Sairaudellani ei ole nimeä

Huomenna olisi sitten edessä työhaastattelu. Pelottaa. Ahdistaa. Masentaa. En haluaisi mennä, mutta on pakko. Pakko, jos vielä joskus ylipäätään aion töitä tehdä. Työkkärintädin mukaan minulle alkaa olla vaikea löytää harjoittelupaikkaa, kun on "niin paljon terveydellisiä rajoitteita". Pelkään, että jos en saa tätä paikkaa tai jos en pärjää siellä niin mulla ei ole enää vaihtoehtoja. Sitten en varmasti tule pärjäämään missään muuallakaan eikä kukaan enää koskaan tarjoa minulle minkäänlaista paikkaa.

Paineet ovat siis katossa ja ahdistaa niin helvetisti, etten pysty edes valmistautumaan mielessäni kyseistä haastattelua varten. En ole uskaltanut miettiä mahdollisesti esitettäviä kysymyksiä puhumattakaan vastauksista. Haluaisin vain paeta jonnekin kauas ja unohtaa tämän maailman ja toiset ihmiset.

Siksi olen roikkunut koko päivän netissä. En pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Ei puhettakaan, että pystyisin vaikkapa lukemaan kirjaa tässä mielentilassa. Surffailen päämäärättömästi netissä ja toivon, että tämä päivä ja huominen olisivat pian ohi. En jaksa keskittyä edes syömiseen, niin ahdistunut olen.

 Sosiaalisten tilanteiden pelkääminen on yhtä helvettiä. Kaikki menisi todennäköisesti hyvin, kunhan minun ei tarvitsisi kohdata ketään tai puhua kenellekään. Voin kävellä kadulla, istua kahvilassa, matkustaa julkisilla ja asioida apteekissa. Lyhyet ja viralliset kohtaamiset asiakaspalvelijoiden kanssa pystyn yleensä hoitamaan kunnialla, vaikka silloinkin sydän hakkaa ja ahdistaa.

Todellinen ongelma ovat ns.epävirallisemmat tilanteet, esimerkiksi jos joku tulee yllättäen juttelemaan vaikkapa kaupassa. Silloin sekoilen sanoissani, änkytän tai saatan puhua mitä sylki suuhun tuo. En pysty katsomaan keskustelukumppania silmiin vaan vilkuilen ahdistuneena ympärilleni tai tuijotan suurinpiirtein lattiaa.

Tällaisista kohtaamisista jää poikkeuksetta kiusaantunut fiilis sekä itselle että vastapuolelle.

Ongelmani ydin on se, että minun on vaikea hahmottaa sosiaalisia tilanteita. En tiedä, olenko yksinkertaisesti vaan aivan helvetin tyhmä vai onko ongelma neurologisella tasolla (minulla on siis jonkinasteinen hahmottamishäiriö) mutta joka tapauksessa elämäni on aina ollut pirun vaikeaa tämän takia.

Jo leikkikoulussa minua kiusattiin, koska hahmotin tilanteet väärin. Ala-asteella sama homma jatkui. Minulle naurettiin, minua pilkattiin ja minut haluttiin saada itkemään. Silloin en ymmärtänyt, mikä oli vialla. Nyt luulen ymmärtäväni, mutta valitettavasti on liian myöhäistä korjata jo aiheutuneita vaurioita.

En osaa tulkita sanattomia viestejä. Monesti olen möläyttänyt jotain sosiaalisesti sopimatonta ja tajunnut vasta myöhemmin, mitä olisi oikeasti pitänyt sanoa. Olen vain ihmetellyt, miten yhtäkkiä toiset ovat menneet aivan hiljaisiksi. En ole tajunnut, mikä on vikana. Vain jonkinlainen tieto siitä, että nyt tuli sanottua jotain väärin. Joskus sen tajuaa heti kun suustaan päästää, että olisi pitänyt osata olla hiljaa. Yleensä tosin olen tajunnut tämän vasta jäkikäteen.

Sosiaalinen sokeus. Se voisi olla tarkka termi ongelmalleni. Sanattomien viestien lisäksi myös kasvonilmeiden lukeminen on minulle vaikeaa. En osaa tulkita ihmisten käytöstä tai sitten tulkitsen väärin. Epäilen, että tällä on ollut vaikutusta siihen, miksi juuri minä jouduin kiusatuksi. Jos toiset lapset huomaavat, että joku on "tyhmä" tai "erilainen" niin kiusaaminen on nykyään lähes selviö. Ja minä olin molempia.

Joskus aiemmin olin tosissani sitä mieltä, että mulla täytyy olla joku asperger tai add tai jotain. Niin monet piirteet täsmäsivät. Vaikeus sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Hahmottamisongelmat. Oppimisvaikeudet. Muistivaikeudet. Mielialan vaihtelut. Keskittymisongelmat. Aggressiivuus. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Silti minkään häiriön kohdalla kriteerini eivät täyty. Olen siis eräänlainen väliinputoaja. Sairaudellani ei ole nimeä. On tietysti masennus, mutta olen varma siitä, että ongelmien alkusyy on jossain muualla. Masennus on vain luonnollinen seuraus kaikesta tapahtuneesta paskasta.

Ristiriitaisten vuorovaikutustilanteiden takia olen siis alkanut pelätä muita ihmisiä. Toki kiusaamisella on ollut vaikutuksensa, mutta vielä enemmän pelkoani on lisännyt se, kun olen näin aikuisiällä huomannut, etten osaa toimia oikein sosiaalisissa tilanteissa.

Aina sama juttu. Se toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Menen uuteen paikkaan (koulu/työharjoittelu). Tapaan uusia ihmisiä. Jonkin aikaa tuntuu sujuvan hyvin. Minusta tuntuu, että nyt tämä onnistuu ja tulen kuin tulenkin toimeen toisten kanssa. Sitten tapahtuu jotain. En osaa määritellä tätä sen kummemmin, mutta jotain selvästikin tapahtuu ja huomaan vähitellen, että nyt ei enää sujukaan.

 Ihmiset puhuvat minulle vähemmän kuin alussa. Saan lyhytsanaisempia vastauksia erilaisella äänensävyllä. Toisen ilmeistä ja eleistä jotenkin huomaa, että minusta on tullut ei-toivottu henkilö. Enkä yleensä voi ymmärtää, mistä tämä johtuu. Mitä sanoin väärin ja missä kohdassa? Mitä olisi pitänyt sanoa, miten olisi pitänyt sanoa, mitä olisi pitänyt jättää sanomatta?

En tiedä. En tiedä. En helvetti soikoon tiedä. Enkä enää jaksa miettiä sitä. Olen niin saatanan väsynyt tähän jatkuvaan märehtimiseen ja asioiden kelaamiseen. Enkä siltikään pääse siitä irti. Hoen mielessäni jatkuvasti yhtä ja samaa mantraa. Olen ruma. Olen tyhmä. Kaikki vihaavat minua. Minusta ei koskaan tule mitään. Olen täydellinen luuseri. Minun pitäisi tappaa itseni ja lakata olemasta vaivaksi niin itselleni kuin muillekin.

Pahinta ei kuitenkaan ole se, että olen tyhmä tai se, että pelkään sosiaalisia tilanteita. Pahinta kaikesta on täydellinen yksinäisyyden tunne. Minusta tuntuu jatkuvasti siltä kuin olisin yksin maailmassa. Eikä kukaan voi ymmärtää minua. Vaikka on vanhemmat ja muutama ystävä niin ne eivät riitä täyttämään tätä ammottavaa aukkoa sisälläni.

Olen ollut koko elämäni yksin. Aivan sieltä alle kouluikäisestä lähtien. Yksinäisyys on minun perusolotilani, se on kuin ilma, jota hengitän. En osaa edes kuvitella, millaista olisi jos en tuntisi yksinäisyyttä. En osaa kuvitella sitä, koska niin ei ole koskaan ollut. Yksinäisyys on ollut alusta alkaen. Olen kasvanut siihen. Se on osa minua, osa persoonaani, osa perusolemustani.

Melkein koko aikuisikäni olen kiihkeästi toivonut löytäväni jokin kaunis päivä miehen itselleni. Viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuta, että tämä on epärealistinen haave. Ei minusta taida olla seurustelemaan tällä psyykellä ja näiden kokemusten henkisesti vammauttamana. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin ihmisiin, etenkin miehiin. Todennäköisesti oman pahan oloni takia tekisin molempien elämästä helvettiä. Ja ihmissuhteisiin liittyvästä dramatiikasta olen saanut kertakaikkiaan tarpeekseni. Sitä osastoa on ollut jo ihan liikaa tähänastisessa elämässäni.

Mieluummin loppuelämä yksin kuin suhteessa, jossa on mahdollista tulla satutetuksi.

 Mielialaani laskee unettomuus. Olen syönyt Cymbaltaa 3 viikkoa annoksella 30 mg/vrk ja nukkunut tänä aikana n. 5-6 h per yö kun normaalisti nukun 7-9 tuntia. Eikä auttanut, vaikka nostin Ketipinorin 50 mg:n eli tuplasin annoksen. Aargh vihaan yli kaiken tätä jatkuvaa väsymystä...