Tänään sairaalasta soitettiin minulle. Aamulla, kesken töiden. Veljeni on päässyt pois teho-osastolta ja hengityskoneesta. Hänet siirretään neurokirurgiselle kuntoutusosastolle, jossa joutuu olemaan viikkoja, mahdollisesti kuukausia. Mutta tällä hetkellä se ei tunnu pahalta.
Tärkeintä on, että veljeni elää ja hengittää. Hän ei ehkä koskaan toivu entiselleen, mutta ennuste on kuitenkin melko hyvä. Ei halvausoireita. Istuu tällä hetkellä pyötätuolissa, mutta pystyy jo puhumaan ja liikuttelemaan raajojaan. On virkeä ja syö itse.
Olen ihan sanoinkuvaamattoman helpottunut. Veli jää henkiin! Hän toipuu! Ehdin jo pelätä pahinta.
Ylihuomenna olisi tarkoitus ajaa isän kanssa sairaalaan katsomaan veljeä. Toisaalta haluan nähdä hänet, mutta toisaalta minua pelottaa aivan helvetisti. Entä jos veljeni ei halua nähdä meitä? Tietääkö hän edes, että me olemme tulossa? Mitä jos hän ei sano sanaakaan tai käskee meidän painua helvettiin?
Veljeni ei ole halunnut pitää yhteyttä perheeseemme. Kokeeko hän tämän tunkeiluna, jos näkee meidät sairaalassa? Ehkä hän ei halua itseään nähtävän, varsinkaan siinä kunnossa?
Toivottavasti tapaamisesta, mikäli se toteutuu, ei tule täyttä fiaskoa. Pelkään vaivautunutta hiljaisuutta. Sitä, ettei kukaan keksi mitään sanottavaa. Tai että isän ja veljen välille puhkeaa riita - heillä kun on selvittämättömiä menneisyyden tapahtumia taustallaan.
Lähes koko viikko on mennyt huolestuneissa ja ahdistuksensekaisissa fiiliksissä veljen takia. Toivottavasti pian alkaa hellittää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti