Viha kiusaajia kohtaan

Olen viime aikoina miettinyt paljon tulevaisuuden lisäksi myös menneitä. Lähinnä olen kieriskellyt itsesäälissä ja kelannut päivästä toiseen mielessäni, miten helvetin epäonnistunut luuseri olen ja miten päin persettä elämäni onkaan tähän asti mennyt. En vain kertakaikkiaan pääse eroon menneisyyden haamuista. Tuntuu ihan oikeasti siltä, että tähän asti elämäni on ollut vain sarja epäonnistumisia. Enkä millään jaksa uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Olin koulukiusattu 9 vuotta. Vasta ihan hiljattain olen alkanut tajuta, kuinka massiivinen vaikutus sillä on elämääni ollut. Kuinka paljon sen onkaan täytynyt vaikuttaa persoonallisuuteni kehittymiseen ja ihmissuhteisiini. Kuinka paljon tuskaa ja yksinäisyyttä olenkaan joutunut elämässäni kestämään. Kuinka monta väärää valintaa olenkaan tullut tehneeksi, kun olen pelännyt. Pelännyt kiusaajiani, pelännyt sitä, kuka satuttaa minua seuraavaksi, missä ja millä tavalla.Koko elämäni on ollut yhtä pelon kierrettä alusta asti. Ja pelko jos mikä kuluttaa ihmisen loppuun, ennemmin tai myöhemmin.

 Kun pääsin yläasteelta, olin suunnattoman helpottunut ja iloinen. Yhdeksän vuoden helvetti oli vihdoinkin ohi! Minut oli hyväksytty lähikaupungin lukioon, jonne yksikään kiusaajistani ei ollut tulossa. Tiesin, että pääsisin lopultakin eroon niistä kusipäistä ja voisin elää omaa elämääni. Vapaana jatkuvasta pelosta. Saisin uusia ystäviä ja voisin unohtaa menneisyyden ikävät tapahtumat. Kuinka väärässä olinkaan.

Pääsin kyllä kiusaajistani eroon, luojan kiitos, mutta elämä ei muuttunutkaan niin radikaalisti kuin olin kuvitellut. Koulu osoittautuikin luultua rankemmaksi ja vaikka sain kavereita, tunsin silti koko ajan itseni ulkopuoliseksi. Aivan samalla tavalla kuin peruskoulussakin. En koskaan sopeutunut porukkaan, vaikka hengasinkin koko lukioaikani niiden samojen ihmisten kanssa.

Tunsin jatkuvasti olevani väärässä seurassa. Vaikka nautinkin siitä, ettei minun tarvinnut olla enää yksin, tunsin silti selittämätöntä kaipuuta jonnekin muualle. Aivan kuin olisin ollut väärässä elämässä, elänyt koko ajan jonkun muun elämää. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Missä oli se uusi ja uljas elämä, jota olin niin kovasti odottanut?

Kadehdin koulumme kauniita ja suosittuja. Heillä oli mielestäni kaikkea. Ulkonäköä, älyä, suosiota. Kaiken lisäksi he menestyivät koulussa. Omalta kohdaltani samaa ei voinut todellakaan sanoa. Minä pääsin vain vaivoin lukion läpi ja päättötodistukseni keskiarvo jäi alle kahdeksaan.

Kolmen ja puolen vuoden kuluttua kirjoitin ylioppilaaksi. En todellakaan jäänyt kaipaamaan lukiota. Jälkeenpäin olen tajunnut, ettei se tainnut olla minulle oikea paikka. Olisin yläasteen jälkeen halunnut opiskella artesaaniksi, mutta koska en uskaltanut kiusaamisen pelossa mennä ammattikouluun niin lukio oli tavallaan minulle ainoa vaihtoehto. Tästä olen edelleen katkera.

Kuinka paljolta vaivannäöltä olisinkaan säästynyt, jos olisin voinut mennä amikseen lukion sijaan. Paljon vähemmän lukemista ja laskemista, paljon vähemmän ylipäätään itsensä kuormittamista. Amiksessa olisin voinut ottaa rennommin ja keskittyä itseni parantamiseen sen sijaan, että abivuoden kesällä romahdin totaalisesti ja jouduin itsemurhayrityksen takia sairaalaan.

Toisaalta, eihän sitä voi tietää. Ehkä olisin romahtanut joka tapauksessa. Mutta tuntuu vain niin perkeleen epäreilulta, että kiusaamisen pelossa jouduin hakeutumaan kouluun, jossa minulla ei ollut mahdollisuuksia pärjätä kunnolla.

Kaikki edellämainitut asiat olen tajunnut vasta viimeisten parin vuoden aikana. Ja tämä viha, tämä helvetillinen sisälläni roihuava viha, on alkanut vaihtaa kohdetta. Olen aina tuntenut hirvittävää vihaa, mutta ennen se on ollut jotenkin kohdistumatonta tai kohdistunut itseeni. Vasta tämän vuoden puolella viha on alkanut kohdistua kunnolla heihin, jotka sen ansaitsevat: kiusaajiini.

Uskalsin pari päivää sitten sanoa terapiassa ensimmäisen kerran, että ne saatanan kusipäät. Ne saatanan kusipäät tekivät tämän mulle. Ne saatanan kusipäät pilasivat mun elämäni. Ja selvisivät siitä ilman rangaistusta. Vittusaatana.

 Jos se olisi mahdollista, niin haastaisin kiusaajani oikeuteen. Ja heidän vanhempansa. Sekä koulun ja erään opettajan, jotka ovat mielestäni osasyynä siihen, että elämäni on tässä jamassa.

Ensimmäisten neljän kouluvuoteni aikana koulu ei puuttunut millään tapaa kiusaamiseeni. Päinvastoin, koulun rehtori syytti minua siitä, että olin joutunut kiusatuksi. Olin kuulemma jotenkin "ärsyttävä" ja ilmeisesti sen ämmän mielestä tämä oikeutti kiusaamiseni. En usko että ikinä voin antaa anteeksi tälle ihmiselle. Enkä edes halua.

Ne neljä vuotta olivat ratkaisevat. Viidennellä luokalla kiusaamiseen yritettiin puuttua uudessa koulussa, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Kiusaaminen oli jatkunut jo vuosia ja minulle oli muodostunut kiusatun identiteetti. Ja kiusaajia oli hankala vältellä, olivathan he samalla luokalla.

Yläasteella vaihdoin taas koulua, tällä kertaa naapurikuntaan. Kiusaajani menivät onneksi toiseen kouluun, mutta tilalle tuli uusia, jotka piinasivat minua seuraavat kaksi vuotta. Ysiluokan sain olla kohtuullisen rauhassa, koska vuotta vanhemmat "kovikset" olivat jo siinä vaiheessa päässeet koulusta, mutta ystäviä minulla ei ollut. Olin aivan yksin koko viimeisen kouluvuoden. Siitä huolimatta jaksoin uskoa, että lukiossa asiat tulisivat paranemaan...

Oen kantanut tähän päivään asti sisälläni mieletöntä vihan ja raivon sekasotkua, joka on myrkyttänyt mieltäni viimeiset 20 vuotta. Olen kohdistanut sen milloin itseeni, milloin niihin läheisiini, jotka ovat olleet täysin syyttömiä tilanteeseeni. Ehkäpä vihdoin tässä vaiheessa uskallan kohdistaa vihani reilusti heitä kohtaa, jotka tämän paskan ovat omilla teoillaan aiheuttaneet ja voin lakata syyttämästä itseäni?

Minulla on oikeus olla vihainen. Minulle on tehty pahaa. Tietentahtoen ja täysin tarkoituksella. Minut on revitty rikki, minun tunteitani on käytetty hyväksi ja minut on yritetty talloa maan rakoon. Minut on henkisesti raiskattu ja minun elämäni on tietoisesti yritetty pilata.

Ja kieltämättä aika hyvin ne siinä onnistuivat. Lapsuuteni ja nuoruuteni meni pilalle niiden kusipäiden takia, mutta ehkä tulevaisuus on vielä pelastettavissa?

 Joo ja tiedän, kuinka epäkypsää on syyttää vielä aikuisena muita ihmisiä elämänsä pilaamisesta mutta siitä huolimatta, olen sitä mieltä, että kaikki kiusaajat pitäisi pystyä haastamaan oikeuteen!