Menneisyyden painolasti tuntuu konkreettisesti fyysisenä painona rintakehässäni.
Ahdistaa, puristaa, on vaikea saada henkeä. Sydän laukkaa jatkuvasti ylikierroksilla. En pysty rauhoittumaan, kun tämä sekava tunnevyyhti riehuu sisälläni päivästä toiseen.
Torjutut muistot haluavat tulla esiin. Ja minä yritän parhaani mukaan muistaa, jotta viimein voisin käsitellä asiat lopullisesti, unohtaa ja saada rauhan menneisyydestäni.
Mutta se on ihan helvetin pelottavaa. Kokea uudestaan kaikki ne tunteet, kelata jälleen se sama filmi pään sisällä läpi. Nähdä tapahtumat, jotka luuli ja toivoi jo unohtaneensa.
Tuntea jälleen olevansa se lapsi, joka oli niin yksin ja peloissaan. Häväisty, hyljeksitty ja nöyryytetty.
Tämä on yksi pahimmista muistoistani:
Olen viidennellä tai kuudennella luokalla. Istun bussissa matkalla koulusta kotiin. Bussin penkit ovat kovat istua ja minua pelottaa koko ajan, että kohta joku huutaa jotain ilkeää ja kaikki nauravat. Matka ei kestä kauaa, mutta joka minuutti ahdistaa.
Pelkään aina kotimatkalla, että jotain pahaa tapahtuu. Pysäkiltä joutuu kävelemään vielä jonkin matkaa kotiovelle ja sillä aikaa ehtii tapahtua pahoja asioita. Pelottaa, että minuun käydään käsiksi. Että joudun juoksemaan karkuun kiusaajia, jotka jahtaavat minua tarkoituksenaan pelotella tai satuttaa ihan oikeasti.
Tänään tapahtuu kuitenkin jotain poikkeuksellisen kamalaa ja nöyryyttävää. Niin hirveää, että häpeän vielä vuosia jälkeenpäin.
Olen juuri astumassa bussista ulos kotipysäkilläni, kun yhtäkkiä koulurepustani katkeaa toinen hihna. Reppu putoaa selästäni ja jää portaisiin juuri kun olen ehtinyt ulos.
Hätäännyn ja menen paniikkiin. Olen yhtäkkiä varma, että bussikuski ei huomaa mitä juuri tapahtui ja sulkee samantien bussin ovet ja kiihdyttää matkoihinsa minun reppuni kyydissään, jossa on kaikki koulukirjat ja penaalini.
En voi antaa sen tapahtua. Juoksen hädissäni etuovien luo, jotka kuski pitää suljettuina. Hakkaan ovia ja yritän kai samalla huutaa jotain. Tässä kohden muistikuvani sumenevat, enkä kykene muistamaan yksityiskohtia tarkasti. Sen kuitenkin muistan, että pelkäsin aivan kamalasti, että reppuni lähtee koko sisältö mukanaan bussin kyydissä jonnekin Siperiaan tai jotain.
Jossain vaiheessa paniikkini keskellä tajuan, että bussin takaovet ovat avoinna (en muista, olivatko ne jossain vaiheessa tuota episodia suljettuina) ja reppuni odottaa kiltisti siinä bussin likaisilla portailla, että poimisin sen käteeni ja jatkaisin matkaa.
Sitten tajuan, että kaikki bussissa olijat nauravat. Osa kai osoittaa minua sormella. Murskaava häpeä vyöryy ylitseni. Katson kasvoja, nauravia kasvoja ja tuskallinen kuumotus leviää poskilleni samalla kun kyyneleet sumentavat silmäni.
Minulle nauretaan. Kaikki nauravat, kaikki!
Olen häpäissyt itseni kaikkien edessä. Olen ylireagoinut ja näyttänyt tyhmyyteni ja lapsellisuuteni, käyttäytynyt kaikinpuolin nolosti.
Kotona painun suoraa päätä huoneeseeni ja itkeä vollotan täysillä. Ajattelen seuraavanlaisia ajatuksia:
En kehtaa enää ikinä mennä kouluun. En kehtaa enää koskaan näyttää naamaani ihmisten ilmoilla. Minut on merkitty häpeän leimalla loppuiäkseni. Kaikki näkivät, kaikki nauroivat. Ihan kaikki. Olen huono, ruma, tyhmä, vastenmielinen idiootti. Minut tullaan muistamaan tästä ikuisesti ja saan hävetä itseäni hautaan asti.
Miksi ne nauroivat, miksi ne olivat niin julmia? Miksi se oli niistä niin hauskaa, että joku hätääntyy ja säikähtää kuollakseen? Miksi niiden oli pakko nauraa? Miksi kukaan ei lohduttanut? Miksi ne kivatkin tyypit nauroivat, ne ei-kiusaajat? Miten minä aina onnistun nolaamaan itseni tällä tavalla julkisesti?
Ja miksi bussikuski ei (ainoana aikuisena) tehnyt mitään kyseisessä tilanteessa? Näin jälkeenpäin ajateltuna. Hän olisi ihan hyvin ehtinyt nousta bussista ja selittää rauhallisesti sille pienelle hätääntyneelle tytölle, että kaikki on hyvin, reppu on tallessa eikä hän ole lähdössä tästä vielä mihinkään.
Hän olisi voinut omalla toiminnallaan estää tilannetta ajautumasta siihen pisteeseen, että se pieni tyttö häpeää itseään tämän takia vielä aikuisenakin. Vaikka oikeastihan niiden naurajien olisi pitänyt hävetä, että sillä tavalla tekevät pilkkaa toisen vahingosta.
Myös bussikuskin olisi mielestäni pitänyt hävetä, että ei tehnyt mitään, vaan olla möllötti vaan ja tuijotti rattinsa takana, vaikka varmasti näki, että pieni tyttö on tässä aivan hädissään.
Vitun kusipää bussikuski saatana. Ja haistakoon vitun kaikki ne idiootit, jotka kehtasivat nauraa ja osoitella sormella ja tekivät näin tilanteesta ikimuistoisen tuskallisen ja häpeällisen. Kunpa pääsisin sanomaan kaiken tämän niille päin naamaa.
Noin. Nyt se on sanottu julkisesti, nyt se on saatu sydämeltä pois. Tämä kamala muisto, joka on vainonnut minua yhä uudelleen ja uudelleen.
Ulkopuolisen korvissa tuo ei välttämättä kuulosta mitenkään erityisen rankalta tilanteelta, mutta itselleni kyseinen tilanne on jäänyt mieleen yhtenä kaikkein pahimmista.
Mutta nyt sain sen ulos ja toivottavasti vielä joskus kykenen tekemään saman kaikille pahoille muistoille ja päästämään irti häpeästä.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
lauantai 27. joulukuuta 2014
Jotta joulu tuntuisi oikeasti joululta
Joulu oli ja meni.
Hyvä että se on nyt ohi.
Aattona lähdin vanhempieni kyydillä veljen perheen luokse ja tapaninpäivänä tulin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Olen jouluihminen, mutta ahdistun veljeni perheen joulunviettotavasta. Jouluperinteitä heillä ei ole, eikä heitä kiinnosta. Jouluruuat olivat ostaneet kyllä ja lapsille annettiin lahjat, mutta mitään joulufiilistä ei ainakaan itselläni ollut.
Tämäkin joulu meni samalla kaavalla kuin edellinen: saunottiin, juotiin alkoholia, syötiin ja katsottiin tv:tä. Mitään todellista yhteyttä ei ollut. Veli ja hänen perheensä ovat jääneet itselleni henkisesti vieraiksi ja monesti heidän tapaamisensa ahdistaa, vaikka sen pitäisi kai olla iloinen asia.
Kaiken lisäksi molemmat veljeni juovat liikaa eikä toinen, se alkoholisoitunut, edes tullut mukaan joulunviettoon vaan oli kuulemani mukaan jossain lähiökapakassa vetämässä perseitä olalle. Lisäksi hän oli hukannut silmälasinsa ja kännykkänsä.
Vierailut veljen perheen luona menevät aina samalla kaavalla: istutaan sohvalla ja katsotaan telkkarista jotain tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Puhutaan säästä, töistä tai siitä, mitä naapurit ostivat viime viikolla ja mitä itse olisi seuraavaksi ostettava.
Lapset joko tappelevat koko ajan keskenään tai murjottavat yksin huoneessaan. Kaikkia vituttaa. Veljen ja hänen vaimonsa välit ovat olleet huonot jo vuosia ja tästä kärsivät kaikki. Ei ole enää mukava vierailla heidän luonaan, kun ilmapiiri on aina kireä. Se heijastuu kaikkiin, eniten tietysti veljenlapsiin, joita käy kyllä sääliksi, vanhempansa kun eivät todellakaan ole mitään ihanne-sellaisia...
Niin, tämä joulu ei siis tuntunut joululta ollenkaan. En olisi alunperinkään halunnut mennä, mutta en myöskään halunnut viettää joulua yksin (vietän muutenkin liian paljon yksin aikaa kotona)
Ajomatka oli pitkä ja joulupäivän aamuna sain migreenin, mikä onneksi meni ohi kohtauslääkkeellä, mutta tapaninpäivänä selkäni oli niin kipeä, että hyvä kun pystyin istumaan ajomatkan takaisin kotiin.
Seuraavan joulun haluaisin viettää pelkästään vanhempieni tai jonkun ystävän kanssa. Ilman liiallista alkoholinkäyttöä, ilman teeskentelyä ja ahdistusta, ilman että täytyy kuunnella jatkuvaa kiukuttelua.
Joulu omilla ehdoilla, niin että se tuntuisi oikeasti joululta.
Ehkä ensi vuonna paremmalla menestyksellä?
Hyvä että se on nyt ohi.
Aattona lähdin vanhempieni kyydillä veljen perheen luokse ja tapaninpäivänä tulin takaisin kotipaikkakunnalleni.
Olen jouluihminen, mutta ahdistun veljeni perheen joulunviettotavasta. Jouluperinteitä heillä ei ole, eikä heitä kiinnosta. Jouluruuat olivat ostaneet kyllä ja lapsille annettiin lahjat, mutta mitään joulufiilistä ei ainakaan itselläni ollut.
Tämäkin joulu meni samalla kaavalla kuin edellinen: saunottiin, juotiin alkoholia, syötiin ja katsottiin tv:tä. Mitään todellista yhteyttä ei ollut. Veli ja hänen perheensä ovat jääneet itselleni henkisesti vieraiksi ja monesti heidän tapaamisensa ahdistaa, vaikka sen pitäisi kai olla iloinen asia.
Kaiken lisäksi molemmat veljeni juovat liikaa eikä toinen, se alkoholisoitunut, edes tullut mukaan joulunviettoon vaan oli kuulemani mukaan jossain lähiökapakassa vetämässä perseitä olalle. Lisäksi hän oli hukannut silmälasinsa ja kännykkänsä.
Vierailut veljen perheen luona menevät aina samalla kaavalla: istutaan sohvalla ja katsotaan telkkarista jotain tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Puhutaan säästä, töistä tai siitä, mitä naapurit ostivat viime viikolla ja mitä itse olisi seuraavaksi ostettava.
Lapset joko tappelevat koko ajan keskenään tai murjottavat yksin huoneessaan. Kaikkia vituttaa. Veljen ja hänen vaimonsa välit ovat olleet huonot jo vuosia ja tästä kärsivät kaikki. Ei ole enää mukava vierailla heidän luonaan, kun ilmapiiri on aina kireä. Se heijastuu kaikkiin, eniten tietysti veljenlapsiin, joita käy kyllä sääliksi, vanhempansa kun eivät todellakaan ole mitään ihanne-sellaisia...
Niin, tämä joulu ei siis tuntunut joululta ollenkaan. En olisi alunperinkään halunnut mennä, mutta en myöskään halunnut viettää joulua yksin (vietän muutenkin liian paljon yksin aikaa kotona)
Ajomatka oli pitkä ja joulupäivän aamuna sain migreenin, mikä onneksi meni ohi kohtauslääkkeellä, mutta tapaninpäivänä selkäni oli niin kipeä, että hyvä kun pystyin istumaan ajomatkan takaisin kotiin.
Seuraavan joulun haluaisin viettää pelkästään vanhempieni tai jonkun ystävän kanssa. Ilman liiallista alkoholinkäyttöä, ilman teeskentelyä ja ahdistusta, ilman että täytyy kuunnella jatkuvaa kiukuttelua.
Joulu omilla ehdoilla, niin että se tuntuisi oikeasti joululta.
Ehkä ensi vuonna paremmalla menestyksellä?
tiistai 23. joulukuuta 2014
Mustaa
En kirjoita tätä postausta aivan selvinpäin.
Olen vetänyt vajaassa tunnissa 6 Diapamia (vahvuudeltaan 5 mg) ja kaksi siideriä. Olotila kävi kertakaikkiaan niin sietämättömäksi, etten keksinyt muutakaan keinoa helpottaa oloani, joka oli niin kauhea, että tuntui räjähtävän käsiin.
