Käynti oli kuitenkin tietyllä tapaa järkytys, vaikka toisaalta oli helpottavaa tajuta, ettei veljelläni ole enää välitöntä hengenvaaraa ja ettei hän tule aivoverenvuodon takia vammautumaan vakavasti.
Osasin odottaa järkytystä etukäteen, mutta silti säikähdin sitä näkyä, joka odotti sairaalahuoneessa. Veli makasi sikeässä unessa peiton alla eikä kuullut tuloamme. Hänestä näki heti, että huonosti on mennyt jo todella pitkän aikaa.
Itketti, mutta yritin olla näyttämättä sitä.
Veljeni oli vanhentunut muutamassa vuodessa ulkonäöllisesti kymmenen vuotta. Syvät uurteet kasvoissa kertoivat omaa karua tarinaansa. Viina on vienyt miestä jo kauan, liian kauan. Niin kauan, ettei tästä pisteestä ehkä ole enää paluuta.
Saimme kuitenkin veljeni hereille kun huhuilimme hänen nimeään muutamaan otteeseen. Veli avasi silmänsä ja nousi hitaasti istumaan. Silloin näin, kuinka sairaalloisen laiha hänestä on tullut. Ainahan hän on ollut hoikka, mutta nyt veli on selkeästi alipainoinen, lähes pelkkää luuta ja nahkaa.
Ei ole syönyt kunnolla pitkiin aikoihin, juonut vain. En tiedä, millaisia määriä ja miten usein. En edes uskalla kysyä, koska pelkään rehellistä vastausta. Ja kyllä veljen olemuksesta saattoi päätellä yhtä ja toista.
Muisti hänellä pelaa jotenkuten, mutta lähimuistin kanssa on ongelmia. Veljeni ei muistanut ollenkaan, että hänelle oli kerrottu tulostamme jo etukäteen. Hän myös luuli olleensa auto-onnettomuudessa, eikä muistanut saaneensa aivoverenvuotoa. On muitakin asioita, joita veljeni ei muista, mutta ne ovat liian henkilökohtaisia kerrottaviksi tässä blogissa...
Kävimme sairaalan kanttiinissa kahvilla. Veljellä oli kovat tupakantuskat. Lääkäri ei anna hänen polttaa, eikä häntä vielä päästetä edes ulos. Kyseli, voisiko toinen veljeni antaa hänelle salaa tupakkaa, jonka voisi polttaa vessassa. Onneksi tämä kieltäytyi.
Kun kuulin, miten veljelleni oli käynyt, tunsin suunnatonta pelkoa, mutta myös vihaa. Vihaa siitä, että hän on juonut itsensä tuollaiseen kuntoon ja tuhoaa terveytensä ja koko elämänsä tuottaen tuskaa itselleen ja läheisilleen. Ja samalla romahduttaa myös vanhempieni elämän, mikäli sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.
Mutta katsoessani sängyllä makaavaa veljeäni, en kyennyt enää tuntemaan vihaa. Tunsin vain pelkästään sääliä tuota vapisevaa ihmisrauniota kohtaan.
Minä pelkään. Pelkään niin kovasti, etten jaksa enää edes itkeä. Pelkään, että kaikesta hoidosta huolimatta veljeni ei tule selviämään tästä hengissä. Että hän ei elä enää kauaa.
Veli on fyysisesti heikossa kunnossa, psyykkisestä tilasta puhumattakaan. Hänestä on tullut rapajuoppo, jolla ei ole enää minkäänlaista kontrollia juomisensa suhteen. Hän juo jalat altaan ja kaatuilee kännissä teloen itseään. Hän juo niin rankasti, että menettää muistinsa. Ennen pitkää hän juo itsensä hengiltä, se on sataprosenttisen varmaa.
Ellei hän nyt lopeta, hän ei pysty lopettamaan koskaan. Siitä olen lähes varma. Jos tuollainen tapahtuma ei herätä ihmistä ja saa häntä muuttamaan elämänsä suuntaa,niin sitten ei kai mikään.
Minua pelotti etukäteen ihan helvetisti. En tiennyt, mikä perillä odottaa. Torjuisiko veljeni meidät, suuttuisiko vierailusta? Hän kun katkaisi välinsä perheeseemme jo niin kauan sitten.
Veljeni ei suuttunut, ei ainakaan näyttänyt sitä. Päinvastoin hän vaikutti piristyvän siitä, että häntä tultiin katsomaan. Tapaaminen sujui loppujen lopuksi melko hyvässä hengessä."Mukava kun tulitte käymään", hän sanoi lopuksi. Minä sanoin "Pidä huolta itsestäsi" lähtiessäni, vaikka tiesin, ettei hän jaksaisi pitää. Se oli kai minun tapani kertoa, että välitän.
Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun tapasin veljeni. Olen kiitollinen, että ehdin nähdä hänet, ennekuin on liian myöhäistä.
Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä.
Sanotaan, että ihmeitä tapahtuu.
Mutta pahoin pelkään, että veljeni ei selviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti