Ei pakotietä

Vuosi vaihtui, minä en.

Olen edelleen se sama jatkuvien ongelmiensa kanssa painiskeleva epävarma tyttö, joka ei haluaisi elää tätä elämää.

Joskus toivon, että voisin sulkea silmät ja nukahtaa ja herätä toisenlaiseen todellisuuteen ja tajuta, että kaikki olikin vain pahaa unta, että niitä pahoja asioita ei oikeasti tapahtunut, että tämä ei ole totta.

Mutta kaikki tämä on totta ja haluaisin kirkua, huutaa ääneni käheäksi siitä tuskasta kun tajuan, että ulospääsyä ei ole.

Ei ole olemassa pakotietä.

Minä elän tätä elämää tässä todellisuudessa, jota vihaan joka ikinen päivä. Tunnen olevani kuin rotta loukussa. En pääse eteen- enkä taaksepäin. Olen jämähtänyt johonkin ihme välitilaan, ei-elämään, määrittelemättömäksi ajaksi enkä voi väittää, ettenkö tuntisi suurta halua tehdä itsemurha jotta pääsisin pois tästä kaikesta.

Mutta en voi tehdä sitä ainakaan vielä, koska vanhempani elävät ja olen luvannut itselleni, että jos täytyy niin tapan itseni vasta sitten, kun kumpikin heistä on poissa.

Joskus mietin, että olisi helpompaa elää kokonaan ilman perhettä ja vanhempia, niin ei tarvitsisi sinnitellä täällä kenenkään toisen takia. Eikä tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että tuottaa tuskaa niille kaikkein rakkaimmille ihmisille.

Olen alkanut muistaa paloja menneisyydestäni, kokea niitä tunteita, jotka aikoinaan sain suljettua suurella vaivalla pois tietoisuudestani ja nyt tuntuu siltä, että tämä prosessi tappaa minut henkisesti.

En todellakaan tiedä, miten tulen selviytymään tämän tuskan kanssa, jota muistot minussa herättävät, mutta ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa.

Enää en voi perääntyä. Prosessi on lähtenyt käyntiin, enkä usko että sitä saa enää tässä vaiheessa pysäytettyä. Vaikka tuntuisi miten pahalta, on vain purtava hammasta ja kestettävä.

Luen paljon erilaisia blogeja joista jotkut saavat minut pohtimaan hiljaa itsekseni, miten on mahdollista, että niiden kirjoittajat ovat vielä elossa? Kaiken sen jälkeen, mitä heille on tapahtunut ja miten vaikeaa heidän elämänsä täytyy olla?

Minä kunnioitan jokaikistä heistä. He ovat todellisia selviytyjiä. Itse en kestäisi varmaan puoliksikaan niin hyvin. Heidän sijassaan minä olisin jo tappanut itseni, koska en ole yhtä vahva. En ole koskaan ollut, toisin kuin nämä taistelijat.

Olen aina piiloutunut selviytymismekanismieni taakse ja yksinkertaisesti sulkenut mielestäni pois ne asiat, joita en ole halunnut muistaa. Minä olen virheellisesti luullut olevani vahva, mutta tajusin, että se oli kaikki pelkkää harhakuvitelmaa.

Tänään minulle tuli postissa eräs lehti, jota luin teini-ikäisenä. Vanha numero vuodelta 1998. Tilasin sen Huutonetistä, koska halusin tietoisesti yrittää muistaa asioita, jotka ovat jääneet hämärän peittoon ja ajattelin, että ehkä jokin konkreettinen asia niiltä vuosilta aktivoisi aivojani sen verran, että saisin nostettua "unohtuneita" asioita pintaan.

Ja se toimi, paremmin kuin hyvin. Ehkä liiankin hyvin.

Selasin lehteä ja pysähdyin lukemaan erästä aukeamaa, jossa käsiteltiin itselleni niin kovin tuttuja asioita: mielenterveysongelmia. Ja siinä hetkessä minä muistin, miltä tuntui olla se kolmetoistavuotias tyttö, joka tunsi olevansa aivan yksin ja jota kiusattiin koulussa joka ikinen päivä.

Se tyttö, jolla ei ollut lupaa kokea surua, joten hän käänsi sen kaiken vihaksi ja näin hänestä tuli pysyvästi nuori vihainen nainen, joka teki kaikkensa, jotta ei tarvitsisi tuntea ja ennenkaikkea, joka ei enää itkenyt, vaikka se olisi tehnyt hänelle pelkästään hyvää.

Ja kaikkien näiden vuosien jälkeen, minä purskahdin itkuun kun tunsin jälleen sen saman tuskan, joka repi minua sisältä jo tuolloin. Valtavaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, häpeää, pelkoa, vihaa. Kaikkia mahdollisia tunteita sekaisin.

Tätä minä en halunnut muistaa. Juuri tuossa hetkessä kiteytyi kaikki se tuska, jota olen juossut karkuun koko ikäni ja mikä valtava pettymys, kun en onnistunutkaan siinä! Minä kun luulin pitkään olevani selvillä vesillä. Että minä selvisin, pystyin unohtamaan ja jatkamaan eteenpäin, että minun ei enää koskaan tarvitsisi kohdata niitä muistoja ja tunteita, jotka olivat liian tuskallisia kolmetoistavuotiaan tytön käsitellä.

Kuinka säälinkään tuota tyttöä, että hän joutui kestämään kaiken sen paskan. Ja kuinka surullinen olenkaan siitä, että minun täytyy kokea kaikki ne kirotut asiat pääni sisällä uudestaan, vaikka luulin ja toivoin, ettei minun tarvitsisi sitä enää tehdä.

Mutta kuka sanoi, että elämä olisi koskaan ollut reilua?