En halua antaa periksi

Työhaastattelu on nyt ohi. Mielestäni se meni jopa yllättävän hyvin. Otin aamulla 20 mg Diapamia, jolla ei paljoakaan vaikutusta ollut, mutta antoi ainakin hieman henkistä tukea. Yleensä pelkään ihan älyttömästi tällaisia haastatteluja ja muita vastaavia tilanteita ja olen jo vuosia käyttänyt rauhoittavaa tähän tarkoitukseen. Valitettavasti lääkkeen teho on laskenut kuin lehmän häntä eikä yksi tabletti riitä enää mihinkään (yleensä otan 4-6 kerralla...) mutta jos ei muuta niin kyllä sillä aina jonkinlaisen plasebo-vaikutuksen saa aikaiseksi. Ei pelota ihan niin paljoa kuin ilman lääkettä. Eräänlainen henkinen kainalosauva siis.

Aamulla ennen haastatteluun lähtöä oli jotenkin välinpitämätön olo, tietynlainen "who cares"- fiilis. Samalla masensi ja vitutti ajatus siitä, että on pakko mennä kun on sovittu tapaaminen, ei voi perua. Ja tietysti sitä ajatteli, että mitä järkeä sinne on edes vaivautua, kun se harjoittelu tulisi joka tapauksessa menemään päin persettä kuten kaikki edellisetkin? Minähän olen ikuinen häviäjä ja luuseri, ainakin mitä tulee näihin työharjoitteluihin. Ihan vitun sama siis vaikka jättäisin menemättä.

No kuten arvata saattaa, menin kuitenkin ja vastassa oli onneksi vakityöntekijäni työkkäristä, joka odotti minua rakennuksen aulassa jossa tapasimme yhdessä haastattelijani. Tämä vaikutti mukavalta eikä haastattelu kestänyt kauaa. Minulta kyseltiin lähinnä, mitä osaan ja mitä olen aiemmin tehnyt alaan liittyen (olen siis opiskellut luovaa alaa nuorempana) ja sovittiin, että ensi viikolla kirjoitetaan paikan päällä harjoittelusopimus. Toisaalta olen iloinen, toisaalta peloissani.

Ja mieltäni vaivaa absurdi ajatus: mitä jos ne sanovatkin minulle perjantaina, että ei me otetakaan sua tänne? Tultiin toisiin ajatuksiin. Et sovi joukkoomme jne jne jne...Mieli osaa kehitellä jostain aina ne pahimmat uhkakuvat joiden pelkää toteutuvan. Omalla kohdallani varsin moni on toteutunutkin ajan saatossa.

Kun mietin omaa historiaani taaksepäin, on väistämättä herännyt kysymys, kuinka paljon olen itse torpedoinut tiedostamattani erinäisiä tilaisuuksia ja ihmissuhteita elämässäni? Sitähän sanotaan, että se juuri toteutuu, mitä ihminen eniten pelkää. Vetovoiman lain mukaan ihminen vetää puoleensa negatiivisia asioita, jos hän ajattelee negatiivisesti. Esimerkiksi jos vaikka hysteerisesti alkaa pelkäämään syöpää, sen todennäköisyys kasvaa. Ja vastavuoroisesti positiivisia ajatuksia ajattelemalla vetää puoleensa hyviä asioita.

En mene vannomaan, kuinka paljon ns. "vetovoiman laki"  oikeasti pitää paikkaansa, mutta jotain vaikutusta sillä varmaankin on, miten ihminen ylipäätään ajattelee. Jos pelkää aina pahinta, hyvin usein se pahin tapahtuu. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut tämän. Mutta miten lakata pelkäämästä jos on koko elämänsä tottunut pelkäämään niin paljon että pelko on jo luonnollinen olotila itsessään?

Minä olen usein pelännyt pahinta ja luu on jäänyt käteen hyvin monta kertaa. Pieleen menneet ihmissuhteet, opiskelut, työharjoittelut. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joskus olen tuntenut olevani vain kasa paskaa. Täysin saamaton ja arvoton ihminen, jota yhteiskunta halveksii ja joka itsekin halveksii omaa huonouttaan ja heikkouttaan.

Olen elänyt jatkuvassa kielteisten tapahtumien oravanpyörässä. Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan vuosi vuoden jälkeen. Usein on ollut sellainen fiilis, että tekisi vain mieli romahtaa totaalisesti. Jäädä sänkyyn itkemään, vetää peitto korville ja nukkua seuraavat puoli vuotta. Tai vaikka lopun elämää. Odottaa ja toivoa, että ongelmat jotenkin ratkeaisivat itsestään ja ehkä jo huomenna tämä painajainen olisi vihdoin ohi.

 Olen jo alkanut tottua ajatukseen, että ehkä tämä ei ole koskaan ohi, tämä minun taisteluni. Taistelu itseni kanssa ja maailman kanssa, johon en osaa sopeutua. Ehkä minut on vain tuomittu epäonnistumaan?

Mutta ei. Ei helvetissä, ei tämä voi mennä näin. Ei ei ei. Kieltäydyn uskomasta siihen. Olen suoraansanottuna aivan saatanan kyllästynyt tähän jatkuvaan avuttoman uhrin osaani, jossa olosuhteet ovat aina minua vastaan. Olen kyllästynyt elämään maailmassa, joka potkii aina päin naamaa. Olen kyllästynyt saamaan jatkuvasti paskaa niskaani. Ennenkaikkea olen kyllästynyt itseeni ja asenteeseeni. Uhrin rooliini, jota minulle on yritetty syöttää läpi elämäni.

Nyt se on loppu! Minä en halua olla uhri. En suostu olemaan kynnysmatto, jonka päältä ihmiset kävelevät aina halutessaan. En suostu osaani, joka minulle on käsikirjoitettu. Haluan muuttaa käsikirjoitusta, haluan olla oman elämäni voittaja ja ennenkaikkea minä haluan näyttää niille paskiaisille, jotka tekivät tämän minulle.

Minä haluan näyttää niille kaikille. Näyttää, että minä en ole se heikko uhri, joksi he minut lokeroivat. Minä en ole luuseri enkä häviäjä. Minä haluan nousta niiden kusipäiden yläpuolelle ja sylkeä heitä kuvaannollisesti naamaan. Sanoa, että te ette onnistuneet. Te ette saatana onnistuneet pilaamaan elämääni, vaikka täytyy myöntää, että yritys oli kova.

Minä en halua antaa kiusaajilleni sitä valtaa, että epäonnistun koko loppuelämäni sen takia, mitä he minulle tekivät. Koulussa minä olin heikko uhri ja sivustakatsoja ja minä jämähdin siihen rooliin kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Vitun kaksikymmentä vuotta saatana. Aivan liian pitkä aika antaa kenenkään määrittää elämääni.

Kaksikymmentä vuotta elämästäni meni piloille. Piloille niiden ihmisten takia, jotka ajattelemattomuuttaan aiheuttivat arvet, joita ei voi parantaa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni meni piloille. Elämäni lähes tuhoutui  niiden ihmisten takia. En voi antaa anteeksi enkä voi unohtaa, en koskaan. Mutta voin yrittää nousta.

Nousta heidän varjostaan, nousta koko tästä paskasta ja alkaa viimein elää sellaista elämää, johon ei kuulu jatkuva ahdistus ja pelko. Minä täytän pian 30 vuotta eikä aikaa ole loputtomasti. Tuleva harjoittelu voi hyvinkin olla viimeinen mahdollisuus päästä edes jonkinlaiseen työelämään kiinni. Ja minä aion todellakin käyttää sen mahdollisuuden.

Minä aion jumalauta käyttää sen mahdollisuuden ja viedä leikin tällä kertaa loppuun saakka. Minä aion kestää finaaliin asti. Selvitä tästä harjoittelusta, vaikka henki menisi. Olen tehnyt päätöksen. Olen luvannut itselleni. Tällä kertaa minä selviän. Selviän loppuun asti. Tällä kertaa en suostu häviämään, en itseni takia, en kenenkään takia. Tulkoot mitä vaan, sanokoot mitä vaan. Tällä kertaa minä olen häviäjän sijasta voittaja.

Uskon, että se on oikeasti mahdollista. Täytyy vain päättää ja pitää siitä päätöksestä kiinni.

Tällä kertaa minä en halua antaa periksi.