Masentaa. Masentaa niin helvetin rankasti. Eilen oli hyvä päivä, itseasiassa monta hyvää päivää on ollut takana. Ja nyt taas tällainen normi paskapäivä. Mikään ei näköjään paranna tätä masennusta. Voiko sitä edes parantaa? Itkettää mutta en edes pysty itkemään kunnolla. Haluaisin hakata ja viillellä mutta en voi. Kädet ovat jo paskana muutenkin.
Vedin maanantaina neljä Diapamia ja eilen toiset neljä. Kohta ne on loppu ja vitun lääkärit eivät enää halua kirjoittaa lisää. Varsinaisia kusipääsadisteja. Mä ihan oikeasti tarvitsen niitä lääkkeitä selvitäkseni sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin niissä jotka liittyvät töihin tai opiskeluun. Tätä lääkärit eivät ymmärrä. Ne luulevat, että jään koukkuun. En ole jäänyt, mutta lääkkeiden teho on haipunut minimiin. Tarvitsisin vahvempaa kamaa, vähintään 10mg:n tabuja. Olen käynyt ruinaamassa jopa yksityiseltä, mutta tuloksena oli 100€ lasku ja kehoitus tulla myöhemmin uudestaan. Jäi siis vain luu käteen. Oikeasti, haistakaa vittu kaikki lääkärit!
Töissä on ollut viikon ajan paljon sosiaalisia tilanteita, joissa minun täytyy olla aktiivinen ja se syö voimiani toden teolla. Olen selvinnyt vain Diapamin voimalla. En tiedä, kuinka kauan lääkkeet riittävät tätä tahtia.
Pahinta on kuitenkin jatkuva yksinäisyys. Näin syksyllä se tulee erityisen rajusti esiin, kun töissä tapaa ihmisiä ja kaupungissa hengaillessa tajuaa, kuinka saatanan yksin sitä lopulta on. Kaikki ystävät asuvat muualla ja vanhempiakin tapaan vain kerran tai pari kuukaudessa. Minulla ei ole sosiaalista elämää työn ulkopuolella.
Olen aina ollut se outolintu, erilainen lapsi ja nuori, jota kiusattiin ja halveksittiin. Nyt minusta on tullut aikuinen, jota ei kiusata, mutta joka jää aina yksin. Aivan kuin toiset ihmiset välttelisivät minua. En saa ystäviä. Kukaan ei halua viettää aikaa kanssani. Olen niin rasittava ja paska ihminen, että vanhat kaverininkin ovat varmaan kanssani lähinnä säälistä.
Pian on tulossa parhaan ystävän häät ja varmistui hiljattain, että hän on raskaana. Vauva syntyy ensi vuoden puolella. Onnittelin häntä iloisesti hymy huulilla, mutta sisimmässäni olen pettynyt ja surullinen. Pelkään menettäväni hänet äitiydelle ja ettemme enää näe juuri koskaan. Hajoaako ystävyytemme tähän? Joka tapauksessa se tulee muuttumaan...
Häissä pelkään itkeväni. En niinkään liikutuksesta, vaan surusta. Ystäväni muistuttaa minua tahtomattaan siitä, mitä en itse koskaan tule saamaan. Ei miestä, ei perhettä, ei kunnon työtä, ei sosiaalista elämää. Vain loputon yksinäisyys ajasta ikuisuuteen.
Haluaisin vain normaalin elämän. En pyydä paljoa. Haluaisin päästää irti menneisyydestä....Mutta menneisyys ei päästä irti minusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti