Voi kuinka haluaisinkaan viiltää...

Olo on loppuunkulutettu. Olen ahdistunut, tuskainen ja äärimmäisen väsynyt. Haluaisin sanoa, että kuolemanväsynyt, mutta se ei aivan pidä paikkaansa. Jokin kipinä minussa vielä on, himmeästi hehkuva liekki joka pitää elossa, auttaa jaksamaan päivän kerrallaan, elämään tätä elämää, joka ei aina tunnu elämisen arvoiselta.

Tänään piti olla hyvä päivä. Heräsin aamulla ja katsoin ikkunasta ulos. Lämpötila viisi astetta ja pilvetön taivas. Kaunis, kuulas auringonpaiste sai heti pirteämmälle tuulelle. Päätin lähteä lenkille, koska on vapaapäiväni työharjoittelusta (teen siis kolmena päivänä viikossa töitä). Lenkki sujui oikein mukavasti. Kuljin pitkin järvenrantaa, kaunista luontopolkua, jonne on lyhyt matka kämpiltäni.

Kaikki näytti hyvältä, olo oli seesteinen ja ilma kauniin syksyinen. Puiden lehdet olivat kauniin keltaisia ja tuuli lennätti lehtiä hiljalleen maahan. Jäin katselemaan näkymää ja ajattelin, kuinka kaunis onkaan tämä hetki. Tunsin itseni hetken aikaa lähes onnelliseksi, lähes tasapainoiseksi. Vähän niinkuin normaalit ihmiset.

Tunsin iloa olemassaolostani, kiitollisuuttakin. Että sain olla tässä, kokea tämän hetken. Luonnon värit, hiljainen tuulenvire järveltä päin. Ajattelin, että tästä tulee hyvä päivä. Ehkä lähtisin valokuvaamaan hieman myöhemmin, näin kaunista päivää ei voi jättää käyttämättä.

Saavuin kämpille positiivisessa mielentilassa. Sitten tuli romahdus. Taas, juuri kun kaiken piti mennä hyvin niin päivä menikin pilalle heti kättelyssä. Avasin Facebookin ja siellä odotti viesti, joka oli minulle epämieluinen. En pystynyt käsittelemään asiaa rakentavasti. Raivostuin silmittömästi, heitin kännykän seinään ja aloin hakata itseäni raivon vallassa.

Sitten rojahdin sängylle itkemään. Hieman rauhoituttani vedin kuusi Diapamia naamariin. Ihan liikaa, tiedän. Nyt vain on sellainen olo että haluan olla lääkepöhnässä jotta saisin tämän pahan mieleni edes hetkeksi hallintaan.

 En osaa käsitellä tunteitani rakentavalla tavalla. Joko raivoan tai sitten itken hysteerisenä tai sorrun viiltelyyn tai vedän yliannostuksen rauhoittavia. Nytkin tekisi niin jumalattoman paljon mieli viiltää. Veitsi ei ole kaukana, vain muutaman askeleen päässä, tiskipöydällä astiankuivaustelineessä.

Voi kuinka paljon haluaisinkaan ottaa sen käteeni ja upottaa terän ihooni, tuntea ensimmäiset viillot, nähdä veren, tuntea kivun sykkivän avoimessa haavassa. Taistelen haluani vastaan, mutta välillä se on niin helvetin vaikeaa...