Tämä viikko on ollut kohtuullisen hyvä. Olen jaksanut käydä harjoittelussa ja olen tykännyt olla siellä, mikä oli mulle varsin suuri yllätys...Aina aiemmin olen sössinyt kaikki työharjoitteluni ja ne ovat jääneet kesken, yleensä ahdistuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Yhtäkkiä on tullut jonkinlainen romahdus ja minä olen jättänyt leikin kesken. En ole jaksanut loppuun asti, en ole yrittänyt täysillä. Inhoan itseäni tämän vuoksi.
Lähes koko aikuisikäni olen tuntenut epäonnistuneeni kaikessa mihin ryhdyn. Aivan kuin otsaani olisi lyöty leima: "Syntynyt häviämään." Kyllähän mä järjellä ajateltuna sen ymmärrän, ettei kukaan synny häviämään, mutta joskus vain tulee sellainen tunne, että näin täytyy minun kohdallani olla. Olen syntynyt häviämään ja tulevaisuudessakin kaikki tulee menemään päin helvettiä, piste.
Olen mennyt ajatuksissani niinkin pitkälle, että olen välillä aivan tosissani epäillyt, että joku jossain rankaisee minua. Kohtalo tai Jumala tai jokin. Minua rangaistaan, siitä olen ollut varma.
Viime aikoina olen alkanut kuitenkin kyseenalaistaa tätä uskomustani. Voisiko todellakin olla niin, ettei minua rangaistakaan, etten minä olekaan syntynyt häviämään? Ettei elämän tarvitse olla yksi suuri epäonnistuminen vaan että minullakin voi vielä olla edessäni tulevaisuus, jopa ihan hyvä sellainen?
En enää jaksa elää jatkuvassa pelossa ja itseni kieltämisessä. Olen väsynyt vihaamaan muita ja ennenkaikkea itseäni. En kertakaikkiaan jaksa elää näin. Ei tämä elämä tunnu elämisen arvoiselta tässä tilassa. Puolet vuorokaudesta elän pelossa ja toisen puolen täyttää sanoinkuvaamaton viha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti