En voi antaa anteeksi. Siihen lopputulokseen olen tullut. Minussa on liikaa vihaa ja katkeruutta, liian vähän uskoa ja toivoa. En voi antaa anteeksi heille, jotka satuttivat minua. Ennenkaikkea en voi antaa anteeksi itselleni. En osaa, enkä edes halua.
Olen vihassani kiinni kuin takiainen. Katkeruus kalvaa sisintäni kuin syövyttävä myrkky. Päivästä toiseen tuskalliset kysymykset ja muistot kiertävät päässäni kehää. Miksi miksi miksi takoo mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen. Tekisi mieleni huutaa ääneen nuo sanat koko maailman kuuluville! Kirota kohtaloa ja jumalaa. Miksi teit näin minulle? Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän paskan?
Tiedän tosiasiat. Olen hyvin perillä faktoista. Ymmärrän, että en ole ainoa maailmassa, joka kärsii. Tajuan kyllä, että on olemassa paljon pahempiakin ihmiskohtaloita kuin tämä omani. Ja kyllä, minulla on kaikesta huolimatta syytä olla myös kiitollinen. Elämässäni on hyviäkin asioita eikä kaikki ole koko aikaa pelkkää pimeyttä. Silti en osaa olla onnellinen. On niin paljon helpompaa nähdä se, mikä itseltä puuttuu kuin se hyvä minkä on elämässään saanut.
Jotkin päivät vain ovat kertakaikkisen mustia. Ja minussa kiehuu viha, valtameren kokoinen raivo, tuhovoima vailla vertaa. Se vain odottaa hetkeä, jona päästä purkautumaan. Olen pidätellyt sitä jo kauan, niin kauan kuin pystyn muistamaan. Aina se on ollut siellä. Mieleni pohjalla odottamassa.Vaanimassa tilaisuutta. Odottaen sitä suurta tilaisuutta, lupaa päästä purkautumaan. Ja kun niin käy, on helvetti irti.
Minä olen aivan yksin vihani kanssa. Kukaan ei voi ymmärtää minun vihaani, tätä raastavaa, polttavaa tuskaa, joka jäytää sisintäni päivin ja öin. Vihasta ei puhuta. Viha on tabu. Etenkin naisen viha.
Ihmisille on helppo puhua masennuksesta. Masennuksesta puhuminen on turvallista. Masentunutta ymmärretään, masentunut saa tukea ja myötätuntoa. Mutta menepä kertomaan jollekin, että saat niin hirvittäviä raivokohtauksia, että tavarat lentelevät, astioita särkyy, kroppa on mustelmilla tai haavoilla ja itsekontrolli häviää lähes täysin. Että olet valmis satuttamaan niin itseäsi kuin ketä tahansa joka tiellesi osuu.
Tämä on asia, josta ei kertakaikkiaan voi puhua. Kukaan ystävistäni ei tiedä, millainen sekopää todellisuudessa olen. He eivät voisi uskoa tätä minusta, siitä olen varma. Ei kukaan voisi uskoa, ellei olisi itse näkemässä.
Minä pelkään itsekin itseäni, kun raivoan. Jokin osa minusta ikäänkuin kytkeytyy pois päältä. Se rauhallinen, harkitseva, looginen minä katoaa ja tilalle astuu mielipuolisesti raivoava skitso, joka haluaa vain tuhota kaiken tielleen osuvan.
En itsekään ymmärrä aggressiotani. Mistä se on alkanut, miksi se on niin voimakasta, miksi mikään ei auta siihen? Ei terapia, ei lääkkeet, ei rentoutumisharjoitukset, ei yhtään mikään. Se vain on ja pysyy. Se on asettunut taloksi, kutsumaton vieras, jolle ei ole avattu ovea. Se on pesiytynyt aivoihini ja nakertaa niitä kuin tautinen rotta.
Erään lääkärini mukaan kärsin "impulssikontrollin häiriöstä". Mutta siihen ei ole hoitokeinoa. Eikä lääkärikään osaa selittää syntymekanismia. Kiusaaminen, vahingolliset olosuhteet lapsuudessa, isän pelko, kodin epätasapainoinen ilmapiiri. Kaikenlaisia syitä on väläytelty mutta mistään ei ole täyttä varmuutta.
Vastauksia ei ole. On vain kysymyksiä, jotka pyörivät päässä uudelleen ja uudelleen.
Ja vanha ystäväni viha. Sillä ei ole aikomustakaan päästää minusta irti. Enkä minä halua päästää siitä irti. Sillä kuka minä olisin ilman vihaani, joka on pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti