nuori ja silti noin huonossa kunnossa? Mitä jos ne eivät otakaan minua sinne, kun saavat tietää terveydentilani? Mitä jos mitä jos mitä jos. Päässäni pyörii sama helvetillisten kysymysten oravanpyörä, jota en saa vaiennettua. Olen siis paska jäykkänä koko seuraavan viikon ja yritän jotenkuten selvitä tästä olotilasta. Onneksi lääkkeet on keksitty...