Paska päivä

Tänään on ollut paska päivä. Vittumainen, ahdistava ja synkeä. Ulkona on harmaata ja sateista ja mieliala sen mukainen. Tuntuu taas kerran siltä, ettei millään ole mitään väliä ja kaikki menee päin helvettiä. Ettei enää ole toivoa paremmasta huomisesta. Itsemurhakin on käynyt mielessä. Joskus mietin, miksi en kuollut silloin 10 vuotta sitten? Olisi ehkä ollut kaikille parempi jos olisin pystynyt riistämään itseltäni hengen. Olisin päässyt paljon helpommalla. Ei tarvitsisi kestää itseään ja toisia, ei sietää tätä jatkuvaa yksinäisyyttä päivästä toiseen.

Olenko kärsinyt turhaan? Toivoisin niin kovasti, että vastaus olisi kielteinen. Että kaikella on tarkoituksensa ja elämä muuttuu vielä paremmaksi. Pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa, sanotaan.

Ensi viikolla alkaisi työharjoittelu. Voi vittujen vittu. En halua mennä sinne. En en en. Ajatuskin hirvittää. Miksi meninkään lupautumaan moiseen? Pelottaa uusi paikka, uusi työ, uudet ihmiset. Ennenkaikkea ihmiset. Pelottaa, etten jaksakaan, että masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkoni pääsevät jälleen kerran niskan päälle ja etten pärjää. Haluaisin niin kovasti näyttää vanhemmilleni, ystävilleni ja kaikille muille, ennekaikkea itselleni, että pärjään. Etten ole tuhoontuomittu, kyvytön hylkiö. Että minusta on vielä johonkin tässä elämässä. Mutta en tiedä. En tiedä, jaksanko, pystynkö. Olosuhteet ovat minua vastaan.

Minulla on skolioosi ja selkäkivut alkoivat vaivata ensimmäisen kerran parikymppisenä. Yläselkää särkee eikä selkä kestä rasitusta. Ei pitkää seisomista, ei kunnon istumista. Ja minä olen aloittamassa istumatyön.

Uutena oireena on pahentunut iskias, alaselkäkipu joka säteilee toisen jalan varpaisiin. Välillä kävellessä vihlaisee hermoon. Viimeksi tänään lenkillä iski yhtäkkinen, viiltävä kipu. Se säikäytti. Selkäni on mennyt aina vain huonompaan kuntoon, vaikka lenkkeilen melkein päivittäin ja jumppaan. Särky on jatkuvaa, mutta toistaiseksi siedettävää. Välillä joudun syömään särkylääkettä kipuun.

Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti. Haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään ja unohtaa ulkomaailman olemassaolon. 

Mieleni tekisi rukoilla. Rakas kiltti Jumala, ei enää. Pyydän, älä anna enää uusia taakkoja kannettavaksi. En jaksa, en kertakaikkiaan jaksa enempää. Hädin tuskin pysyn pystyssä nykyisinkään. Ei enää uusia murheita ja sairauksia, ei enää lisää tuskaa kannettavaksi. Enkö minä ole jo saanut tarpeeksi, enkö ole jo kantanut oman osani? Miksi minua rangaistaan vielä lisää, eikö tämä jo riitä?

En tiedä, onko Jumala olemassa. En tiedä, uskonko. En tiedä, kuuleeko hän minua tai ketään muutakaan ja jos kuulee niin välittääkö hän todella.

Silti toivon, että joku jossain kuulisi ja välittäisi.