Ongelmani on aina ollut se, etten pysty rentoutumaan. En tiedä, johtuuko se masennuksesta, ahdistuksesta, traumaattisesta menneisyydestä vai kilpparin vajaatoiminnasta tai tästä toistaiseksi diagnosoimatta jääneestä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Todennäköisesti kaikista edellämainituista.
Nyt minulla on hyvin itsetuhoinen olo. Haluaisin vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin niin paljon, että vintti pimenee ja putoaisin tiedottomuuteen. Olen harkinnut Ketipinorin yliannostusta. Ehkä silloin voisin nukkua muutaman vuorokauden putkeen ja minun ei tarvitsisi kärsiä näistä helvetillisistä mielialan vaihteluista.
Haluan saada rauhan sielulleni. Haluan saada terveyteni takaisin. Haluan olla onnellinen ja tasapainoinen jälleen (en kyllä tiedä, olenko koskaan ollut kumpaakaan.)
Ennen kaikkea haluan elämäni takaisin. Joskus lapsena (vaikkei lapsuuteni erityisen onnellinen ollutkaan) sentään koin niitä tavallisia tunteita: onnea, iloa, riemua pelkästä olemassaolosta. Tulevaisuus oli täynnä kauniita lupauksia. Lupauksia siitä, kuinka mikä tahansa on mahdollista. Kaikki ovet olivat avoinna, siltä se tuntui. Ja nyt ne ovet sulkeutuvat, yksi toisensa jälkeen.
Minä olen todella alkanut ymmärtää narkkareita ja alkoholisteja. Minäkin haluaisin niin kovasti paeta tästä todellisuudesta. Jos olisi koko ajan sekaisin, ei enää jaksaisi välittää, ei enää sattuisi niin paljon, koska ne tunteet olisi helppo tukahduttaa kemiallisten aineiden alaisena.
Eihän se tietenkään olisi onnellista elämää. Mutta ei ole kyllä tämä minun elämänikään.
Sain tänään aivan kammottavan raivokohtauksen, kun pakkasin tavaroita huomista matkaa varten (olen sittenkin lähdössä viettämään sukujoulua) En edes tiedä, mistä se sai alkunsa (siitä kai, kun minua ahdistaa ihan tosissaan perheeni tapaaminen ja se, että joudun pitämään naamiota, että voin muka hyvin, vaikka vähän väliä tekisi mieli lopettaa koko tämä paska)
Aloin hakata itseäni hillittömän raivon vallassa. Käsiin, jalkoihin, olkapäihin. Sitten aloin itkeä.
Olisin aika varmasti tarttunut terään ja vetänyt ranteeni auki, jos huomenna ei olisi tiedossa matka sinne sukulaisiin.
Minä haluan olla sekaisin. Rakastan sekaisin olemista, olen aina rakastanut. Siinä tavallaan kadottaa itsensä ja voi vaan antautua sen sekapäisen tunteen valtaan, olla edes hetken onnellinen ja irti arkirealiteeteista. Se on illuusio vapaudesta, edes ohikiitävän hetken ajan.
Haluan niin kovasti satuttaa itseäni. Rangaista itseäni.
Ja huutaa samalla ihmisille, että älkää jättäkö minua yksin, en kestä olla yksin, en selviä, en pysty. Olkaa kilttejä, älkää jättäkö minua yksin tänne kärsimään...
En edes tiedä, uskonko Jumalaan, mutta olen kääntynyt epätoivoissani myös Hänen puoleensa ja pyytänyt apua vaikeimpina hetkinä. En tiedä, onko rukouksiani kuultu, mutta haluaisin uskoa niin.
En tiedä, kuka tai mikä minä olen. Olenko uskovainen? En tiedä. Mitä minä haluan? En tiedä sitäkään. Haluan vain olla rauhassa ja turvassa. Ja tottakai haluaisin terveyteni takaisin. Mutta se on saavuttamaton, täysin epärealistinen tavoite. Enhän ole koskaan terve ollutkaan. En ainakaan henkisesti.
Joskus haluaisin vain lopettaa tämän kaiken. Ottaa sen kuolettavan yliannostuksen, hypätä junan alle, hirttäytyä tai hypätä jostain kallionkielekkeeltä.
Alan olemaan niin loppu tähän kaikkeen. En tiedä, kauanko enää kestän itseäni tässä tilassa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei minua voi kukaan parantaa ja onko elämä jatkuvan sairauden armoilla mitään oikeaa elämää?
Kuolema ratkaisisi kaikki, ihan kaikki ongelmat. Ei enää tuskaa, ei enää epäonnistumista, ei enää muiden satuttamista. Olisi vain minä ja hirttoköysi tai minä ja lääkkeet. Ei mitään muuta. Ympyrä sulkeutuisi ja minä vajoaisin takaisin maan tomuun.
En tiedä, onko elämälläni tarkoitusta enkä todellakaan tiedä, jaksanko sinnitellä niin kauan elossa, että saisin vastauksen tuohon kysymykseen.
Mustaa. Elämäni on niin saatanan mustaa, enkä löydä poispääsyä tästä tuskasta.
Joskus haluaisin sanoa jollekin: ole kiltti ja tapa minut. En kykene tekemään sitä itse, joten ole kiltti ja vapauta minut tästä elämästä, joka oli tuhoon tuomittu jo syntymästäni lähtien...
Olen vetänyt vajaassa tunnissa 6 Diapamia (vahvuudeltaan 5 mg) ja kaksi siideriä. Olotila kävi kertakaikkiaan niin sietämättömäksi, etten keksinyt muutakaan keinoa helpottaa oloani, joka oli niin kauhea, että tuntui räjähtävän käsiin.
Ongelmani on aina ollut se, etten pysty rentoutumaan. En tiedä, johtuuko se masennuksesta, ahdistuksesta, traumaattisesta menneisyydestä vai kilpparin vajaatoiminnasta tai tästä toistaiseksi diagnosoimatta jääneestä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Todennäköisesti kaikista edellämainituista.
Nyt minulla on hyvin itsetuhoinen olo. Haluaisin vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin niin paljon, että vintti pimenee ja putoaisin tiedottomuuteen. Olen harkinnut Ketipinorin yliannostusta. Ehkä silloin voisin nukkua muutaman vuorokauden putkeen ja minun ei tarvitsisi kärsiä näistä helvetillisistä mielialan vaihteluista.
Haluan saada rauhan sielulleni. Haluan saada terveyteni takaisin. Haluan olla onnellinen ja tasapainoinen jälleen (en kyllä tiedä, olenko koskaan ollut kumpaakaan.)
Ennen kaikkea haluan elämäni takaisin. Joskus lapsena (vaikkei lapsuuteni erityisen onnellinen ollutkaan) sentään koin niitä tavallisia tunteita: onnea, iloa, riemua pelkästä olemassaolosta. Tulevaisuus oli täynnä kauniita lupauksia. Lupauksia siitä, kuinka mikä tahansa on mahdollista. Kaikki ovet olivat avoinna, siltä se tuntui. Ja nyt ne ovet sulkeutuvat, yksi toisensa jälkeen.
Minä olen todella alkanut ymmärtää narkkareita ja alkoholisteja. Minäkin haluaisin niin kovasti paeta tästä todellisuudesta. Jos olisi koko ajan sekaisin, ei enää jaksaisi välittää, ei enää sattuisi niin paljon, koska ne tunteet olisi helppo tukahduttaa kemiallisten aineiden alaisena.
Eihän se tietenkään olisi onnellista elämää. Mutta ei ole kyllä tämä minun elämänikään.
Sain tänään aivan kammottavan raivokohtauksen, kun pakkasin tavaroita huomista matkaa varten (olen sittenkin lähdössä viettämään sukujoulua) En edes tiedä, mistä se sai alkunsa (siitä kai, kun minua ahdistaa ihan tosissaan perheeni tapaaminen ja se, että joudun pitämään naamiota, että voin muka hyvin, vaikka vähän väliä tekisi mieli lopettaa koko tämä paska)
Aloin hakata itseäni hillittömän raivon vallassa. Käsiin, jalkoihin, olkapäihin. Sitten aloin itkeä.
Olisin aika varmasti tarttunut terään ja vetänyt ranteeni auki, jos huomenna ei olisi tiedossa matka sinne sukulaisiin.
Minä haluan olla sekaisin. Rakastan sekaisin olemista, olen aina rakastanut. Siinä tavallaan kadottaa itsensä ja voi vaan antautua sen sekapäisen tunteen valtaan, olla edes hetken onnellinen ja irti arkirealiteeteista. Se on illuusio vapaudesta, edes ohikiitävän hetken ajan.
Haluan niin kovasti satuttaa itseäni. Rangaista itseäni.
Ja huutaa samalla ihmisille, että älkää jättäkö minua yksin, en kestä olla yksin, en selviä, en pysty. Olkaa kilttejä, älkää jättäkö minua yksin tänne kärsimään...
En edes tiedä, uskonko Jumalaan, mutta olen kääntynyt epätoivoissani myös Hänen puoleensa ja pyytänyt apua vaikeimpina hetkinä. En tiedä, onko rukouksiani kuultu, mutta haluaisin uskoa niin.
En tiedä, kuka tai mikä minä olen. Olenko uskovainen? En tiedä. Mitä minä haluan? En tiedä sitäkään. Haluan vain olla rauhassa ja turvassa. Ja tottakai haluaisin terveyteni takaisin. Mutta se on saavuttamaton, täysin epärealistinen tavoite. Enhän ole koskaan terve ollutkaan. En ainakaan henkisesti.
Joskus haluaisin vain lopettaa tämän kaiken. Ottaa sen kuolettavan yliannostuksen, hypätä junan alle, hirttäytyä tai hypätä jostain kallionkielekkeeltä.
Alan olemaan niin loppu tähän kaikkeen. En tiedä, kauanko enää kestän itseäni tässä tilassa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei minua voi kukaan parantaa ja onko elämä jatkuvan sairauden armoilla mitään oikeaa elämää?
Kuolema ratkaisisi kaikki, ihan kaikki ongelmat. Ei enää tuskaa, ei enää epäonnistumista, ei enää muiden satuttamista. Olisi vain minä ja hirttoköysi tai minä ja lääkkeet. Ei mitään muuta. Ympyrä sulkeutuisi ja minä vajoaisin takaisin maan tomuun.
En tiedä, onko elämälläni tarkoitusta enkä todellakaan tiedä, jaksanko sinnitellä niin kauan elossa, että saisin vastauksen tuohon kysymykseen.
Mustaa. Elämäni on niin saatanan mustaa, enkä löydä poispääsyä tästä tuskasta.
Joskus haluaisin sanoa jollekin: ole kiltti ja tapa minut. En kykene tekemään sitä itse, joten ole kiltti ja vapauta minut tästä elämästä, joka oli tuhoon tuomittu jo syntymästäni lähtien...
lauantai 20. joulukuuta 2014
Jokin sisällä kuolee
Joskus mietin, miksi edes yritän.
En jaksa enää epäonnistua kaikessa, mitä teen.
Koko tämä elämä on yksi suuri epäonnistuminen.
Pelkkää taistelua, aina. Eikä näkyvissä mitään parempaa. Ei, minun kohdallani asiat menevät aina huonompaan.
Itken kun kirjoitan tätä.
Itken, koska tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta.
Aina sanotaan, että tunnelin päässä on valoa, mutta uskoni tuota väittämää kohtaan alkaa kadota. En vaan jaksa aina tätä samaa päivästä toiseen. Sama tuska, sama yksinäisyys raastaa minua hetki toisensa jälkeen eikä sille tunteelle löydy edes sanoja.
Joulu on ihan kohta ja minä haluaisin viettää sen yksin, omassa rauhassani. En halua tavata veljen perhettä, ei huvita nähdä edes vanhempia. Olen alkanut eristäytyä heistä, kuten ystävistänikin. Kun tajuaa, että on joka tapauksessa henkisesti yksin, vaikka ympärillä olisivat ne tutut ihmiset, jokin sisällä kuolee ja lakkaa tuntemasta todellista yhteyttä kehenkään.
Olen niin pohjattoman väsynyt taistelemaan.
En jaksa enää epäonnistua kaikessa, mitä teen.
Koko tämä elämä on yksi suuri epäonnistuminen.
Pelkkää taistelua, aina. Eikä näkyvissä mitään parempaa. Ei, minun kohdallani asiat menevät aina huonompaan.
Itken kun kirjoitan tätä.
Itken, koska tulevaisuus tuntuu niin toivottomalta.
Aina sanotaan, että tunnelin päässä on valoa, mutta uskoni tuota väittämää kohtaan alkaa kadota. En vaan jaksa aina tätä samaa päivästä toiseen. Sama tuska, sama yksinäisyys raastaa minua hetki toisensa jälkeen eikä sille tunteelle löydy edes sanoja.
Joulu on ihan kohta ja minä haluaisin viettää sen yksin, omassa rauhassani. En halua tavata veljen perhettä, ei huvita nähdä edes vanhempia. Olen alkanut eristäytyä heistä, kuten ystävistänikin. Kun tajuaa, että on joka tapauksessa henkisesti yksin, vaikka ympärillä olisivat ne tutut ihmiset, jokin sisällä kuolee ja lakkaa tuntemasta todellista yhteyttä kehenkään.
Olen niin pohjattoman väsynyt taistelemaan.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Syvälle pimeyteen
Ahdistaa. Rintaa puristaa. Tuntuu, etten saa kunnolla henkeä, vaikka hengittäisin kuinka syvään.
Ylävatsassa on kuristava möykky. Siellä ovat kaikki kipeät tunteet ja muistot, siellä on koko minun menneisyyteni, joka nyt yrittää tulla pintaan ja oireilee näinä selittämättöminä fyysisinä kipuina.
Tunnen irrationaalista hulluksi tulemisen pelkoa.
Aivan kuin olisin kuolemanvaarassa, kuin itse minuuteni olisi romahtamassa, vaikka mikään ei minua uhkaa ulkoapäin.
Ei, tämä uhka tulee sisältä (kaikki ne muistot ja tunteet) ja se tuntuu pahemmalta kuin mitkään ulkoiset tekijät, jotka koskaan ovat minua uhanneet.
Tämä tuska pistää polvilleen haukkomaan henkeä ja toivomaan, rukoilemaan, että se päättyisi.
Aivan kuin mieleeni syttyisi yhtäkkiä punainen vilkkuva hälytysvalo ja teksti "Warning: Overload" läjähtäisi näkyville.
"Vakava ylikuormituksen vaara, poistukaa välittömästi kielletyltä alueelta."
Olen tajunnut, että mielessäni on paljon noita kiellettyjä alueita, joille meneminen laukaisee välittömän kieltämis- ja paniikkireaktion. Ennen en edes kiinnittänyt tähän mitään huomiota: prosessi on niin automatisoitunut, että se tuntuu toimivan kuin itsestään. Mieleni on niin harjaantunut tuskallisten muistojen tukahduttamiseen, etten ole edes tietoisesti tajunnut mitä minussa silloin tapahtuu.
Enkä vieläkään täysin ymmärrä, mitä minulle tapahtui. En voi, en halua ymmärtää. Olen kieltänyt todellisuuden niin kauan, että en vieläkään tajua täysin, että olen elänyt valheessa yli puolet elämästäni.
Miten se on mahdollista? Miten mieli voi olla niin kiero, että se saa uskomaan, että kaikki on hyvin ja mitään pahaa ei oikeasti tapahtunut tai ainakaan se mitä tapahtui, ei ollut oikeasti pahaa? Miten on mahdollista tukahduttaa kokemansa tuska ja selvitä näennäisesti ehjänä, vaikka oikeasti sitä on ollut täysin hajalla?
Olen tukahduttanut muistikuvani tehokkaasti, mutta tunteitani en ole pystynyt painamaan piiloon. Ne ovat aina olleet läsnä, muuttaneet vain muotoaan. Ja minä olen ihmetellyt, miksi olen käyttäynyt ja reagoinut tuon tuostakin kuin vailla järkeä oleva.
Kuvat pyörivät mielessäni lakkaamatta, sitä enemmän ja kiihkeämmin, mitä enemmän yritän tietoisesti muistella lapsuuttani. Mieleni tekee kaikkensa, jotta en yrittäisi muistaa. Jotta jatkaisin tukahduttamista niinkuin tähänkin asti ja yrittäisin edelleen aktiivisesti unohtaa kaiken.
Mutta hinta on liian kova.
En luultavasti koskaan voi parantua enkä päästä vahingollisista ajatus- ja käyttäytymismalleista eroon, jos jatkan kuten tähän asti.
Mutta parantuminen on pelottavaa. Pelottavinta ikinä. Koska se tekee niin hirvittävän kipeää.
Minuun sattuu henkisesti enemmän kuin koskaan. Sattuu niin paljon, että tuntuu, että ei kestä, että tulee hulluksi näiden tunteiden puristuksessa. Aivan kuin rintakehää väännettäisiin ruuvipuristimessa.
En enää muistanut tietoisesti, millaista on olla kauhun vallassa ja pelätä kuollakseen. Miltä tuntuu kun kokee olevansa täysin, totaalisen yksin. Aivan kuin seisoisi autiolla rannalla, eikä näkyvissä ole ristin sielua. On vain paljas, kylmä hiekka ja harmaa horisontti, joka jatkuu silmän kantamattomiin.
En muistanut, mutta nyt muistan ja tämä tunne on jotain aivan hirveää. En ole koskaan ennen tietoisesti kokennut tällaista ahdistusta.
Kuin seisoisi kuilun reunalla ja katselisi alas pimeyteen (alas helvettiin) ja joku sanoo selän takana, että hyppää ja sitä vain itkee hysteerisesti ja kietoo käsivartensa suojelevasti ympärilleen ja yrittää sanoa, että ei, en tahdo mennä, kuolen jos menen sinne pimeään, kuolen tai tulen hulluksi. En voi mennä, älä pakota minua menemään, ethän?
Ja silti sitä tietää, että on mentävä. Yksin. Ilman saattajaa.
On mentävä syvälle pimeyteen, koska muuten ei näe enää koskaan valoa.
Ylävatsassa on kuristava möykky. Siellä ovat kaikki kipeät tunteet ja muistot, siellä on koko minun menneisyyteni, joka nyt yrittää tulla pintaan ja oireilee näinä selittämättöminä fyysisinä kipuina.
Tunnen irrationaalista hulluksi tulemisen pelkoa.
Aivan kuin olisin kuolemanvaarassa, kuin itse minuuteni olisi romahtamassa, vaikka mikään ei minua uhkaa ulkoapäin.
Ei, tämä uhka tulee sisältä (kaikki ne muistot ja tunteet) ja se tuntuu pahemmalta kuin mitkään ulkoiset tekijät, jotka koskaan ovat minua uhanneet.
Tämä tuska pistää polvilleen haukkomaan henkeä ja toivomaan, rukoilemaan, että se päättyisi.
Aivan kuin mieleeni syttyisi yhtäkkiä punainen vilkkuva hälytysvalo ja teksti "Warning: Overload" läjähtäisi näkyville.
"Vakava ylikuormituksen vaara, poistukaa välittömästi kielletyltä alueelta."
Olen tajunnut, että mielessäni on paljon noita kiellettyjä alueita, joille meneminen laukaisee välittömän kieltämis- ja paniikkireaktion. Ennen en edes kiinnittänyt tähän mitään huomiota: prosessi on niin automatisoitunut, että se tuntuu toimivan kuin itsestään. Mieleni on niin harjaantunut tuskallisten muistojen tukahduttamiseen, etten ole edes tietoisesti tajunnut mitä minussa silloin tapahtuu.
Enkä vieläkään täysin ymmärrä, mitä minulle tapahtui. En voi, en halua ymmärtää. Olen kieltänyt todellisuuden niin kauan, että en vieläkään tajua täysin, että olen elänyt valheessa yli puolet elämästäni.
Miten se on mahdollista? Miten mieli voi olla niin kiero, että se saa uskomaan, että kaikki on hyvin ja mitään pahaa ei oikeasti tapahtunut tai ainakaan se mitä tapahtui, ei ollut oikeasti pahaa? Miten on mahdollista tukahduttaa kokemansa tuska ja selvitä näennäisesti ehjänä, vaikka oikeasti sitä on ollut täysin hajalla?
Olen tukahduttanut muistikuvani tehokkaasti, mutta tunteitani en ole pystynyt painamaan piiloon. Ne ovat aina olleet läsnä, muuttaneet vain muotoaan. Ja minä olen ihmetellyt, miksi olen käyttäynyt ja reagoinut tuon tuostakin kuin vailla järkeä oleva.
Kuvat pyörivät mielessäni lakkaamatta, sitä enemmän ja kiihkeämmin, mitä enemmän yritän tietoisesti muistella lapsuuttani. Mieleni tekee kaikkensa, jotta en yrittäisi muistaa. Jotta jatkaisin tukahduttamista niinkuin tähänkin asti ja yrittäisin edelleen aktiivisesti unohtaa kaiken.
Mutta hinta on liian kova.
En luultavasti koskaan voi parantua enkä päästä vahingollisista ajatus- ja käyttäytymismalleista eroon, jos jatkan kuten tähän asti.
Mutta parantuminen on pelottavaa. Pelottavinta ikinä. Koska se tekee niin hirvittävän kipeää.
Minuun sattuu henkisesti enemmän kuin koskaan. Sattuu niin paljon, että tuntuu, että ei kestä, että tulee hulluksi näiden tunteiden puristuksessa. Aivan kuin rintakehää väännettäisiin ruuvipuristimessa.
En enää muistanut tietoisesti, millaista on olla kauhun vallassa ja pelätä kuollakseen. Miltä tuntuu kun kokee olevansa täysin, totaalisen yksin. Aivan kuin seisoisi autiolla rannalla, eikä näkyvissä ole ristin sielua. On vain paljas, kylmä hiekka ja harmaa horisontti, joka jatkuu silmän kantamattomiin.
En muistanut, mutta nyt muistan ja tämä tunne on jotain aivan hirveää. En ole koskaan ennen tietoisesti kokennut tällaista ahdistusta.
Kuin seisoisi kuilun reunalla ja katselisi alas pimeyteen (alas helvettiin) ja joku sanoo selän takana, että hyppää ja sitä vain itkee hysteerisesti ja kietoo käsivartensa suojelevasti ympärilleen ja yrittää sanoa, että ei, en tahdo mennä, kuolen jos menen sinne pimeään, kuolen tai tulen hulluksi. En voi mennä, älä pakota minua menemään, ethän?
Ja silti sitä tietää, että on mentävä. Yksin. Ilman saattajaa.
On mentävä syvälle pimeyteen, koska muuten ei näe enää koskaan valoa.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Saatanan hullu
Tällaisen pään kanssa eläminen tuntuu joskus äärettömän raskaalta...
Juttelin psykiatrini kanssa ja hän oli sitä mieltä, että todennäköisesti minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, kun uskaltauduin asiasta kysymään.
Ei tämä kyllä tullut itselleni mitenkään yllätyksenä. Olenhan tiennyt jo vuosia, että masennuksen lisäksi minussa täytyy olla muutakin vialla, että persoonani ei ole terve. Olen tuntenut itseni välillä niin hulluksi...
Niin sairaaksi, että minut pitäisi lukita loppuiäkseni jonnekin suljetulle.
Jatkuva ärtyneisyys ja aggressiivisuus. Toistuvat itsetuhoiset impulssit, kuten viiltely, itsensä pureminen ja hakkaaminen. Toistuvat itsemurha-ajatukset. Mielialan heittelehtiminen äärilaidasta toiseen, vaikka koko ajan onkin enemmän tai vähemmän masentunut.
Epävakaat ihmissuhteet. Jatkuva hylätyksi tulemisen pelko. Taipumus ylireagoida voimakkaasti aina, kun jotain pahaa tapahtuu. Jatkuva, piinaava tunne siitä, ettei ole "normaali".
Eikä tähän ole edes kunnon hoitoa. Muuta kuin mielialan tasaajat ja terapia, eivätkä nekään välttämättä takaa, että tämä häiriö koskaan paranee.
Vituttaa.
En mennyt tänään töihin. Selkä ei ole yhtään parempi. Harkitsen vakavasti päivystykseen menoa, ehkä saisin sieltä edes vähän tehokkaampia lääkkeitä?
Huomenna olisi ammativalinnan ohjaus, mutta perun sen. Ei huvita mennä. Ei yhtään mihinkään.
Tämä jatkuva harmaa vesisateinen loskapaskakeli ahdistaa niin jumalattomasti. Olisi edes lunta ja pakkasta, mutta ei. Helvetti, eletään kohta jo joulua ja melkein kaikki lumet on täällä taas sulaneet maasta. Laskee masentunutta mielialaani entisestään.
Itkettää taas, mutta en itke. En jaksa, en enää.
Vähän väliä tulee se ahdistava olo, joka käskee tarttumaan terään ja lievittämään tätä tuskaa. Edes yksi kunnon viilto ja ahdistus saisi kyytiä, tiedän sen...Yritän välttää houkutusta. En haluaisi enää lisää arpia.
Eilen purin itseäni ranteisiin ja käsivarsiin, kovaa. Ja tänään myös. Auttoi se hetkeksi, mutta ei tuntunut läheskään niin hyvältä kuin viiltely.
Faktahan on, että terä auttaa aina. Miksi, oi miksi siitä pitää jäädä niin inhottavat jäljet?
Viiltelisin varmaan 24/7 jos se olisi mahdollista (siis jos ei jäisi arpia)
Miksi pitää olla näin saatanan hullu?
Juttelin psykiatrini kanssa ja hän oli sitä mieltä, että todennäköisesti minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, kun uskaltauduin asiasta kysymään.
Ei tämä kyllä tullut itselleni mitenkään yllätyksenä. Olenhan tiennyt jo vuosia, että masennuksen lisäksi minussa täytyy olla muutakin vialla, että persoonani ei ole terve. Olen tuntenut itseni välillä niin hulluksi...
Niin sairaaksi, että minut pitäisi lukita loppuiäkseni jonnekin suljetulle.
Jatkuva ärtyneisyys ja aggressiivisuus. Toistuvat itsetuhoiset impulssit, kuten viiltely, itsensä pureminen ja hakkaaminen. Toistuvat itsemurha-ajatukset. Mielialan heittelehtiminen äärilaidasta toiseen, vaikka koko ajan onkin enemmän tai vähemmän masentunut.
Epävakaat ihmissuhteet. Jatkuva hylätyksi tulemisen pelko. Taipumus ylireagoida voimakkaasti aina, kun jotain pahaa tapahtuu. Jatkuva, piinaava tunne siitä, ettei ole "normaali".
Eikä tähän ole edes kunnon hoitoa. Muuta kuin mielialan tasaajat ja terapia, eivätkä nekään välttämättä takaa, että tämä häiriö koskaan paranee.
Vituttaa.
En mennyt tänään töihin. Selkä ei ole yhtään parempi. Harkitsen vakavasti päivystykseen menoa, ehkä saisin sieltä edes vähän tehokkaampia lääkkeitä?
Huomenna olisi ammativalinnan ohjaus, mutta perun sen. Ei huvita mennä. Ei yhtään mihinkään.
Tämä jatkuva harmaa vesisateinen loskapaskakeli ahdistaa niin jumalattomasti. Olisi edes lunta ja pakkasta, mutta ei. Helvetti, eletään kohta jo joulua ja melkein kaikki lumet on täällä taas sulaneet maasta. Laskee masentunutta mielialaani entisestään.
Itkettää taas, mutta en itke. En jaksa, en enää.
Vähän väliä tulee se ahdistava olo, joka käskee tarttumaan terään ja lievittämään tätä tuskaa. Edes yksi kunnon viilto ja ahdistus saisi kyytiä, tiedän sen...Yritän välttää houkutusta. En haluaisi enää lisää arpia.
Eilen purin itseäni ranteisiin ja käsivarsiin, kovaa. Ja tänään myös. Auttoi se hetkeksi, mutta ei tuntunut läheskään niin hyvältä kuin viiltely.
Faktahan on, että terä auttaa aina. Miksi, oi miksi siitä pitää jäädä niin inhottavat jäljet?
Viiltelisin varmaan 24/7 jos se olisi mahdollista (siis jos ei jäisi arpia)
Miksi pitää olla näin saatanan hullu?
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Jonain päivänä vieteri katkeaa
Tänään tulin surulliseksi, kun äitini soitti.
Hän kysyi kuulumisiani ja jouduin kertomaan, että selkäni on niin kipeä, etten pääse huomenna (tai koko viikolla) töihin. Olisin halunnut valehdella, mutta kerroin kuitenkin totuuden. Ehkä ei olisi pitänyt. Äiti on muutenkin huolissaan sekä minusta että veljestäni (joka ei ole edelleenkään lopettanut ryyppäämistä)
Tunnen olevani niin suuri pettymys vanhemmilleni, kun minusta ei koskaan tullutkaan mitään. Olenhan perheemme ainoa tytär ja se, joka kävi lukion. Se, jolla piti olla jotain edellytyksiä menestyä. Sen sijaan minusta tuli syrjäytynyt yhteiskunnan elätti.
Häpeän joka päivä osaani. Kun en jaksa, enkä pysty elämään normaalia elämää.
Sitä haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Että voisin olla niinkuin muutkin. Herätä aamulla, mennä oikeisiin töihin, tulla illalla kotiin, tehdä ruokaa, harrastaa, tavata ystäviä. Seurustella, ehkä perustaa perheenkin. Olla terve.
Ennen kaikkea olla terve. Siitä haaveilen eniten.
Tavalliset, terveet ihmiset. Kuinka kiittämättömiä he ovatkaan. Eivät tajua arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä heillä on. Olen joskus niin vihainen heille...Miksi ihminen osaa arvostaa vasta sitten kun kaikki on jo menetetty?
Kymmenessä vuodessa oikeastaan mikään ei ole elämässäni muuttunut. Se on uskomattoman masentavaa. Ystävät opiskelevat, valmistuvat, menevät oikeisiin töihin, löytävät miehen, menevät naimisiin, saavat lapsia. Toisin sanoen, heillä on elämä.
Mitä minulla on?
Ankea kunnan vuokrakämppä lähiössä. Näillä näkymin pysyvä sossun asiakkuus. Niinsanottu "työ" niinsanotussa "työpaikassa" (jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän ongelmaisia). Jatkuva, pysyvä köyhyys. Ikuinen taistelu masennuksen ja epävakauden kanssa. Fyysiset sairaudet. Ystävät kaukana. Miehestä ja perheestä ei tietoakaan.
Ei mitään mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Ei niin mitään. Tuntuu, että elämäni on umpikujassa.
En pysty työllistymään, joten en voi nostaa tulotasoani, joten en voi vaihtaa asuntoa. Olen jumissa tässä saatanan paskaläävässä. Ei ole varaa syödä terveellisesti, ei varaa kunnon harrastuksiin, ei varaa kunnon vaatteisiin, ei saatana mihinkään. Ennen kaikkea ei ole varaa hoidattaa tätä selkää.
Pahinta on, etten näe tulevaisuutta yhtään parempana.
Olen melkein 30. Olen tuhonnut mahdollisuuteni. Ei minun rikkonaisella cv:llä päästä töihin. Niin paljon terveitäkin ihmisiä on työttömänä pilvin pimein. Ja alan olla aika varma, etten minä parane koskaan.
"Mitäs menit sairastumaan. Mitäs tuhlasit koko nuoruutesi olemalla sekaisin. Nyt on liian myöhäistä. Olet jo pudonnut kelkasta." Noin mieleni hokee minulle, enkä jaksa väittää vastaan. Oikeassahan se on.
Tulevaisuus tuntuu mustalta. Toivottomalta. En jaksa nähdä siellä valoa.
En kestä tällaista elämää pidemmän päälle, tiedän sen. Jonain päivänä vieteri katkeaa.
Toistaiseksi aion kuitenkin pysytellä hengissä. Mutta jonain päivänä...En voi luvata, ettenkö tekisi sitä.
Lopullista ratkaisua.
Hän kysyi kuulumisiani ja jouduin kertomaan, että selkäni on niin kipeä, etten pääse huomenna (tai koko viikolla) töihin. Olisin halunnut valehdella, mutta kerroin kuitenkin totuuden. Ehkä ei olisi pitänyt. Äiti on muutenkin huolissaan sekä minusta että veljestäni (joka ei ole edelleenkään lopettanut ryyppäämistä)
Tunnen olevani niin suuri pettymys vanhemmilleni, kun minusta ei koskaan tullutkaan mitään. Olenhan perheemme ainoa tytär ja se, joka kävi lukion. Se, jolla piti olla jotain edellytyksiä menestyä. Sen sijaan minusta tuli syrjäytynyt yhteiskunnan elätti.
Häpeän joka päivä osaani. Kun en jaksa, enkä pysty elämään normaalia elämää.
Sitä haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Että voisin olla niinkuin muutkin. Herätä aamulla, mennä oikeisiin töihin, tulla illalla kotiin, tehdä ruokaa, harrastaa, tavata ystäviä. Seurustella, ehkä perustaa perheenkin. Olla terve.
Ennen kaikkea olla terve. Siitä haaveilen eniten.
Tavalliset, terveet ihmiset. Kuinka kiittämättömiä he ovatkaan. Eivät tajua arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä heillä on. Olen joskus niin vihainen heille...Miksi ihminen osaa arvostaa vasta sitten kun kaikki on jo menetetty?
Kymmenessä vuodessa oikeastaan mikään ei ole elämässäni muuttunut. Se on uskomattoman masentavaa. Ystävät opiskelevat, valmistuvat, menevät oikeisiin töihin, löytävät miehen, menevät naimisiin, saavat lapsia. Toisin sanoen, heillä on elämä.
Mitä minulla on?
Ankea kunnan vuokrakämppä lähiössä. Näillä näkymin pysyvä sossun asiakkuus. Niinsanottu "työ" niinsanotussa "työpaikassa" (jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän ongelmaisia). Jatkuva, pysyvä köyhyys. Ikuinen taistelu masennuksen ja epävakauden kanssa. Fyysiset sairaudet. Ystävät kaukana. Miehestä ja perheestä ei tietoakaan.
Ei mitään mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Ei niin mitään. Tuntuu, että elämäni on umpikujassa.
En pysty työllistymään, joten en voi nostaa tulotasoani, joten en voi vaihtaa asuntoa. Olen jumissa tässä saatanan paskaläävässä. Ei ole varaa syödä terveellisesti, ei varaa kunnon harrastuksiin, ei varaa kunnon vaatteisiin, ei saatana mihinkään. Ennen kaikkea ei ole varaa hoidattaa tätä selkää.
Pahinta on, etten näe tulevaisuutta yhtään parempana.
Olen melkein 30. Olen tuhonnut mahdollisuuteni. Ei minun rikkonaisella cv:llä päästä töihin. Niin paljon terveitäkin ihmisiä on työttömänä pilvin pimein. Ja alan olla aika varma, etten minä parane koskaan.
"Mitäs menit sairastumaan. Mitäs tuhlasit koko nuoruutesi olemalla sekaisin. Nyt on liian myöhäistä. Olet jo pudonnut kelkasta." Noin mieleni hokee minulle, enkä jaksa väittää vastaan. Oikeassahan se on.
Tulevaisuus tuntuu mustalta. Toivottomalta. En jaksa nähdä siellä valoa.
En kestä tällaista elämää pidemmän päälle, tiedän sen. Jonain päivänä vieteri katkeaa.
Toistaiseksi aion kuitenkin pysytellä hengissä. Mutta jonain päivänä...En voi luvata, ettenkö tekisi sitä.
Lopullista ratkaisua.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Ranteet auki-fiilis
Itku ei ole kaukana. Olo on taas todella masentunut ja tekisi mieli tehdä itselleen jotain peruuttamatonta, kuten viiltää ranteet auki.
Kaverin piti tänään tulla käymään luonani, mutta selkäni on niin kipeä, ettei tapaamisestamme olisi tullut mitään, joten jouduin perumaan sen. Kävin eilen ostamassa ruokatarvikkeetkin valmiiksi kaupasta (tarkoituksemme oli kokkaillla ja viettää leffailta samalla) ja tietenkin, TIETENKIN suunnitelmat kusivat jälleen.
Elämä heittää kapuloita rattaisiin minkä ehtii. Mikään ei voi olla helppoa ja yksinkertaista, ei helvetissä, ei minulle, vaan aina pitää kaikessa mennä vaikeimman kautta.
Soitin tästä selästä terveyskeskukseen ja pyysin lääkäriaikaa. Tammikuun puolivälissä oli ensimmäinen vapaa aika eli about kuukauden päästä. Siihen asti pitää pärjätä Buranalla 400:lla ja kylmägeelillä, jotka eivät vie kipua pois. Päivystykseen en halua mennä, ellei ole aivan pakko, koska siellä joutuu aina odottamaan tuntikausia ja tämän selän kanssa istuminen on muutenkin vaikeaa...
Minulla on todettu skolioosi ja hypermobiliteettioireyhtymä (yliliikkuvat nivelet) ja selkäni on aika pahasti kallellaan ja tästä kai jatkuvat yläselkäkivut ja toispuoleinen selkäsärky johtuu. Tiedän, että tarvitsisin kiropraktikkoa tai omt-fysioterapiaa tai jotain, mutta rahaa ei yksinkertaisesti ole hoitoihin. Ei ole ketään eikä mitään tahoa, jolta saisin lainaa. Kelan korvaukset ovat niin pieniä, etten pysty mitenkään maksamaan mahdollisista hoidoista sitä omavastuuta (been there, done that).
Olen syönyt kourakaupalla Buranaa (yli 6 tablettia päivässä) ja yrittänyt liikkua ja venytellä jne mutta kun selkä on paskana niin se on. Kivut ovat toistaiseksi siedettäviä, mutta pelottaa, että tämä vain pahenee tästä.
Aivan kuin henkisessä puolessa ei olisi tarpeeksi kestämistä. Miksi tämäkin vielä, kaiken muun paskan päälle? Minkä vitun takia koko ajan kaikki takkuaa? Miksi aina pitää tapahtua jotain, että elämäni menee varmasti päin persettä?
Töissä on muutenkin ollut vaikeaa ja nyt vielä tämä saatanan selkäkipu. Voi vitun vittu, oikeasti.
Tiedättekö, välillä iskee sellainen olo, että pitäisi vaan mennä ja vetää itsensä hirteen. Ei jaksa enää uskoa, että elämä tästä paranisi kun kaikki tuntuu vaan menevän alamäkeä.
On hyviäkin hetkiä, mutta masennus peittää lopulta kaiken alleen. Eikä fyysinen kipu todellakaan auta asiaa.
