Itketti. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni tahtomattani. Samalla hävetti. Miksi minä itken katsellessani videota joka käsittelee kiusaamista? Siitähän on jo 13 vuotta. Ei minulla ole ennenkään ollut tapana pillittää jos luen tai kuulen kiusaamisesta. Ainahan minä olen yrittänyt olla vahva. Kova, kylmä ja välinpitämätön. Olen niin kovasti yrittänyt olla tuntematta tuskaa. *Eihän se nyt niin vakavaa ollut.*
Mutta se oli. Helvetin vakavaa. Olen tajunnut kaiken vasta jälkeenpäin. Niin kai usein käy. Olen ollut jonkinlaisessa shokkitilassa tai unessa kaikki nämä vuodet. En ole halunnut myöntää totuutta itselleni. Olen yrittänyt unohtaa kaikin voimin, mutta nyt olen kulkenut tämän tien loppuun. En voi enää kieltää sitä, miten asiat ovat ja miten ne olivat. Kipeä totuus on, että kiusaaminen aiheutti minussa valtavat vauriot, jotka eivät ehkä koskaan parane täysin.
On erittäin tuskallista ja epämiellyttävää katsoa totuutta silmiin. Että on sittenkin uhri. Että ne paskiaiset onnistuivat satuttamaan minua ihan oikeasti. Että kiusaaminen ei jäänytkään sinne yläasteelle, vaan sama helvetti jatkuu edelleen pääni sisällä. Että sillä oli ja on edelleen seurauksia, jotka vaikuttavat elämäni jokaiseen osa-alueeseen.
En halua olla uhri. Silti tahtomattani jouduin uhrin asemaan. Olin yksin ja avuton, aseeton kiusaajiani vastaan. Kukaan ei puolustanut minua. Kaikki käänsivät katseensa sivuun ja antoivat pahan tapahtua. Opettajat, vanhemmat, luokkatoverit, kaikki. Kaikki ovat syyllisiä, tavalla tai toisella.
Pahinta ei ollut itse kiusaaminen, vaan totaalinen sivuun jääminen kaikesta sosiaalisesta toiminnasta. Minulla ei ollut ystäviä, ei kavereita. Olin täydellisen, totaalisen yksin. Aina joskus oli joku, vähän aikaa. Sitten välimme katkesivat syystä tai toisesta. Mutta sama peruskuvio toistui uudelleen ja uudelleen.
Minä olin aina se, joka jäi lopulta yksin. Minut on hylätty ja petetty, minulle on käännetty selkä niin monta kertaa, etten jaksa edes muistaa. Koen, että ihmiset ovat pettäneet minut. Minä olen ikuisesti ulkopuolinen. Tämä tunne on jo osa minua, osa persoonaani. En tiedä mitään toisenlaisesta elämästä.
Olen käynyt terapiassa yhteensä 10 vuotta. Enkä siltikään ole pystynyt puhumaan kunnolla kiusaamisestani. Niin kipeä asia se edelleen minulle on.
Millainen olisin ilman näitä kokemuksia? Olisiko kaikki paremmin, olisiko minulla ammatti ja työ, ystäviä, ehkä jopa perhe? Pystyisinkö elämään normaalia elämää niinkuin normaalit, terveet ihmiset?
Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. En uskalla juurikaan ajatella tulevaisuutta. Mitä siellä on odotettavissa vai onko mitään?
En tiedä, millaista on tavallinen elämä. Millaista on, kun on oikeita ystäviä ja tuntee kuuluvansa joukkoon. Minä en ole koskaan kuulunut mihinkään. Kellun irrallani todellisuudesta, olen kuin komeetta, joka kiitää yksin avaruudessa ajan halki, erillään kaikesta muusta.
Minä olen muukalainen. Paremmin en osaa tätä tunnetta kuvata. Yksinäisyys kalvaa ja syö minua sisältä joka päivä, joka minuutti, joka hetki.
En olisi halunnut tällaista elämää.
Mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti