Vihani taustat

Olenko aikaisemmin puhunut blogissani vihasta? Olen tainnut mainita siitä jotain, pienessä mittakaavassa, mutta asian syvällisempi käsittely on jäänyt jostain syystä kesken. Siksipä päätinkin, että puhun tänään vihasta. Voisin kertoa hieman taustoja:  miksi vihaan, ketä vihaan ja mikä minusta on tehnyt tällaisen?

Yksinkertaista vastausta ei taida olla olemassa. Minä vihaan, koska minua kohtaan on osoitettu vihaa. Muodossa ja toisessa. Jo pienestä pitäen. Niin kauan kuin jaksan muistaa.

Leikkikoulussa se alkoi. Kiusaaminen. Olin erilainen lapsi kuin muut. Aistiyliherkkä. Temperamenttinen. Helposti suututettava. Se, jota itketettiin oikein porukalla, koska ne tiesivät, että minä itkin aina. Lapset osaavat olla julmia. Onneksi en muista tuosta ajasta paljoakaan, muuten olisin varmasti jo hullujenhuoneella.

 Ala-aste meni jotenkuten, vaikka minua kiusattiinkin lähestulkoon päivittäin. Se oli sitä tavallista, mitä lapset tekevät toisilleen:  tavaroiden piilottelua, haukkumista, tönimistä, joukosta eristämistä. Välillä suorasukaisempaa, niin toisten lasten kuin aikuistenkin nähtävillä, välillä taas hienovaraisempaa, jolloin ulkopuoliset eivät välttämättä huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Minua nöyryytettiin säännöllisesti. Erityisesti pojat olivat kimpussani. Minua haukuttiin ulkonäköni takia, pilkattiin tyhmäksi ja minua kusetettiin monin eri tavoin. Valehdeltiin päin naamaa, puhuttiin paskaa selän takana. Teeskenneltiin ystävää ja käännettiin sitten selkä.

Ajettiin takaa koulumatkoilla, uhattiin työntää pää vessanpönttöön, heiteltiin lumipalloilla. Annettiin kaikin tavoin ymmärtää, että olen huonompi kuin muut. Vuosia siihen meni, mutta vähitellen aloin uskoa siihen itsekin. Että todella olen huonompi kuin muut ja etten minä koskaan kelpaa kenellekään omana itsenäni.

Olen edelleen vakaasti siinä uskossa, että minä olen jollain tavalla häiriintynyt ja outo, erilainen kuin kaikki muut ihmiset universumissa. Olen erikoistapaus, hullu ja vaarallinen skitso, joka pitäisi pitää visusti neljän seinän sisällä, jotta muut olisivat turvassa minulta.

Olen ruma ja tyhmä. Hulluuden tulinkin jo tuossa maininneeksi. Aivan kuin minun ja muun maailman välillä olisi jonkinlainen näkymätön muuri, lasiseinä joka erottaa minut siitä oikeasta todellisuudesta, jossa muut ihmiset elävät. Minä elän jossain toisessa maailmassa, omassa pikku universumissani, johon kenelläkään ei ole pääsyä ja josta minä en vuorostani voi päästä pois.

Mieli osaa unohtaa. Mieli keksii keinot, suojelee omistajaansa muistojen tuskalta. On niin monta tapaa unohtaa ja turruttaa itsensä. Minä olen suurimmaksi osaksi unohtanut, mutta vieläkin muistan liikaa. Haluaisin unohtaa kaiken, aivan kaiken. Päästä yli siitä helvetistä, jossa elän.
 Olen aina tuntenut olevani yksinäinen. Kaiken ulkopuolella. Yksinäisyys synnyttää surua. Ja suru synnyttää vihaa. Koska surua ei ole lupa tuntea. Ei ole lupaa näyttää tunteita, eikä missään nimessä saa itkeä. Joten sitä oppii peittämään tunteensa. Kerää sisälleen kaiken sen tuskan ja vihan jota ei voi näyttää, jota ei pääse purkamaan normaalisti.

Koulu on yhtä kuin vankila. Siellä vallitsee viidakon laki, siellä olet täysin toisten oppilaiden armoilla. Opettajat eivät joko halua nähdä tai ummistavat silmänsä todellisuudelta. Koko ajan täytyy olla varuillaan ja tarkkailla ympäristöään. Kuka on seuraavan nurkan takana? Uskallanko kulkea tästä? Mitä jos ne tulevat käytävällä vastaan? Mitä jos ne lähtevät perään ja saavat minut kiinni? Ja suurin kysymys kuuluu: mitä ne tekevät minulle, KUN ne saavat minut kiinni?

Kauhun tasapaino. Sitä se oli, koko kouluaika. Yhtä saatanan kauhun tasapainoa joka helvetin päivä. Ei varmaan ollut yhtäkään päivää, jona ei olisi pelottanut mennä kouluun. Vielä nykyäänkin sunnuntait ahdistavat, koska sunnuntain jälkeen tulee maanantai ja 9 vuotta minua koulutettiin niin kovin tehokkaasti siihen, että huomenna taas ahdistaa ja lujaa. Huomenna ja sitä seuraavina päivinä saa pelätä koko pienen sydämensä kyllyydestä.

Yläaste oli pahinta aikaa. Murrosikä iski rajuna ja ainoa kaveri, joka minulla oli ollut, muutti toiselle paikkakunnalle. Jäin siis yksin ja seuraavat kolme vuotta ovat niin mustia, ettei minulla ole paljoakaan muistikuvia niistä vuosista. Mutta tunteet ovat jäänet mieleen enemmän kuin hyvin. Vahvimpina niistä viha, jatkuva häpeä ja pelko.

Yläasteella kiusaaminen siis jatkui ja masennuin ensimmäistä kertaa. Aloin viillellä itseäni ja paha olo sisälläni kasvoi kasvamistaan. Vanhempieni kanssa en tullut toimeen, riidat olivat viikottaisia. Yhdessä vaiheessa äitini oli jopa valmis laittamaan minut laitokseen, kun ei olisi jaksanut enää riehumistani.

Kun olin pieni, minua kuritettiin fyysisesti kotona. Vanhempani nöyryyttivät ja uhkailivat minua väkivallalla. Syömistäni kontrolloitiin. Minua istutettiin kerran pakkasella kuistilla vähissä vaatteissa rangaistukseksi, kun en suostunut tiskaamaan. Sain risua ja luunappia. Kerran isäni tukisti niin, että päänahka oli kipeänä monta päivää. Ennen vanhaan täysin normaaliksi luonnehdittua toimintaa. Nykyisin rikos, josta vanhempani eivät joutuneet koskaan vastuuseen. Myönnän, olen edelleen heille katkera.

Pelkäsin vanhempiani, mutta erityisesti isääni. Hän oli usein kireä ja pahantuulinen. Äiti oli nyrkin ja hellan välissä. Ei isäni koskaan äitiäni lyönyt, minua kylläkin. Kasvattamisen piikkiin he laittoivat kohteluni, molemmat. Heidän lapsuudessaan lasten nöyryyttäminen ja kiusaaminen oli arkipäivää. Ehkä he ajattelivat todella, että tekivät minun parhaakseni?  Mutta jotenkin tuntuu vaikealta uskoa sitä.

Luulen, että vanhempani purkivat omaa pahaa oloaan minuun. Ja kuka olisikaan helpompi kohde kuin puolustuskyvytön lapsi, joka ei ymmärrä, mitä hänelle tapahtuu ja miksi?

Minua satutettiin niin koulussa kuin kotonakin. Olin kahden tulen välissä. Pelkäsin lähteä aamulla kouluun ja välillä pelkäsin myös lähteä koulusta kotiin. Odottaisiko siellä taas uusi selkäsauna jostakin, jonka syytä en tiennyt?

Olen vihannut vanhempiani, erityisesti isääni. Olen jopa toivonut hänen kuolemaansa. Enää en ole niin vihainen, mutta vieläkään en voi antaa heidän tekojaan anteeksi. Eiväthän he ole koskaan edes anteeksi pyytäneet, saati myöntäneet kohdelleensa omaa lastaan väärin.

Viha siis kasvoi ja kasvoi vuosia, kunnes teini-iässä se räjähti käsiin. Aloin käyttäytymään äärimmäisen aggressiivisesti. Hakkaaminen ja viiltely alkoi, samoin huutaminen ja kiroilu. Ovien paiskominen niin lujaa, että katosta hajosi lämmitys. Potkaisin huoneeni oveen reiän ja kirjahyllystä hajotin oven. Olin täysin pitelemätön ja se pelotti minua itseänikin.

 Tätä samaa paskaa on nyt jatkunut viisitoista vuotta, eikä vihani näytä laantumisen merkkejä. Luultavasti kiusaaminen ja vanhempien taholta koettu väkivalta yhdessä ovat saaneet aikaan tämän leppymättömän vihan, joka edelleen pitää minua otteissaan kynsin ja hampain.

Vihaan kiusaajiani. Vihaan jollain tasolla myös vanhempiani. Erityisesti vihaan miehiä, koska he ovat aina tehneet minulle pahaa. Vihaan ystäviäni, jotka satuttivat minua. Vihaan entistä opettajaani, joka salli kiusaamiseni. Ja eniten vihaan kaikkia niitä, jotka uskaltautuvat asettua kanssani poikkiteloin.

Haluaisin todella hallita vihaani.

Mutta tällä hetkellä vihani hallitsee minua.