Itse kyllä selviän, kävi miten kävi. Mutta pelkään muun perheeni puolesta. Vanhempani ovat jo reippaasti yli kuusikymppisiä. Mitä tämä tekee heille, jos pahin tapahtuu ja veljeni todellakin poistuu tästä maailmasta?
Pelkään, että isälle tai äidille tapahtuu jotain. Entä jos jommankumman sydän pettää järkytyksen ja surun takia? Tai jotain muuta yhtä kauheaa?
Entä sitten toinen veljeni? Hän on aina ollut läheinen nuoremman kanssa, joka nyt makaa teholla. Miten veli jaksaa, onko hänellä keinoja selviytyä tästä? Hänellä on niin paljon omiakin murheita. Onko hänellä aikaa ja kykyä surra? Entä jos hänkin ratkeaa ryyppäämään? Juo jo tälläkin hetkellä liikaa...
Maalailen mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia, mitä voisi tapahtua. En ole koskaan ollut läheinen tämän sairastuneen veljeni kanssa ja meillä on aika paljon ikäeroa. Silti järkytys ja shokki oli suuri, kun kuulin ilman mitään ennakkovaroituksia tapahtuneesta. Voin vain kuvitella, miten pahalta muista perheenjäsenistäni tuntuu.
Olen itkenyt ja yrittänyt etsiä netistä tietoa selviytymismahdollisuuksista. Tutkinut lukuja ja verrannut prosentteja.
Aivoverenvuotoon sairastuneista 40 % menehtyy tilaston mukaan. Entä jos veljestäni tulee yksi heistä, jotka eivät selvinneet?
Jo viikko teholla ja edelleen hengityskoneessa. Pelkään pahinta. Toipuuko hän enää ennalleen? Kestääkö hänen alkoholin syövyttämä elimistönsä tämän koettelemuksen vai antaako se periksi?
Viimeksi näin veljeni vuosia sitten. Hän oli laiha, lähes alipainoinen. Ei syö kunnolla, vetää vain tupakkaa ja kahvia. Ja viinaa tietenkin, niin että kädet jo tärisevät.
En ehkä haluaisi nähdä häntä tämänhetkisessä kunnossa. Se voisi olla liian rankkaa.
En tiedä, käykö kukaan katsomassa veljeäni sairaalassa. Vanhempiani hän ei ole halunnut nähdä vuosiin, joten me emme ole vierailleet veljeni luona. Sydäntäni puristaa kun ajattelen häntä yksin jossain huoneessa, kytkettynä monitoreihin ja laitteisiin, kykenemättä puhumaan tai liikkumaan.
Mitä hän mahtaa ajatella, miltä hänestä tuntuu? Onko hänellä kipuja? Kuinka kauan hän jaksaa olla tajuissaan? Ymmärtääkö, mitä ympärillä tapahtuu? Toivoisiko, että joku olisi hänen luonaan?
En tiedä, onko veljelläni oikeita ystäviä. Ryyppykavereita kyllä, mutta onko ketään, joka oikeasti välittäisi niin paljon, että näkisi vaivaa vieraillakseen hänen luonaan?
Haluaisin sanoa veljelleni, että välitän hänestä. Tahtoisin hänen ymmärtävän, että häntä rakastetaan kaikesta huolimatta. Vanhempieni rakkaus ei ole kadonnut minnekään pitkästä välirikosta huolimatta. Eikä minun välittämiseni.
On niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa. Mutta pahoin pelkään, että pian on jo liian myöhäistä.
Meidän perheessämme ei ole tapana puhua tunteista. Edes tällaisen tapahtuman jälkeen en ole pystynyt kysymään vanhemmiltani, miltä heistä tuntuu, miten he jaksavat tämän. Pelkäävätkö hekin veljeni kuolemaa?
Varmasti molempia pelottaa. Sen huomaa äidin kireistä kasvoista ja äänensävystä. Isän jatkuvasta ärhentelystä äidille. Kummallakin on pinna kireällä. Mutta he eivät itke, he eivät näytä pelkoaan, vaan yrittävät olla, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka veljeni makaa teholla eikä edes lääkäri tiedä, millainen hänen ennusteensa tulee olemaan.
En pysty tukemaan vanhempiani heidän surussaan eivätkä he pysty tukemaan minua. Koska me emme puhu tunteista. Meillä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Hiljaisuuden muuri on välillämme, eikä kukaan uskalla ylittää sitä.
Edes äidin kanssa en uskalla puhua veljestäni avoimesti. Hän on jo pitkään ollut perheessämme tabu, josta halutaan vaieta. Veli laittoi välit poikki meihin ja jo hänen nimensä lausuminen ääneen nostaa heti tiettyjä jännitteitä pintaan. Muuttaako tämä äkkisairastuminen asioita, saa nähdä. Mutta epäilen.
Toivoisin niin kovasti, että veljeni ehtisi sopia välinsä vanhempieni kanssa ennen kuin joku heistä kuolee. Mutta en tiedä, haluaako hän sitä. Isäni olisi valmis tekemään sovinnon, samoin äitini, mutta jos veljeni haluaa edelleen pysytellä etäällä, emme voi tehdä mitään.
Pelkään, että veli kuolee ja asiat jäävät loppuiäksi sopimatta. Mutta jos se on hänen tahtonsa, me muut emme voi kuin noudattaa sitä.
Tapahtunut laittoi todella ajattelemaan. Siksi haluan sanoa, vaikkakin todella kliseisesti, kaikille teille jotka luette nyt tätä:
Rakastakaa toisianne. Sopikaa riitanne ajoissa. Puhukaa, ennenkuin on liian myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti