Kipu on itse elämä

Kaksi viikkoa työharjoittelua takana. Yllättävän hyvin on kaikki sujunut tähän mennessä. Olen saanut olla suht rauhassa. Kukaan ei ole toistaiseksi valittanut mistään tai tullut vittuilemaan päin naamaa. Odotin pahinta, kuten tapanani on. Eipähän sitten tule ainakaan suuria pettymyksiä, jos homma ei sujukaan.

Anonymiteettini säilyttämikseksi en kerro missä työskentelen tai millä alalla. En halua, että kukaan tuttuni bongaa minua täältä ja henkilöllisyyteni paljastuisi. Sen verran arkaluonteisia asioita tänne kirjoitan, etten soisi kenenkään koskaan saavan tietää salaisuuttani...

Mieliala on ollut siedettävä viimeiset pari viikkoa. Viiltelykin jäi onneksi siihen yhteen kertaan silloin edellisiltana ennen töiden alkamista ja muutenkin olen pysynyt melko rauhallisena. Mitä nyt pari kertaa olen hakannut itseäni kun on oikein vituttanut, mutta se on kohdallani täysin normaalia, ei merkki mistään hälyttävästä, akuutista ongelmasta.

Silloin kun sorrun viiltelemään, on tosi kyseessä. Silloin voin todella huonosti ja olen niin epätoivon partaalla, etten enää keksi muita selviytymiskeinoja. Tuska on yksinkertaisesti liian suuri voitettavaksi muilla keinoin.

Toivon todella, etten enää jatkossa satuttaisi itseäni viiltämällä. Mutta en voi luvata mitään ja terän houkutus on alati läsnä...Itseasiassa nytkin tekisi kovasti mieli tarttua terään ja rikkoa iho, antaa veren virrata pitkin jalkoja, nähdä kuinka se valuu pieninä kauniina noroina lattialle.

En ymmärrä, miksi haluan viillellä itseäni silloinkin, kun minulla menee niinsanotusti hyvin. Vaikka olisi kuinka ihana päivä ja iloinen mieli niin ajatukset palaavat aina siihen. Viiltelyyn. Itsensä vahingoittamiseen, tavalla tai toisella.

Välillä tunnen olevani lähestulkoon normaali ja hetken päästä saatan vajota masennuksen syvimpiin syövereihin. Silloin käyttäydyn lähes poikkeuksetta itsetuhoisesti. Tai makaan sängyllä itkemässä tuskaa ja yksinäisyyttä, jotka nakertavat minua kuin syöpä.

Ja haavassa tykyttävä kipu...Se on sairas, mutta samalla ihana tunne. Sitä tuntee olevansa elossa, todella elossa. Kipu tuo takaisin tähän hetkeen. Kipu pakottaa olemaan läsnä ja unohtamaan kaiken muun.

Kipu sykkii elämää. Kipu on itse elämä. Kipu pitää hengissä. Kipu lohduttaa, kipu parantaa. Ainakin hetkellisesti.

 Näin olen sen oppinut, kantapään kautta.

Onhan minulla aina veitseni, jos ei mitään muuta.