Yritän olla kiitollinen siitä, mitä vielä on, mutta joskus vaan tuntuu, että pidemmän päälle se ei riitä.
Kaverin piti tänään tulla käymään luonani, mutta selkäni on niin kipeä, ettei tapaamisestamme olisi tullut mitään, joten jouduin perumaan sen. Kävin eilen ostamassa ruokatarvikkeetkin valmiiksi kaupasta (tarkoituksemme oli kokkaillla ja viettää leffailta samalla) ja tietenkin, TIETENKIN suunnitelmat kusivat jälleen.
Elämä heittää kapuloita rattaisiin minkä ehtii. Mikään ei voi olla helppoa ja yksinkertaista, ei helvetissä, ei minulle, vaan aina pitää kaikessa mennä vaikeimman kautta.
Soitin tästä selästä terveyskeskukseen ja pyysin lääkäriaikaa. Tammikuun puolivälissä oli ensimmäinen vapaa aika eli about kuukauden päästä. Siihen asti pitää pärjätä Buranalla 400:lla ja kylmägeelillä, jotka eivät vie kipua pois. Päivystykseen en halua mennä, ellei ole aivan pakko, koska siellä joutuu aina odottamaan tuntikausia ja tämän selän kanssa istuminen on muutenkin vaikeaa...
Minulla on todettu skolioosi ja hypermobiliteettioireyhtymä (yliliikkuvat nivelet) ja selkäni on aika pahasti kallellaan ja tästä kai jatkuvat yläselkäkivut ja toispuoleinen selkäsärky johtuu. Tiedän, että tarvitsisin kiropraktikkoa tai omt-fysioterapiaa tai jotain, mutta rahaa ei yksinkertaisesti ole hoitoihin. Ei ole ketään eikä mitään tahoa, jolta saisin lainaa. Kelan korvaukset ovat niin pieniä, etten pysty mitenkään maksamaan mahdollisista hoidoista sitä omavastuuta (been there, done that).
Olen syönyt kourakaupalla Buranaa (yli 6 tablettia päivässä) ja yrittänyt liikkua ja venytellä jne mutta kun selkä on paskana niin se on. Kivut ovat toistaiseksi siedettäviä, mutta pelottaa, että tämä vain pahenee tästä.
Aivan kuin henkisessä puolessa ei olisi tarpeeksi kestämistä. Miksi tämäkin vielä, kaiken muun paskan päälle? Minkä vitun takia koko ajan kaikki takkuaa? Miksi aina pitää tapahtua jotain, että elämäni menee varmasti päin persettä?
Töissä on muutenkin ollut vaikeaa ja nyt vielä tämä saatanan selkäkipu. Voi vitun vittu, oikeasti.
Tiedättekö, välillä iskee sellainen olo, että pitäisi vaan mennä ja vetää itsensä hirteen. Ei jaksa enää uskoa, että elämä tästä paranisi kun kaikki tuntuu vaan menevän alamäkeä.
On hyviäkin hetkiä, mutta masennus peittää lopulta kaiken alleen. Eikä fyysinen kipu todellakaan auta asiaa.
Yritän olla kiitollinen siitä, mitä vielä on, mutta joskus vaan tuntuu, että pidemmän päälle se ei riitä.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Niistä paloista minut rakennettiin
Joskus tunnen olevani tuhoon tuomittu.
Aivan kuin minulle olisi annettu kohtaloksi menettää pala palalta kaikki, joka on minulle tärkeää. Ja pahinta, sairainta tässä kaikessa on, että osa minusta haluaa juuri sitä. Tuskaa, kipua, menettämistä. Se on ainakin tuttua ja turvallista. Niistä paloista minut on rakennettu.
Mieleni ajaa minua kipua kohti. Olen kahtiajakautunut: toisaalta haluan lakata tuntemasta tuskaa, toisaalta nimenomaan sitä minä oikeasti haluan: kipua ja tuskaa. Itsetuhoviettini on varsin voimakas.
En ymmärrä itseäni: miten voi haluta samaan aikaa sekä pelastaa että tuhota itsensä? Miksi ihmisen psyyke on tällä tavoin rakennettu?
Masennus on taas palaamassa takaisin, pahempana. Ainahan se on olemassa siellä taustalla, ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Kai minä olen vaan niin heikko ihminen, että hauras mieleni ei kestä tätä paskaa todellisuutta.
Olen aika varma, etten kestä toista kolmea kuukautta työpaikassani. Jo nyt tuntuu tosi pahalta se, että huomisesta lähtien työmääräni lisääntyy tunti per päivä eli joudun olemaan aina vaan pidempään siinä paskapaikassa.
Minkä vitun takia menin allekirjoittamaan tuollaisen sopimuksen? Nyt sitä ei voi enää perua.
Mukava työkaverini on tasan ainoa syy, miksi jaksan tuolla. Ilman häntä olisin nostanut kytkintä jo ajat sitten.
Joka ikinen aamu, kun herään, vihaan jo ajatustakin siitä paikasta ja silti raahaudun sinne. Miksi? Koska en yksinkertaisesti pääse mihinkään muualle. Ei minua kelpuuteta minnekään. Ilman ammatillista koulutusta ja työkokemusta on yksinkertaisesti tyhjän päällä.
Vituttaa olla syrjäytynyt.
Nyt olen sanonut sen ääneen, tämän ilmiselvän, mutta tuskallisen tosiasian: minä olen syrjäytynyt. Minusta on tullut yksi niistä lukuisista pitkäaikaistyöttömistä, jotka rumentavat tilastoja. Yksi menetetty tapaus lisää.
Tunnen olevani hyödytön hylkiö, josta on pelkkää riesaa kaikille. Itsemurha-ajatukset ovat taas nostaneet päätään. Mitä tällä elämällä on tarjota minulle? Miten voin muka muuttaa elämäni, kun en pysty muuttamaan edes ajatuksiani vaikka kuinka yritän?
Haluaisin itkeä, mutta en saa kyyneleitä ulos.
Aivan kuin minulle olisi annettu kohtaloksi menettää pala palalta kaikki, joka on minulle tärkeää. Ja pahinta, sairainta tässä kaikessa on, että osa minusta haluaa juuri sitä. Tuskaa, kipua, menettämistä. Se on ainakin tuttua ja turvallista. Niistä paloista minut on rakennettu.
Mieleni ajaa minua kipua kohti. Olen kahtiajakautunut: toisaalta haluan lakata tuntemasta tuskaa, toisaalta nimenomaan sitä minä oikeasti haluan: kipua ja tuskaa. Itsetuhoviettini on varsin voimakas.
En ymmärrä itseäni: miten voi haluta samaan aikaa sekä pelastaa että tuhota itsensä? Miksi ihmisen psyyke on tällä tavoin rakennettu?
Masennus on taas palaamassa takaisin, pahempana. Ainahan se on olemassa siellä taustalla, ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Kai minä olen vaan niin heikko ihminen, että hauras mieleni ei kestä tätä paskaa todellisuutta.
Olen aika varma, etten kestä toista kolmea kuukautta työpaikassani. Jo nyt tuntuu tosi pahalta se, että huomisesta lähtien työmääräni lisääntyy tunti per päivä eli joudun olemaan aina vaan pidempään siinä paskapaikassa.
Minkä vitun takia menin allekirjoittamaan tuollaisen sopimuksen? Nyt sitä ei voi enää perua.
Mukava työkaverini on tasan ainoa syy, miksi jaksan tuolla. Ilman häntä olisin nostanut kytkintä jo ajat sitten.
Joka ikinen aamu, kun herään, vihaan jo ajatustakin siitä paikasta ja silti raahaudun sinne. Miksi? Koska en yksinkertaisesti pääse mihinkään muualle. Ei minua kelpuuteta minnekään. Ilman ammatillista koulutusta ja työkokemusta on yksinkertaisesti tyhjän päällä.
Vituttaa olla syrjäytynyt.
Nyt olen sanonut sen ääneen, tämän ilmiselvän, mutta tuskallisen tosiasian: minä olen syrjäytynyt. Minusta on tullut yksi niistä lukuisista pitkäaikaistyöttömistä, jotka rumentavat tilastoja. Yksi menetetty tapaus lisää.
Tunnen olevani hyödytön hylkiö, josta on pelkkää riesaa kaikille. Itsemurha-ajatukset ovat taas nostaneet päätään. Mitä tällä elämällä on tarjota minulle? Miten voin muka muuttaa elämäni, kun en pysty muuttamaan edes ajatuksiani vaikka kuinka yritän?
Haluaisin itkeä, mutta en saa kyyneleitä ulos.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Sitten ne vasta nauraiskin
Pienenä aina kuvittelin, että minulla on ihan normaali perhe.
Meni kauan tajuta, että niin ei oikeasti ole. Että minä(kin) olen kasvanut sairaissa olosuhteissa ja se on vaikuttanut kehitykseeni merkittävällä tavalla.
Ehkä kaikki lapset ajattelevat niin, että oma perhe on normaali, oli se sitten millainen tahansa. Koska niin sinulle uskotellaan. Eihän lapsi edes tiedä muusta.
Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että koko meidän perhe on jollain tavalla häiriintynyt. Vanhempani ovat traumatisoituneita, veljeni ovat traumatisoituneita ja minä itse olen traumatisoitunut. Me sairastamme koko perhe, mutta kukaan ei ole koskaan uskaltanut ottaa asiaa millään tavalla esille.
Isääni olen pelännyt aina tähän päivään asti ja jollain tapaa pelkään häntä vieläkin. Ei hän ollut varsinaisesti koskaan fyysisesti väkivaltainen, mutta äkkipikainen ja suuttuessaan saattoi tukistaa tai antaa luunapin. (Meidän perheessä siis käytettiin kuritusväkivaltaa ja vanhempieni mielestä se on täysin normaalia ja hyväksyttävää - onhan heitäkin kuritettu lapsena.)
Tietty uhka leijui aina ilmassa. Isä oli autoritäärinen hahmo ja häntä piti totella, muuten sai kärsiä seuraukset nahoissaan. Molemmat vanhempani turvautuivat fyysiseen kurittamiseen, mutta isä oli se, jota pelkäsin enemmän kuin äitiä (ja häntäkin minä pelkäsin silloin, jos äiti suuttui).
Minulla on jonkinlaisia muistikuvia monista pelottavista tilanteista, joihin olen lapsena joutunut. Muistan jääkaapin päällä sijainneen risun, jolla minua uhkailtiin (jos et ole kiltisti, annan risua) ja erään kerran, kun itkin hysteerisesti lukitun vessan oven takana ja äitini hakkaa nyrkeillä vessan ovea kuin raivopäinen ja minä olin kauhuissani, koska en ollut koskaan ennen nähnyt äitiä niin vihaisena.
Pelkäsin kai saavani pahanpäiväisesti selkääni, jos hän pääsisi kimppuuni tuon lukitun oven läpi. Olen myös kyyristynyt pelosta isäni tullessa minua käytävässä vastaan, koska pelkäsin että hän käy minuun käsiksi. Enkä edes ollut tehnyt mitään pahaa...
Eräänä kamalana päivänä tapahtui niin, että äitini heitteli minua kirjaimellisesti ympäri seiniä. En muista tapahtumia ennen enkä jälkeen, mutta mieleeni on jäänyt etäisesti vahva kauhuntunne ja järkytys siitä, että miten oma äiti voi tehdä tuollaista?
Pakenin kauhuissani kotoa. Juoksin tietä pitkin läheisen koulun pihaan, jossa kohtasin muutamia luokkatovereitani. "Voittekste olla mun kaa?" muistan kysyneeni, mutta sen jälkeiset tapahtumat ovat hämärän peitossa.
Tämä on kuitenkin varmaa: kun kerroin heille, mitä oli tapahtunut, luokkamme pojat kävelivät ohi, huusivat jotain ilkeää ja nauroivat."Ei ne kyllä nauraisi, jos tietäisivät, mitä on tapahtunut" tai jotain tuon kaltaista muistan sanoneeni. Minulle vastattiin: "sitten ne vasta nauraiskin." Tuo lause on hyytänyt minua kaikki kuluneet vuodet.
"Sitten ne vasta nauraiskin." Kuka voi olla niin julma, että nauraa äitinsä pahoinpitelemälle lapselle? Lapselle, joka on kauhuissaan ja hysteerinen, lapselle joka pelkää sillä hetkellä omaa äitiään kuollakseen? Onko ihmisen, edes lapsen, pahuudella mitään rajaa?
Olen aina vastannut kieltävästi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, joissa minulta on kyselty, ovatko vanhempani koskaan olleet väkivaltaisia. Ei, on ollut ainoa oikea vastaus ja ein minä olen aina automaattisesti antanut kenelle tahansa. Miksi? Selkeästi meidän perheessä on ollut lapsiin (ainakin minuun) kohdistunutta fyysistä väkivaltaa (josta ei kylläkään jäänyt mustelmia) mutta minä en ole suostunut myöntämään asiaa ääneen.
Ehkäpä siksi, että minut on kasvatettu uskomaan, että tietyissä tilanteissa fyysinen väkivalta on oikeutettua (esim. jos lapsi kiukuttelee eikä usko vanhempiaan). Meidän perheessä se on ollut normi ja sen normin mukaan on eletty ja minä olen ehdollistunut uskomaan, että fyysinen kurittaminen on ihan ookoo, jopa suotavaa (vaikka onkin laissa kielletty). Olen itsekin puolustellut jopa ääneen vanhempieni käytöstä.
Tästä on jäänyt paljon traumoja. Koin vanhempani pelottavina ja keneen tuollainen ei jättäisi jälkiä? Jos kodin ilmapiiri on sellainen, missä lapsi joutuu alati pelkäämään, ei kai se voi olla oikein?
Vanhempani olivat rakastavia mutta myös julmia. Se tässä on oikeastaan kaikkein pahinta. Että ne henkilöt, joita eniten rakastat, joihin luotat ja jotka ovat sinulle koko maailma, ovat myös niitä, jotka satuttavat kaikkein kipeimmin ja joita joutuu pelkäämään?
Olen vähätellyt kokemaani kipua ja pelkoa. Olen ihan oikeasti uskonut, ettei minulla ole oikeutta olla vihainen tai katkera, koska sehän oli täysin NORMAALIA mitä minulle tehtiin. Toisen satuttaminen on ihan ookoo, jos kysessä on lapsi, koska sehän on "kasvatuksellista" toimintaa ja sellaisenaan suotavaa. Meidän perheessä ei ole suvaittu muunlaisia mielipiteitä.
Sitäpaitsi, eihän minua koskaan varsinaisesti hakattu. Ei ole lyöty remmillä eikä nyrkillä, ei ole pieksetty mustelmille eikä ajettu hankeen. (Tosin kerran isä pakotti minut kuistille istumaan pelkissä kalsareissa talvipakkasella, jotta "saisin opetuksen" niskoittelusta)
En voi siis sanoa kokeneeni varsinaista väkivaltaa. Tätä vanhempanikin aina korostavat: OIKEA väkivalta on nimenomaan hakkaamista ,OIKEASTA väkivallasta jää aina jälkiä. Eivät he tunnusta, että olisivat olleet koskaan väkivaltaisia. Eivät he halua tunnustaa, eivätkä nähdä aiheuttamaansa pelkoa ja tuskaa.
Hehän ovat omasta mielestään tehneet parhaansa ja minun tulisi olla kiitollinen, koska heidän omassa lapsuudessaan kaikki oli niin paljon huonommin...
Kuten isäni kerran sanoi, kun kielsin häntä huutamasta: "Ei sulle ole koskaan edes huudettu kunnolla!"
Isäni on kutsunut minua muun muuassa seuraavilla nimityksillä: "kusipää" "herkkuperse" "kakara" "pentu". Kuinka paljon olenkaan vihannut häntä pelkästään noiden sanojen takia!
Nyt ymmärrän: oman vihan purkamista se oli, eikä mitään kasvatuksellista. Isä oli (ja on) traumatisoitunut ja vihainen mies ja purki sitä epäreilulla ja julmalla tavalla tyttäreensä. Ehkä hän oikeasti kuvitteli, että kasvattaisi sillä tavoin kunniallisia lapsia, mutta toteutus meni kyllä pahasti pieleen.
Kun oma poika (veljeni) katkaisee isäänsä (ja koko perheeseen) välit totaalisesti kymmeneksi vuodeksi niin kai se jo kertoo jotain vanhempana epäonnistumisesta?
Vihaan isääni jollain tasolla edelleen, olen kai aina vihannut, vaikka samalla rakastankin häntä. Hän oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen mies, joka satutti minua todella pahasti.
Ehkä vielä joskus tulee se päivä, jolloin voin antaa molemmille vanhemmilleni anteeksi.
Meni kauan tajuta, että niin ei oikeasti ole. Että minä(kin) olen kasvanut sairaissa olosuhteissa ja se on vaikuttanut kehitykseeni merkittävällä tavalla.
Ehkä kaikki lapset ajattelevat niin, että oma perhe on normaali, oli se sitten millainen tahansa. Koska niin sinulle uskotellaan. Eihän lapsi edes tiedä muusta.
Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että koko meidän perhe on jollain tavalla häiriintynyt. Vanhempani ovat traumatisoituneita, veljeni ovat traumatisoituneita ja minä itse olen traumatisoitunut. Me sairastamme koko perhe, mutta kukaan ei ole koskaan uskaltanut ottaa asiaa millään tavalla esille.
Isääni olen pelännyt aina tähän päivään asti ja jollain tapaa pelkään häntä vieläkin. Ei hän ollut varsinaisesti koskaan fyysisesti väkivaltainen, mutta äkkipikainen ja suuttuessaan saattoi tukistaa tai antaa luunapin. (Meidän perheessä siis käytettiin kuritusväkivaltaa ja vanhempieni mielestä se on täysin normaalia ja hyväksyttävää - onhan heitäkin kuritettu lapsena.)
Tietty uhka leijui aina ilmassa. Isä oli autoritäärinen hahmo ja häntä piti totella, muuten sai kärsiä seuraukset nahoissaan. Molemmat vanhempani turvautuivat fyysiseen kurittamiseen, mutta isä oli se, jota pelkäsin enemmän kuin äitiä (ja häntäkin minä pelkäsin silloin, jos äiti suuttui).
Minulla on jonkinlaisia muistikuvia monista pelottavista tilanteista, joihin olen lapsena joutunut. Muistan jääkaapin päällä sijainneen risun, jolla minua uhkailtiin (jos et ole kiltisti, annan risua) ja erään kerran, kun itkin hysteerisesti lukitun vessan oven takana ja äitini hakkaa nyrkeillä vessan ovea kuin raivopäinen ja minä olin kauhuissani, koska en ollut koskaan ennen nähnyt äitiä niin vihaisena.
Pelkäsin kai saavani pahanpäiväisesti selkääni, jos hän pääsisi kimppuuni tuon lukitun oven läpi. Olen myös kyyristynyt pelosta isäni tullessa minua käytävässä vastaan, koska pelkäsin että hän käy minuun käsiksi. Enkä edes ollut tehnyt mitään pahaa...
Eräänä kamalana päivänä tapahtui niin, että äitini heitteli minua kirjaimellisesti ympäri seiniä. En muista tapahtumia ennen enkä jälkeen, mutta mieleeni on jäänyt etäisesti vahva kauhuntunne ja järkytys siitä, että miten oma äiti voi tehdä tuollaista?
Pakenin kauhuissani kotoa. Juoksin tietä pitkin läheisen koulun pihaan, jossa kohtasin muutamia luokkatovereitani. "Voittekste olla mun kaa?" muistan kysyneeni, mutta sen jälkeiset tapahtumat ovat hämärän peitossa.
Tämä on kuitenkin varmaa: kun kerroin heille, mitä oli tapahtunut, luokkamme pojat kävelivät ohi, huusivat jotain ilkeää ja nauroivat."Ei ne kyllä nauraisi, jos tietäisivät, mitä on tapahtunut" tai jotain tuon kaltaista muistan sanoneeni. Minulle vastattiin: "sitten ne vasta nauraiskin." Tuo lause on hyytänyt minua kaikki kuluneet vuodet.
"Sitten ne vasta nauraiskin." Kuka voi olla niin julma, että nauraa äitinsä pahoinpitelemälle lapselle? Lapselle, joka on kauhuissaan ja hysteerinen, lapselle joka pelkää sillä hetkellä omaa äitiään kuollakseen? Onko ihmisen, edes lapsen, pahuudella mitään rajaa?
Olen aina vastannut kieltävästi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, joissa minulta on kyselty, ovatko vanhempani koskaan olleet väkivaltaisia. Ei, on ollut ainoa oikea vastaus ja ein minä olen aina automaattisesti antanut kenelle tahansa. Miksi? Selkeästi meidän perheessä on ollut lapsiin (ainakin minuun) kohdistunutta fyysistä väkivaltaa (josta ei kylläkään jäänyt mustelmia) mutta minä en ole suostunut myöntämään asiaa ääneen.
Ehkäpä siksi, että minut on kasvatettu uskomaan, että tietyissä tilanteissa fyysinen väkivalta on oikeutettua (esim. jos lapsi kiukuttelee eikä usko vanhempiaan). Meidän perheessä se on ollut normi ja sen normin mukaan on eletty ja minä olen ehdollistunut uskomaan, että fyysinen kurittaminen on ihan ookoo, jopa suotavaa (vaikka onkin laissa kielletty). Olen itsekin puolustellut jopa ääneen vanhempieni käytöstä.
Tästä on jäänyt paljon traumoja. Koin vanhempani pelottavina ja keneen tuollainen ei jättäisi jälkiä? Jos kodin ilmapiiri on sellainen, missä lapsi joutuu alati pelkäämään, ei kai se voi olla oikein?
Vanhempani olivat rakastavia mutta myös julmia. Se tässä on oikeastaan kaikkein pahinta. Että ne henkilöt, joita eniten rakastat, joihin luotat ja jotka ovat sinulle koko maailma, ovat myös niitä, jotka satuttavat kaikkein kipeimmin ja joita joutuu pelkäämään?
Olen vähätellyt kokemaani kipua ja pelkoa. Olen ihan oikeasti uskonut, ettei minulla ole oikeutta olla vihainen tai katkera, koska sehän oli täysin NORMAALIA mitä minulle tehtiin. Toisen satuttaminen on ihan ookoo, jos kysessä on lapsi, koska sehän on "kasvatuksellista" toimintaa ja sellaisenaan suotavaa. Meidän perheessä ei ole suvaittu muunlaisia mielipiteitä.
Sitäpaitsi, eihän minua koskaan varsinaisesti hakattu. Ei ole lyöty remmillä eikä nyrkillä, ei ole pieksetty mustelmille eikä ajettu hankeen. (Tosin kerran isä pakotti minut kuistille istumaan pelkissä kalsareissa talvipakkasella, jotta "saisin opetuksen" niskoittelusta)
En voi siis sanoa kokeneeni varsinaista väkivaltaa. Tätä vanhempanikin aina korostavat: OIKEA väkivalta on nimenomaan hakkaamista ,OIKEASTA väkivallasta jää aina jälkiä. Eivät he tunnusta, että olisivat olleet koskaan väkivaltaisia. Eivät he halua tunnustaa, eivätkä nähdä aiheuttamaansa pelkoa ja tuskaa.
Hehän ovat omasta mielestään tehneet parhaansa ja minun tulisi olla kiitollinen, koska heidän omassa lapsuudessaan kaikki oli niin paljon huonommin...
Kuten isäni kerran sanoi, kun kielsin häntä huutamasta: "Ei sulle ole koskaan edes huudettu kunnolla!"
Isäni on kutsunut minua muun muuassa seuraavilla nimityksillä: "kusipää" "herkkuperse" "kakara" "pentu". Kuinka paljon olenkaan vihannut häntä pelkästään noiden sanojen takia!
Nyt ymmärrän: oman vihan purkamista se oli, eikä mitään kasvatuksellista. Isä oli (ja on) traumatisoitunut ja vihainen mies ja purki sitä epäreilulla ja julmalla tavalla tyttäreensä. Ehkä hän oikeasti kuvitteli, että kasvattaisi sillä tavoin kunniallisia lapsia, mutta toteutus meni kyllä pahasti pieleen.
Kun oma poika (veljeni) katkaisee isäänsä (ja koko perheeseen) välit totaalisesti kymmeneksi vuodeksi niin kai se jo kertoo jotain vanhempana epäonnistumisesta?
Vihaan isääni jollain tasolla edelleen, olen kai aina vihannut, vaikka samalla rakastankin häntä. Hän oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen mies, joka satutti minua todella pahasti.
Ehkä vielä joskus tulee se päivä, jolloin voin antaa molemmille vanhemmilleni anteeksi.
perjantai 5. joulukuuta 2014
Syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa
Kun katson kuvia itsestäni lapsena, minut valtaa syvä surumielisyys ja epäusko.
Minä olen ollut kaunis lapsi, ihan oikeasti. Silti kiusaajat saivat minut tuntemaan itseni rumaksi ja vastenmieliseksi.
Itken ja suren kadotettua lapsuutta. Ja mietin: miten ne saattoivat tehdä niin? Miten ne pystyivät sanomaan kaikki ne ilkeät sanat, jotka jäivät päähäni soimaan, jotka on tatuoitu mieleeni ikuisiksi ajoiksi?
Mikä minussa oli vikana, kun en koskaan kelvannut heille? Miten niin kauniille lapselle tehtiin niin paljon pahaa?
Miksi minun pitää kantaa kaikki tämä tuska ja häpeä, kun oikeasti heidän, kiusaajien, kuuluisi hävetä?
Itkettää, kun mietin, kuinka pahasti elämäni on mennyt hukkaan kiusaamisen takia. Ehkä minulle ei koskaan olisi tullut kilpirauhasen vajaatoimintaa tai masennusta jos minun olisi annettu kasvaa ja kehittyä rauhassa.
En voi lakata tuntemasta vihaa niitä kusipäitä kohtaan. Kunpa edes yksi joutuisi kokemaan saman.
Olen tehnyt paljon virheitä kouluaikoina ihan omaa tyhmyyttäni ja naiiviuuttani ja muut osasivat käyttää ovelasti hyväkseen näitä heikkouksiani.
Ensinnäkin, minä olin herkkä lapsi ja minut sai itkemään helposti. Kuten myös suuttumaan. Tämä tiedettiin ihan yleisesti ja moni lapsi kiusasi minua tahallaan, että saisi jommankumman edellämainituista reaktioista aikaiseksi. Sadistiset pikku paskiaiset.
Ne nauttivat, ne tosiaankin nauttivat siitä, kun näkivät kyyneleeni ja nöyryytykseni. Vieläkin on vaikea tajuta, miten julmia lapset osaavat olla. Ja kaikkein vaikeinta on hyväksyä se tosiasia, että meidän koulussa juuri minä olin se, jota kiusattiin kaikkein eniten. Eikä kukaan opettajista halunnut puuttua siihen.
Eräs kerta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olimme koko luokka tulossa bussilla takaisin kouluun jostakin (ehkä uimahallista) ja en muista, mistä kaikki sai alkunsa, mutta muut luokan tytöt painostivat minua kerta toisensa jälkeen kertomaan, kehen olin ihastunut ja minä olin niin tyhmä, että menin ja kuiskasin ihastukseni nimen eräälle heistä.
Tämän jälkeen kyseinen tyttö nousi seisomaan bussissa ja huusi kovaan ääneen ihastukseni nimen kaikkien kuullen. Samantien alkoivat vihellykset ja taputukset sekä nauru. Kuolettava häpeäntunne vyöryi ylitseni ja kuumat nöyryytyksen kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
Olin tehnyt kohtalokkaan virheen, josta saisin kärsiä vielä pitkään.
Kyseinen poika, johon olin ihastunut, antoi kaikin voimin ymmärtää, ettei hän todellakaan kokenut samoin minua kohtaan. Kaikkein pahinta oli, kun tämän pojan paras kaveri tuli sanomaan minulle koulussa kerran suoraan päin naamaa: "X voi olla tarpeeksi hyvä sulle, mutta sä et koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä X:lle".
Tuo on ehkä pahin yksittäinen asia, mitä minulle on koskaan sanottu. Siitä päivästä lähtien aloin katkerasti vihata tätä ex-ihastustani ja vihaan häntä vielä tänäkin päivänä.
Miten julmia lapset ovatkaan. Minä en tule koskaan unohtamaan tuota lausetta. Se vainoaa minua yhä tänäkin päivänä, vielä seitsemäntoista vuoden jälkeen.
Koen olevani miesten silmissä ruma ja vastenmielinen, olenhan sitä myös omissa silmissäni.
Kai se on niin, että syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa.
Minä olen ollut kaunis lapsi, ihan oikeasti. Silti kiusaajat saivat minut tuntemaan itseni rumaksi ja vastenmieliseksi.
Itken ja suren kadotettua lapsuutta. Ja mietin: miten ne saattoivat tehdä niin? Miten ne pystyivät sanomaan kaikki ne ilkeät sanat, jotka jäivät päähäni soimaan, jotka on tatuoitu mieleeni ikuisiksi ajoiksi?
Mikä minussa oli vikana, kun en koskaan kelvannut heille? Miten niin kauniille lapselle tehtiin niin paljon pahaa?
Miksi minun pitää kantaa kaikki tämä tuska ja häpeä, kun oikeasti heidän, kiusaajien, kuuluisi hävetä?
Itkettää, kun mietin, kuinka pahasti elämäni on mennyt hukkaan kiusaamisen takia. Ehkä minulle ei koskaan olisi tullut kilpirauhasen vajaatoimintaa tai masennusta jos minun olisi annettu kasvaa ja kehittyä rauhassa.
En voi lakata tuntemasta vihaa niitä kusipäitä kohtaan. Kunpa edes yksi joutuisi kokemaan saman.
Olen tehnyt paljon virheitä kouluaikoina ihan omaa tyhmyyttäni ja naiiviuuttani ja muut osasivat käyttää ovelasti hyväkseen näitä heikkouksiani.
Ensinnäkin, minä olin herkkä lapsi ja minut sai itkemään helposti. Kuten myös suuttumaan. Tämä tiedettiin ihan yleisesti ja moni lapsi kiusasi minua tahallaan, että saisi jommankumman edellämainituista reaktioista aikaiseksi. Sadistiset pikku paskiaiset.
Ne nauttivat, ne tosiaankin nauttivat siitä, kun näkivät kyyneleeni ja nöyryytykseni. Vieläkin on vaikea tajuta, miten julmia lapset osaavat olla. Ja kaikkein vaikeinta on hyväksyä se tosiasia, että meidän koulussa juuri minä olin se, jota kiusattiin kaikkein eniten. Eikä kukaan opettajista halunnut puuttua siihen.
Eräs kerta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olimme koko luokka tulossa bussilla takaisin kouluun jostakin (ehkä uimahallista) ja en muista, mistä kaikki sai alkunsa, mutta muut luokan tytöt painostivat minua kerta toisensa jälkeen kertomaan, kehen olin ihastunut ja minä olin niin tyhmä, että menin ja kuiskasin ihastukseni nimen eräälle heistä.
Tämän jälkeen kyseinen tyttö nousi seisomaan bussissa ja huusi kovaan ääneen ihastukseni nimen kaikkien kuullen. Samantien alkoivat vihellykset ja taputukset sekä nauru. Kuolettava häpeäntunne vyöryi ylitseni ja kuumat nöyryytyksen kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
Olin tehnyt kohtalokkaan virheen, josta saisin kärsiä vielä pitkään.
Kyseinen poika, johon olin ihastunut, antoi kaikin voimin ymmärtää, ettei hän todellakaan kokenut samoin minua kohtaan. Kaikkein pahinta oli, kun tämän pojan paras kaveri tuli sanomaan minulle koulussa kerran suoraan päin naamaa: "X voi olla tarpeeksi hyvä sulle, mutta sä et koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä X:lle".
Tuo on ehkä pahin yksittäinen asia, mitä minulle on koskaan sanottu. Siitä päivästä lähtien aloin katkerasti vihata tätä ex-ihastustani ja vihaan häntä vielä tänäkin päivänä.
Miten julmia lapset ovatkaan. Minä en tule koskaan unohtamaan tuota lausetta. Se vainoaa minua yhä tänäkin päivänä, vielä seitsemäntoista vuoden jälkeen.
Koen olevani miesten silmissä ruma ja vastenmielinen, olenhan sitä myös omissa silmissäni.
Kai se on niin, että syvimmät haavat syntyvät lapsuudessa.
torstai 4. joulukuuta 2014
Haluaisin vain käpertyä peiton alle
Itkettää. Taas kerran tällainen ilta, kun aamuinen töihin meno ahdistaa. Ja matkustaminen.
Huomenna pitäisi töiden jälkeen lähteä vanhempien luo kyläilemään viikonlopuksi, mutta jostain syystä ei yhtään huvittaisi. Ehkä se johtuu siitä, että vihaan matkustamista, etenkin pitkiä matkoja, jotka usein laukaisevat migreenin.
Eniten kuitenkin tökkii ajatus työpaikasta. Inhoan sitä paikkaa, luoja kuinka inhoankaan! Ainoa syy, miksi siellä vielä olen, on eräs mukava työkaveri, jonka kanssa olen viettänyt aikaa myös työajan ulkopuolella. Voisin luetella niin monta asiaa, joita tuossa paikassa inhoan...
Työilmapiiri ja työkaverit luonnollisestikin vituttavat eniten. On ärsyttäviä keski-ikäisiä juoruämmiä, pari ahdistavaa miespuolista henkilöä, joiden kanssa en haluaisi vuorovaikuttaa ollenkaan ja mittava joukko eriasteisia ongelmatapauksia, joista kuka tahansa haluaisi pysyä kaukana.
Ja huomenna minun pitäisi kävellä sinne jumalattoman ison ja painavan vetolaukun kanssa, jota en jaksaisi raahata mukana eikä sitä saa mihinkään jemmaan päivän ajaksi.
Kaduttaa, että uuteen sopimukseen (joka on ensi vuoden puolelle) lisättiin yksi tunti lisää työtä per päivä. Vituttaa jo valmiiksi ajatus siitä, että joutuu lusimaan siinä paikassa jatkossa vielä enemmän, kun näillä nykyisilläkin tuntimäärillä alan olla kohta jaksamiseni äärirajoilla.
Työ ei minua rasita juuri lainkaan, vaan nimenomaan ympäristö, jonka en koe sopivan itselleni. Liikaa vääräntyyppisiä ihmisiä samassa tilassa...Ja paikasta kuin paikasta menee kokonaan maku. En vaan siedä huonoa työilmapiiriä.
Psyykeni ei kestä sitä.
Ehkä se johtuu kiusaamistaustastani, mutta ahdistun suunnattomasti sellaisten ihmisten keskellä, jotka koen itselleni vieraiksi tai etäisiksi. Etenkin, jos minulla on epäilys, että he juoruavat selkäni takana.
Olen päättänyt lintsata huomenna. Kyllä, olen huono ihminen...
Itseasiassa mun pitäisi varata aika lääkärille ja sekin ahdistaa, koska selkä alkaa olla aika paskana istumisesta ja Burana 400 ei paljoa enää auta. Tarvitsen vahvempia särkylääkkeitä. Ja nivelissä on jatkuvasti epämääräisiä kipuja. Pelottaa, minkä diagnoosin ne siellä tk:ssa keksivät. En oikeastaan haluaisi tietää.
Mutta jos en mene töihin ja matkustan vanhemmilleni siitä huolimatta, pitäisi valehdella heille olleeni töissä, enkä tiedä, meneekö se läpi. Taidan olla aika huono valehtelija ja varsinkaan isäni ei ymmärrä eikä siedä minkäänlaista lintsaamista missään tilanteessa.
Haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään, kun ahdistaa kaikki.
Mikä pettymys olenkaan vanhemmilleni ja erityisesti itselleni. Tunnen olevani huono, osaamaton, saamaton luuseri. Olen yhteiskunnan hylkiö ja se tuntuu sanoinkuvaamattoman pahalta. Ja minä kun oikeasti luulin, että musta voisi vielä joskus tulla jotain...Enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kun katson itseäni nyt.
Sekä psykiatrinen sairaanhoitaja että ammatinvalintapsykologi suosittelevat minulle Kelan kustantamaan terapiaan hakeutumista. Kai olen niin hullu, ettei kukaan koe voivansa auttaa minua, vaan he haluavat vain työntää minut jonnekin, pois omasta vaikutuspiiristään.
Pesukonekin hajosi, eikä taloyhtiössäni ole pyykkitupaa. Uuden koneen saan aikaisintaan joulun jälkeen. Myös mikro ja sauvasekoitin ovat hajonneet kuukauden sisällä.
Saatanan vittu.
Huomenna pitäisi töiden jälkeen lähteä vanhempien luo kyläilemään viikonlopuksi, mutta jostain syystä ei yhtään huvittaisi. Ehkä se johtuu siitä, että vihaan matkustamista, etenkin pitkiä matkoja, jotka usein laukaisevat migreenin.
Eniten kuitenkin tökkii ajatus työpaikasta. Inhoan sitä paikkaa, luoja kuinka inhoankaan! Ainoa syy, miksi siellä vielä olen, on eräs mukava työkaveri, jonka kanssa olen viettänyt aikaa myös työajan ulkopuolella. Voisin luetella niin monta asiaa, joita tuossa paikassa inhoan...
Työilmapiiri ja työkaverit luonnollisestikin vituttavat eniten. On ärsyttäviä keski-ikäisiä juoruämmiä, pari ahdistavaa miespuolista henkilöä, joiden kanssa en haluaisi vuorovaikuttaa ollenkaan ja mittava joukko eriasteisia ongelmatapauksia, joista kuka tahansa haluaisi pysyä kaukana.
Ja huomenna minun pitäisi kävellä sinne jumalattoman ison ja painavan vetolaukun kanssa, jota en jaksaisi raahata mukana eikä sitä saa mihinkään jemmaan päivän ajaksi.
Kaduttaa, että uuteen sopimukseen (joka on ensi vuoden puolelle) lisättiin yksi tunti lisää työtä per päivä. Vituttaa jo valmiiksi ajatus siitä, että joutuu lusimaan siinä paikassa jatkossa vielä enemmän, kun näillä nykyisilläkin tuntimäärillä alan olla kohta jaksamiseni äärirajoilla.
Työ ei minua rasita juuri lainkaan, vaan nimenomaan ympäristö, jonka en koe sopivan itselleni. Liikaa vääräntyyppisiä ihmisiä samassa tilassa...Ja paikasta kuin paikasta menee kokonaan maku. En vaan siedä huonoa työilmapiiriä.
Psyykeni ei kestä sitä.
Ehkä se johtuu kiusaamistaustastani, mutta ahdistun suunnattomasti sellaisten ihmisten keskellä, jotka koen itselleni vieraiksi tai etäisiksi. Etenkin, jos minulla on epäilys, että he juoruavat selkäni takana.
Olen päättänyt lintsata huomenna. Kyllä, olen huono ihminen...
Itseasiassa mun pitäisi varata aika lääkärille ja sekin ahdistaa, koska selkä alkaa olla aika paskana istumisesta ja Burana 400 ei paljoa enää auta. Tarvitsen vahvempia särkylääkkeitä. Ja nivelissä on jatkuvasti epämääräisiä kipuja. Pelottaa, minkä diagnoosin ne siellä tk:ssa keksivät. En oikeastaan haluaisi tietää.
Mutta jos en mene töihin ja matkustan vanhemmilleni siitä huolimatta, pitäisi valehdella heille olleeni töissä, enkä tiedä, meneekö se läpi. Taidan olla aika huono valehtelija ja varsinkaan isäni ei ymmärrä eikä siedä minkäänlaista lintsaamista missään tilanteessa.
Haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään, kun ahdistaa kaikki.
Mikä pettymys olenkaan vanhemmilleni ja erityisesti itselleni. Tunnen olevani huono, osaamaton, saamaton luuseri. Olen yhteiskunnan hylkiö ja se tuntuu sanoinkuvaamattoman pahalta. Ja minä kun oikeasti luulin, että musta voisi vielä joskus tulla jotain...Enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa kun katson itseäni nyt.
Sekä psykiatrinen sairaanhoitaja että ammatinvalintapsykologi suosittelevat minulle Kelan kustantamaan terapiaan hakeutumista. Kai olen niin hullu, ettei kukaan koe voivansa auttaa minua, vaan he haluavat vain työntää minut jonnekin, pois omasta vaikutuspiiristään.
Pesukonekin hajosi, eikä taloyhtiössäni ole pyykkitupaa. Uuden koneen saan aikaisintaan joulun jälkeen. Myös mikro ja sauvasekoitin ovat hajonneet kuukauden sisällä.
Saatanan vittu.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Onnellisuus on pelkkä käsite
Ihmisen sydän on sitkeä. Vaikka kuinka satutetaan, aina se haluaa luottaa, uskoa, toivoa.
Viimeiseen henkäykseen asti.
Olen jälleen kerran uskoutunut eräälle ihmiselle, vaikka minun ei pitänyt enää koskaan luottaa kehenkään. Olen tahtomattani kertonut asioita, antanut itsestäni palasia, joita voidaan käyttää minua vastaan.
Miksi aina toistan samat virheet? Kiinnyn, luotan ja avaudun. Ja tulen lopulta satutetuksi.
Ehkä minä haluankin juuri sitä. Haluan, että minua satutetaan. Nautin jollain sairaalla tavalla siitä, että minut
rikotaan ja revitään hajalle, lyödään palasiksi. Ehkä olen niin kiintynyt tähän tuskaan, etten halua luopua, en halua päästää siitä irti.
Koska kipu on minulle yhtä kuin elämä.
Nämä kaksi kuuluvat yhteen erottamattomasti. Ei ole toista ilman toista, eikä voi olla elämää ilman kipua.
Onnellisuus on minulle vain sana muiden joukossa. Pelkkä epämääräinen käsite, jonka sisältö ei ole määriteltävissä.
Onni ei ole todellista, ei ole koskaan ollut, ei minun elämässäni. Se on vain ohimenevä välähdys, joka pilkahtaa satunnaisesti näkökentässä ja katoaa pian jonnekin horisonttiin.
En edes tiedä, haluanko olla onnellinen.
Ehkä haluan vain tuhota itseni, koska jokin sairas ääni pääni sisällä janoaa verta, tuskaa ja kyyneliä.
On niin vaikeaa, niin kovin vaikeaa vastustaa tuota ääntä...
Viimeiseen henkäykseen asti.
Olen jälleen kerran uskoutunut eräälle ihmiselle, vaikka minun ei pitänyt enää koskaan luottaa kehenkään. Olen tahtomattani kertonut asioita, antanut itsestäni palasia, joita voidaan käyttää minua vastaan.
Miksi aina toistan samat virheet? Kiinnyn, luotan ja avaudun. Ja tulen lopulta satutetuksi.
Ehkä minä haluankin juuri sitä. Haluan, että minua satutetaan. Nautin jollain sairaalla tavalla siitä, että minut
rikotaan ja revitään hajalle, lyödään palasiksi. Ehkä olen niin kiintynyt tähän tuskaan, etten halua luopua, en halua päästää siitä irti.
Koska kipu on minulle yhtä kuin elämä.
Nämä kaksi kuuluvat yhteen erottamattomasti. Ei ole toista ilman toista, eikä voi olla elämää ilman kipua.
Onnellisuus on minulle vain sana muiden joukossa. Pelkkä epämääräinen käsite, jonka sisältö ei ole määriteltävissä.
Onni ei ole todellista, ei ole koskaan ollut, ei minun elämässäni. Se on vain ohimenevä välähdys, joka pilkahtaa satunnaisesti näkökentässä ja katoaa pian jonnekin horisonttiin.
En edes tiedä, haluanko olla onnellinen.
Ehkä haluan vain tuhota itseni, koska jokin sairas ääni pääni sisällä janoaa verta, tuskaa ja kyyneliä.
On niin vaikeaa, niin kovin vaikeaa vastustaa tuota ääntä...
maanantai 1. joulukuuta 2014
Ja sen haavan nimi on yksinäisyys
Sattuu.
Sattuu niin perkeleesti.
Sisälläni on kipeä kohta, haava joka ammottaa auki.
Se haava on nimeltään yksinäisyys, jonka ytimessä sykkii jatkuva hylätyksi tulemisen pelko.
Minä en ole koskaan ollut suosittu eikä minusta ikinä sellaista tulekaan, sen olen jo ajat sitten hyväksynyt. Olen aina ollut hylkiö, vääränlainen, ylimääräinen. Se kuuluisa kolmas pyörä, joka ei kuulu joukkoon.
Tämän tosiasian olen siis pystynyt hyväksymään. Minusta ei koskaan tule "suuri yleisö" pitämään koska olen ns.erilainen ja se on ok. Siihen on jo tottunut näiden vuosien myötä. Mutta se, mihin en vieläkään ole tottunut enkä luultavasti koskaan tule tottumaankaan, on se, kuinka kipeää tekee huomata kerta kerran jälkeen, kun eteen tulee tilanteita, joissa tajuaa sen saman kaavan toistuvan jälleen kerran: minusta ei pidetä.
Minulle ei jutella niinkuin muille, minun kommentteihini ei vastata, minut ikäänkuin jätetään syrjään. Minuun ei haluta ottaa kontaktia tai sitten kontaktin ottaja vetäytyy, kun on päässyt tutustumaan minuun edes jollain tasolla. Hylkää minut ja jatkaa elämäänsä jonkun "paremman" yksilön seurassa.
Tämä on ollut elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta silti se koskee, joka ikinen kerta. Aivan kuin elämä itse sanoisi minulle: sinä et kuulu tänne. Et ole osa tätä ryhmää, et kuulu tähän(kään) porukkaan. Sinä olet ulkopuolinen ja sellaisena tulet pysymäänkin.
Sisälläni on valtava hyväksynnän tarve. Rakkauden jano, joka ei ota sammuakseen. Ei, vaikka aina saan lopulta pettyä.
Minussa elää kaipuu johonkin, jota en edes tunnista. Aivan kuin etsisin kotia sieltä, missä sitä ei ole. Koko ajan etsin jotain, mihin tarttua, pelastavaa oljenkortta, ihmistä joka välittää. Ja heti kun alkaa näyttää siltä, että olisin jollekin oikeasti tärkeä, alitajuntani iskee jarrut päälle ja alkaa huutaa sisälläni:
"Et sinä ole tärkeä, älä edes kuvittele olevasi. Et sinä oikeasti merkitse kenellekään mitään. Ei kukaan sinusta pidä. Sinusta ei VOI pitää. Mitä oikein kuvittelit? Että joku välittäisi. Ei, ei kukaan sinusta välitä. Jos he tutustuisivat sinuun paremmin, he juoksisivat karkuun. Koska olet vastenmielinen ja paha. Älä siis luota, älä koskaan, älä kehenkään. Muista, kuinka sinua satutettiin. Muista kaikki elämältä saamasi opetukset. Yksinäisyys on sinun kohtalosi. " Jne jne...
Minäni sabotoi minua ja olen tottunut pitämään sen sanoja järjen äänenä, vaikka oikeasti ne taitavat olla pelon ja heikkouden sanoja.
Työkaverini on ns. nätti tyttö, joka on kaiken lisäksi mukava. Hänestä pidetään, hänen ympärillään parveilee miehiä, hän aivan tahtomattaan vetää ihmisiä puoleensa. Kaikki varmasti luonnehtisivat häntä sanoilla: fiksu ja hauska."
Kunpa voisin olla tuo tyttö. Mutta kun en ole.
Minä en ole fiksu. Enkä hauska. Enkä kai mukavakaan toisten mielestä, en ainakaan niiden työkaverieni, joiden olemuksesta oikein paistaa, että minun seuraani ei kaivata.
Jälleen kerran minä olen se, joka ei kuulu joukkoon.
Sattuu niin perkeleesti.
Sisälläni on kipeä kohta, haava joka ammottaa auki.
Se haava on nimeltään yksinäisyys, jonka ytimessä sykkii jatkuva hylätyksi tulemisen pelko.
Minä en ole koskaan ollut suosittu eikä minusta ikinä sellaista tulekaan, sen olen jo ajat sitten hyväksynyt. Olen aina ollut hylkiö, vääränlainen, ylimääräinen. Se kuuluisa kolmas pyörä, joka ei kuulu joukkoon.
Tämän tosiasian olen siis pystynyt hyväksymään. Minusta ei koskaan tule "suuri yleisö" pitämään koska olen ns.erilainen ja se on ok. Siihen on jo tottunut näiden vuosien myötä. Mutta se, mihin en vieläkään ole tottunut enkä luultavasti koskaan tule tottumaankaan, on se, kuinka kipeää tekee huomata kerta kerran jälkeen, kun eteen tulee tilanteita, joissa tajuaa sen saman kaavan toistuvan jälleen kerran: minusta ei pidetä.
Minulle ei jutella niinkuin muille, minun kommentteihini ei vastata, minut ikäänkuin jätetään syrjään. Minuun ei haluta ottaa kontaktia tai sitten kontaktin ottaja vetäytyy, kun on päässyt tutustumaan minuun edes jollain tasolla. Hylkää minut ja jatkaa elämäänsä jonkun "paremman" yksilön seurassa.
Tämä on ollut elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta silti se koskee, joka ikinen kerta. Aivan kuin elämä itse sanoisi minulle: sinä et kuulu tänne. Et ole osa tätä ryhmää, et kuulu tähän(kään) porukkaan. Sinä olet ulkopuolinen ja sellaisena tulet pysymäänkin.
Sisälläni on valtava hyväksynnän tarve. Rakkauden jano, joka ei ota sammuakseen. Ei, vaikka aina saan lopulta pettyä.
Minussa elää kaipuu johonkin, jota en edes tunnista. Aivan kuin etsisin kotia sieltä, missä sitä ei ole. Koko ajan etsin jotain, mihin tarttua, pelastavaa oljenkortta, ihmistä joka välittää. Ja heti kun alkaa näyttää siltä, että olisin jollekin oikeasti tärkeä, alitajuntani iskee jarrut päälle ja alkaa huutaa sisälläni:
"Et sinä ole tärkeä, älä edes kuvittele olevasi. Et sinä oikeasti merkitse kenellekään mitään. Ei kukaan sinusta pidä. Sinusta ei VOI pitää. Mitä oikein kuvittelit? Että joku välittäisi. Ei, ei kukaan sinusta välitä. Jos he tutustuisivat sinuun paremmin, he juoksisivat karkuun. Koska olet vastenmielinen ja paha. Älä siis luota, älä koskaan, älä kehenkään. Muista, kuinka sinua satutettiin. Muista kaikki elämältä saamasi opetukset. Yksinäisyys on sinun kohtalosi. " Jne jne...
Minäni sabotoi minua ja olen tottunut pitämään sen sanoja järjen äänenä, vaikka oikeasti ne taitavat olla pelon ja heikkouden sanoja.
Työkaverini on ns. nätti tyttö, joka on kaiken lisäksi mukava. Hänestä pidetään, hänen ympärillään parveilee miehiä, hän aivan tahtomattaan vetää ihmisiä puoleensa. Kaikki varmasti luonnehtisivat häntä sanoilla: fiksu ja hauska."
Kunpa voisin olla tuo tyttö. Mutta kun en ole.
Minä en ole fiksu. Enkä hauska. Enkä kai mukavakaan toisten mielestä, en ainakaan niiden työkaverieni, joiden olemuksesta oikein paistaa, että minun seuraani ei kaivata.
Jälleen kerran minä olen se, joka ei kuulu joukkoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)