Kaksijakoinen minä

Yksi suurimmista persoonallisuuteeni liittyvistä ongelmista on luonteeni kaksijakoisuus. Minussa elää kaksi eri ihmistä, kaksi eri puolta, jotka ovat jatkuvassa ristiriidassa keskenään ja joiden kanssa on vain tultava toimeen, vaikka välillä tuntuu, että tämä ristiriita repii minut kappaleiksi...

On Kiltti Tyttö ja Paha Tyttö. Kiltti Tyttö haluaa miellyttää kaikkia, pärjätä koulussa, tehdä asiat niinkuin kuuluu. Kiltti Tyttö paheksuu muiden huonoa käytöstä ja haluaa istua yksin nurkassa lukemassa. Kiltti Tyttö rakastaa vanhempiaan ja haluaa olla kaikille kiva. Kiltti Tyttö ei huuda eikä kiroile, vaan jaksaa hymyillä ja hakea hyväksyntää suoritustensa kautta. Kiltti Tyttö on pieni ja näkymätön hiirulainen, jota muiden on helppo pompotella mielensä mukaan. Kiltti Tyttö kulkee massan mukana, eikä vahingossakaan halua herättää huomiota.

Paha Tyttö on Kiltin Tytön vastakohta. Paha Tyttö haluaa huomiota ja sitä hän myös saa. Paha Tyttö huutaa, kiroilee, ryyppää, varastaa ja tekee kaikkea sellaista, mitä Kiltti Tyttö ei koskaan tekisi. Paha Tyttö ei ole kiinnostunut koulusta eikä saavutuksista ylipäätään. Paha Tyttö haluaisi vain bilettää vuorokaudet ympäriinsä ja vähät välittää velvollisuuksista. Paha Tyttö näyttää elämälle keskisormea eikä hae kenenkään hyväksyntää. Paha Tyttö ei halua miellyttää vaan pyrkii siihen, että häntä miellytetään. Paha Tyttö on näkyvä ja kuuluva hahmo, joka pukeutuu dramaattisesti ja jolle kukaan ei tule vittuilemaan, koska hän antaa aina takaisin, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kumpi minä oikeasti olen? Paha vai Kiltti Tyttö? Vai olenko kumpaakaan? Tämän kysymyksen kanssa olen paininut vuosikaudet. En todellakaan tiedä, kumpi minä on aidompi, se "oikea" minä vai ovatko molemmat vain ylirasittuneen mieleni sivutuotteita ja todellinen minäni piilottelee jossain syvällä sisimmässäni, mistä se ei uskalla tulla esiin?

Miksi minussa ylipäätään on kaksi näin vahvasti erillistä puolta? Miten voi olla kaksi näin paljon toisistaan eroavaa persoonaa yhden ihmisen pään sisällä?

Ristiriita on hajottava. Mieleni on jatkuvassa puristuksessa näiden kahden eri minän välillä.

Ne alkoivat eriytyä toisistaan joskus 12-14 ikävuoden kohdalla. Siihen asti olin ollut enimmäkseen Kiltti Tyttö ja yhäkkiä, vuodessa tai parissa, minusta kehittyikin Paha Tyttö. Varmaan aika tyypillinen kehityskulku monelle siinä iässä, mutta yleensä tämä Paha Tyttö- vaihee menee suurimmalla osalla ohi kun murrosikä päättyy. Minulle niin ei käynyt. Paha Tyttö jäi pysyväksi osaksi minua.

Joskus tuntuu, että se on tuonut elämääni pelkkiä ongelmia, pelkkää pahaa ja välillä haluaisin päästä siitä kokonaan eroon. Toisaalta taas en halua. Paha Tyttö on osa minua. Jollain tapaa tämä persoonallisuuteni osa on suojellut minua, pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet. Ilman sitä olisin kenties romahtanut kokonaan.

Luulen, että Paha Tyttö on minun suojakuoreni elämän kovuutta kohtaan. Se syntyi tarpeeseen, se syntyi suojaamaan minua maailman pahuudelta ja toisilta ihmisiltä. Se päätti muuttua kovaksi, jottei maailma pystyisi enää koskaan satuttamaan sitä. Se päätti nauraa maailmalle, koska maailma oli nauranut sille.

Paha Tyttö on vihamielisen, piittaamattoman ympäristön tuotos. Siihen kiteytyvät teinivuoteni ja sille tasolle se on myös jäänyt. Sillä ei ole aikuisen ihmisen vastuuntuntoa, koska se on keskentekoinen raakile, joka ei ole koskaan kasvanut isoksi. Se on se osa minusta, joka suhtautuu kaikkeen negatiivisesti.

Kiltti Tyttö taas on täydellinen illuusio ihmisestä, jollainen minä en koskaan voi olla. Kiltti Tyttö on myös ympäristön tuote. Haavekuva, jollainen mieleeni on syötetty ja josta en pääse irti. Täydellinen ihminen, ihannoitava ja samaistuttava esimerkki, jota kohti pitäisi pyrkiä, mutta joka on ikuisesti saavuttamattomissa.

Nämä kaksi puolta siis yhdessä muodostavat tämänhetkisen minuuteni. Ja minähän olen pelkkä keskentekoinen raakile ihmisenä. En vielä läheskään valmis, en läheskään tasapainossa. Enkä ehkä koskaan tulekaan olemaan.

Silti minulla on vahva tunne siitä, ettei tässä ole vielä kaikki. Että minussa on vielä joku kolmaskin, joka ei ole halunnut tulla esiin omana itsenään. Minä en ole yhtä kuin osieni summa.

Kuka minä oikeasti olen, sitä en vielä tiedä. Se jää toistaiseksi arvoitukseksi. Ehkä vielä jonain kauniina päivänä palapelin palaset loksahtavat paikoilleen ja minusta kuoriutuu esiin Se Todellinen Minä.