Psykologiset testit on nyt sitten virallisesti ohitse. Vielä on jäljellä yksi palautekäynti parin viikon päästä. Tosin alustavat tulokset olen jo kuullut ja niiden mukaan ei mitään uutta. Vähän niinkuin etukäteen arvelinkin, etteivät ne sieltä mitään poikkeavaa löydä...
Paitsi että muistitesti meni aikalailla päin persettä. Sain tosi matalat pisteet siitä ja psykologin mukaan tämä vihjaa selkeästi keskittymisongelmiin, jotka ovat todennäköisesti seurausta pitkään kestäneestä masennuksesta. En olettanutkaan pärjääväni loistavasti, mutta tulos oli kyllä siitä huolimatta itselleni pienoinen järkytys. Että näin seniilikö mä oikeasti olen? Miten hitossa mun on mahdollista pärjätä tulevaisuudessa, jos tässä vaiheessa jo muisti on melkein kun dementikolla...
Positiivista sen sijaan oli se, että tämän psykologin mielestä mä olen liian "terve" lähetettäväksi eläkkeelle vielä tässä vaiheessa. Hän oli sitä mieltä, että tukitoimin mun olisi mahdollista pärjätä opiskelu- ja työelämässä. Toisaalta olen helpottunut, toisaalta taas en tiedä, mitä ajatella. En pidä itseäni kovinkaan terveenä, mutta silti, ehkä mulla on vielä toivoa...
Työkkäristä soittivat ja tarjosivat mulle uutta työharjoittelupaikkaa. Haastattelu olisi viikon päästä. Olen suoraan sanottuna kauhusta jäykkänä kun ajattelenkin sinne menoa...Täytyy varmaan vetää muutamat Diapamit naamaan että pystyy kävelemään paikanpäälle. Onneksi työkkärin työntekijä, jonka tunnen jo entuudestaan, tulee mukaan haastatteluun, siitä on jo vähän apua.
Mutta en todellakaan tiedä, olenko oikeasti valmis tähän. Taas uusi harjoittelu, uudet työkaverit, uusi toimintaympäristö. Se aiheuttaa ihan helvetisti stressiä kun paikat vaihtuvat jatkuvasti ja taas pitäisi yrittää sopeutua uuteen paikkaan. Mieltä riivaa tuskallinen ja piinaava pelko, että jätän vielä tämänkin harjoittelun kesken. Se olisi jo viides kesken jäävä harjoittelu. Tämän lisäksi olen keskeyttänyt 2 eri koulua. Totaalinen luuseri siis...
Kärsin myös oppimisvaikeuksista ja fyysisistä sairauksista ja suoraan sanoen vituttaa ottaa nämä asiat joka helvetin kerta puheeksi vieraiden ihmisten kanssa. Mitä jos ne katsovat mua ihan kieroon? Että noin nuori ja silti noin huonossa kunnossa? Mitä jos ne eivät otakaan minua sinne, kun saavat tietää terveydentilani? Mitä jos mitä jos mitä jos. Päässäni pyörii sama helvetillisten kysymysten oravanpyörä, jota en saa vaiennettua. Olen siis paska jäykkänä koko seuraavan viikon ja yritän jotenkuten selvitä tästä olotilasta. Onneksi lääkkeet on keksitty...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti