Työharjoittelua ja viiltelyhaluja

Maanantaina olisi taas luvassa uusi työharjoittelupäivä. Jännittää ja suoraansanottuna pelottaa myös, mitä viikko tuo tullessaan. Kuukausi on mennyt ihan mukavasti, mutta minulla on tapana kuvitella mielessäni aina se pahin kauhuskenaario ja odottaa että kaikki menee päin persettä joka tapauksessa.

Tämän harjoittelun olen päättänyt saada läpi, tuli mitä tuli (sopimus voimassa joulukuun loppuun) mutta silti pelkään, pelkään toisinaan aivan helvetisti, että jotain kauheaa tapahtuu. Pelkään kontakteja toisten ihmisten kanssa, pelkään ymmärtäväni annetut ohjeet väärin, pelkään mokaavani peruuttamattomasti. Pelkään kaikkea ja kaikkia. Työpäivistä olen selvinnyt aika vähäisellä ahdistuksella, mutta vapaa-ajalla se iskee tuplasti pahempana...

Pelkoa pelkoa pelkoa, koko vitun elämä yhtä saatanan pelkokierrettä! Alkaa suoraansanoen todella vituttamaan ja kyllästyttämään, että aina on pelko perseessä, joka ikinen päivä, joka helvetin hetki. En pysty rentoutumaan. Ahdistusoiretta pukkaa ja sydän hakkaa rinnassa liian kovaa. Haluaisin itkeä mutta kyyneleitä ei tule kunnolla. Cymbalta turruttaa tunteet tehokkaasti, mutta ei kykene viemään pois henkistä kipuani.

Viiltelynhalu on ollut kasvussa huolestuttavan paljon viime aikoina. Haaveilen teristä viikottain, välillä lähes päivittäin. Miksi, oi miksi en vain voisi tarttua siihen veitseen ja viiltää?

Kaikki on periaatteessa hyvin (lue:siedettävästi) mutta silti haluan satuttaa itseäni. Haluaisin viiltää kädet ja jalat täyteen, kunnes näkyvillä ei enää olisi puhdasta ihoa, pelkkiä verisiä juovia vain. Haluan nähdä veren virtaavaan, kertyvän lattialle lätäköiksi, haluan repiä haavat auki ja tuntea fyysistä tuskaa, joka turruttaisi minut edes hetkeksi. Mutta en uskalla. Pelkään jääväni koukkuun ja sitten se on menoa lopullisesti.