Ne teki elämästä mulle helvetin

Kuten olette ehkä huomanneet, mielialani vaihtelevat laidasta laitaan. Käyn ääripäissä melkein päivittäin. Välillä on hyvä olo ja sitten taas, aivan varoittamatta, hetken päästä on aivan kamala olo. Niin kamala, että on pakko vahingoittaa itseään.

Vihaan näitä mielialanvaihteluita niin helvetisti. Ne tekevät elämästä välillä sietämätöntä. Kun olisi edes joskus tasapainoinen ja rauhallinen, mutta kun ei...Aina mennään äärilaidasta toiseen. Kuitenkaan minulla ei ole todettu maanisdepressiivisyyttä tai epävakaata persoonallisuutta tai mitään sellaista "vakavaa." Tosin jossain vanhassa lääkärinlausunnossa lukee, että minulla olisi estynyt peroonallisuus rajatilapiirtein.

 Päädiagnoosinihan on masennuksen lisäksi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, joka määrittelee käyttäytymistäni aika merkittävästi, joten varmasti olen ainakin jossain määrin epävakaa. Olen ollut pikkulapsesta lähtien. Mun on aina ollut hirveän vaikeaa kestää pettymyksiä ja mielipahan tunteet ovat tulleet todella voimakkaina.

Koulussa minua pidettiinkin varsin hulluna. Toisaalta en kyllä yhtään ihmettele, kun mietin silloista käytöstäni...Toistuvia raivokohtauksia, luokasta karkaamisia ja jatkuvia konflikteja toisten ikätovereiden kanssa. Kai minä olen jonkinlainen syntymähullu, ollut sekaisin jo pienestä pitäen.

Tämän vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut. Täytin 28 ja se laukaisi mielessäni jonkinlaisen lukon, joka siellä oli ollut jo pitkään. Tajusin, että kohta kolmasosa elämästäni on ohi ja tähän asti suurin osa siitä on ollut täyttä paskaa. Päätin, etten halua elää loppuelämääni samalla tavalla. Yksin, kärsien hiljaa kotelossani kuin toukka. Pitäen sisälläni kaiken sen raivon ja tuskan, joka minuun on kerääntynyt viimeisten 20 vuoden aikana.

En yksikertaisesti jaksa enää jatkaa tällä tavalla. Vihdoinkin minun on myönnettävä itselleni, etten voi elää enää näin. Olen kertakaikkiaan lopussa. En jaksa enää kantaa tätä taakkaa, joka painaa harteitani kuin säkillinen betonia. Elämä on jatkuvaa pelkoa. Loputon, päättymätön kehä, jossa kierrän ympyrää kuin joku saatanan hamsteri juoksupyörässä. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä paskaa.

Ne teki koulusta mulle helvetin. Ne teki koko tästä elämästä mulle helvetin. En jaksa enää kantaa tätä roolia, joka minulle annettiin. En enää jaksa rypeä tässä tuskassa ja yksinäisyydessä. Ennemmin kuolen kuin annan loppuelämäni valua tällä tavalla hukkaan.

Tuska on hirvittävä ja se voi iskeä milloin vain, aivan varoittamatta. Jokin pikkuasia voi laukaista tunnemyllerryksen ja pian minä makaan sängyllä tai lattialla ääneen huutaen ja itkien, kiroten tätä elämää, kiroten menneisyyttä ja niitä ihmisiä, jotka tekivät minulle tämän.

En enää jaksa olla uhri. Kipu on liian suuri, tuntuu kuin sydän räjähtäisi sen painosta. Muistaminen sattuu mutta vielä enemmän sattuu itsensä kieltäminen. Se, ettei mikään koskaan muutu. Kaikki jatkuu samaa harmaata rataa loppuun asti. En kestä sitä ajatusta. Ennemmin vaikka kuula kalloon, mutta ei enää sitä.

Hoen tätä mielessäni kuin mantraa. Ei enää tätä, ei enää tätä, ei ei ei. En pysty, en jaksa, en halua. Tuska ja pelko ovat kuluttaneet minut loppuun. Tämä taakka on saatava pois harteilta tai muserrun sen alle.

Lapsena itkemisestä rangaistiin. Koulutoverit pilkkasivat, isä käski "lopettaa sen märisemisen." Meidän perheessä itkua ei kestetty. Raivoaminen tuntui olevan sallitumpaa. Ja minähän raivosin sydämeni kyllyydestä. Huusin, haukuin ja opin vahingoittamaan itseäni. Suru kääntyi vihaksi. Ei sen olisi pitänyt mennä niin, mutta niin se vain meni. Kasvoin tunnevammaisessa ilmapiirissä ja nyt vasta olen oppinut ymmärtämään sen.

Tänä vuonna olen oppinut itkemään uudestaan. Pitkään tämä taito oli minulta kadoksissa. Olin tottunut reagoimaan vihaamalla. Kyyneleeni olivat minulta kielletty. Tästä olen hieman katkera vanhemmilleni.

Mutta tämän vuoden aikana olen itkenyt todella paljon, enemmän varmaan kuin viimeisten kymmenen vuoden aikana yhteensä. Olen vihdoin päässyt kosketukseen sen lapsen kanssa, joka oli pieni ja avuton, jolle oli tehty pahaa. Pystyin palaamaan tunnetasolla noihin tuskallisiin vuosiin ja muistamaan, miltä minusta todella tuntui. Kuinka paljon häpeää, pelkoa ja tuskaa mahtui noihin vuosiin, jotka olin yrittänyt niin kovasti unohtaa.

Nyt siis itken kaikkien niiden vuosien edestä, jolloin en voinut itkeä. Ja se tuntuu todella vapauttavalta. Vihdoinkin pystyn kokemaan aitoa surua, vihdoinkin voin oikeasti surra sitä, mitä minulle tapahtui. En enää kiellä suruani, kuten tein niin monta vuotta. Sallin itseni tuntea. Ja ennenkaikkea sallin itseni itkeä.

Vuosikausia minä häpesin itkemistä. Olin oppinut, että itku oli kiellettyä, nöyryyttävää ja osoitus yksilön heikkoudesta. Itkemisestä joutui silmätikuksi, sai itkupillin maineen. Tunteiden näyttäminen ei varsinkaan koulumaailmassa ollut suotavaa. Niinpä kehitin itselleni kovan kuoren ja päätin, ettei kukaan saa nähdä heikkouttani.

Nyt tuo kuori on murtunut ja minä saan vihdoin olla heikko. Olen antanut itselleni luvan itkeä. Se jos mikä parantaa. Itkeminen sattuu, mutta vielä enemmän sattuisi, jos en itkisi ollenkaan ja jatkaisin vihaamista.

Tiedän, että minulla on vielä pitkä matka tervehtymiseen, jos nyt edes koskaan pääsen niin pitkälle. Tämä on vasta ensimmäinen askel. Mutta olen pystynyt ottamaan sen ja olen siitä ylpeä.
 


 "I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul. The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me. The first I graft and increase upon myself, the latter I translate into a new tongue."

                                                        -Walt Withman-