perjantai 29. marraskuuta 2013

Veli sai aivoverenvuodon

Otsikko kertonee kaiken tarpeellisen. Tänään sain tietää, että veljeni on maannut jo monta päivää sairaalassa aivoverenvuodon takia. Hän on tajuissaan ja reagoi ärsykkeisiin, mutta ei pysty puhumaan, koska on edelleen hengityskoneessa. Juuri sinä päivänä olin ystäväni häissä, kun tämä onneton tapahtuma sai alkunsa.

Vanhempani ilmoittivat vasta tänään tapahtumasta. Oli aika totaalinen shokki saada tietää tapahtuneesta näin, monta päivää aivoverenvuodon jälkeen. Tämä varmaan kertoo siitä, kuinka etäiset välit perheemme jäsenillä on toisiaan kohtaan. Tunteista ei puhuta, ei edes tällaisen järkyttävän tapahtuman jälkeen.

 Olen ryypännyt tänään urakalla. Olen vetänyt pullollisen viiniä, eikä sekään tunnu olevan tarpeeksi. Se ei riitä tukahduttamaan tunteitani tapahtuman johdosta. Tai tunteitani ylipäänsä. Välitän veljestäni, vaikka hän katkaisikin välinsä perheeseemme yli 10 vuotta sitten.

Toivon, että veljeni selviää. Rukoilen hänen puolestaan, vaikkei se mitään auttaisikaan. Toivon koko sydämestäni, että hän selviää hengissä ja ilman vammoja. Että hän tajuaisi lopettaa itsetuhoisen käyttäytymisensä (jatkuvan ryyppäämisen) ja pystyisi tekemään sovinnon perheensä kanssa.

En kuitenkaan odota ihmeitä. Kokemus on osoittanut, ettei liikoja kannata odottaa. "Toivo parasta, mutta pelkää pahinta." Niin saattaa käydä tässäkin tapauksessa. Veljeni saattaa selvitä tai sitten ei. Hän saattaa jäädä henkiin, mutta pahasti vammautuneena. Tai toipua täysin terveeksi. Mutta jatkaa holtitonta alkoholinkäyttöään.

Veljeni on alkoholisti, on ollut jo yli 10 vuotta. Välillä vieroituksessa, välillä töissä. Viime ajat lähinnä työttömänä, juoden päivän toisensa jälkeen.

Tiesin, että jotain tällaista tulisi tapahtumaan. Kliseistä sanoa, mutta osasin odottaa tätä. Aavistin etukäteen, että jollekin meistä tapahtuu jotain pahaa. Joku kuolee tai vammautuu.

 Ja nyt näyttää siltä, että veljeni saa kärsiä seuraukset. Haluaisin olla hänen luonaan, haluaisin auttaa häntä selviämään. Mutta hän ei halua apua. Ei perheeltään, ei keneltäkään.

Minä kyllä selviän. Mutta pelkään vanhempieni puolesta. Entä jos veljeni ei selviä? Mitä sitten? Miten vanhempani kestävät, miten muu perheeni selviää?

En ole koskaan oppinut tuntemaan veljeäni, mutta omalla tavallani rakastan häntä, kaikesta huolimatta.

Mitä muuta voin tehdä kuin toivoa parasta?

On niin avuton olo.

En voi auttaa veljeäni. Vain hän itse voi nyt auttaa itseään.

 http://2.bp.blogspot.com/-icP4yNvPT5k/UEndXUcW0KI/AAAAAAAABP8/8yNXf64rQoo/s400/keep-calm-and-don-t-die-today.png








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti