Varjoelämää

Minusta tuntuu, että olen menettänyt kaiken.

Kaikki mahdollisuudet normaaliin elämään.

En tiedä, kuinka kestän sen... Miten tulen jaksamaan itseäni päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen kun tilanne näyttää pysyvän tällaisena loputtomiin.

Kaikki ovet, jotka vielä kymmenisen vuotta sitten näyttivät olevan avoinna, ovat sulkeutuneet yksi toisensa jälkeen ja minä olen jäänyt yksin kellumaan jonnekin nimettömään paikkaan, eräänlaiseen ei-elämään, jossa en ole täysin elävä, mutta en myöskään kuollut. Minä vain olen ja katson sivusta, kun tavalliset ihmiset elävät elämäänsä ja oma elämäni jää elämättä.

Aivan kuin minut olisi leikattu irti "normaalien" ihmisten todellisuudesta ja elämästäni muodostui eräänlainen varjoelämä, kalpea aavistus kaikesta siitä mitä joskus kauan sitten haaveilin että elämäni tulisi vielä jonain päivänä olemaan.

Minä kuljen hiljaa nurkissa ulkopuolisena, osattomana. Minä en kuulu minnekään, en kenellekään, eikä kukaan kuulu minulle. Olen niin yksin, vaikka minulla on läheisiä. He eivät voi poistaa tätä suunnatonta yksinäisyyden tunnetta, joka on sisäsyntyistä ja tuhoaa minua pala kerrallaan.

Olen menettänyt kaikki unelmani ja se tuska repii sydämeni kappaleiksi. Järkenikin luultavasti lentää pellolle ennen pitkää. Mieleni taitaa olla liian hauras ja pirstaleina jaksaakseen todellisuuden raakaa painolastia.

Tulevaisuus näyttää niin kovin mustalta. En rehellisesti sanottuna tiedä, tuleeko sitä edes olemaan.

Mitä se voisi olla, kun kaikki mahdollisuudet normaaliin elämään on menetetty?

Oli minulla vielä vuosi sitten unelmia. Uskoin silloin ihan oikeasti, että minustakin voi joskus tulla jotain. Että jopa minulla on realistiset mahdollisuudet saada työura ja opiskelupaikka, ehkä jopa parisuhde. Että kyllä tämä vielä niin sanotusti tästä lähtee.

Nyt en enää jaksa uskoa.

Hain palkkatukipaikkaa viime vuoden keväällä, koska minua oli kovasti kehuttu silloisessa työharjoittelupaikassani ja melkein lupailtiin, että tulisin saamaan sen palkkatukipaikan. Menin haastatteluun, joka sujui mielestäni hyvin, mutta vastausta jouduin odottamaan viikkokausia ja viimein sain kuulla välikäden kautta, oman työkkärityöntekijäni suusta sanan: "ei. "

Petyin. Minua ei otettukaan siihen palkkatukipaikkaan.

Eivät edes vaivautuneet minulle itselleni ilmoittamaan asiasta, vaan laittoivat työkkärin asialle. Kokemukseni tilanteesta: minulla ei ole sen vertaa arvoa ihmisenä, että minulle viitsittäisiin suoraan kertoa, mikä on tilanne. 

Silloin tajusin, että tämä oli tässä. Minä olen niin huono, etten kelpaa edes puoli-ilmaiseksi työntekijäksi. En kelpaa mihinkään muuhun kuin ilmaistöihin, kaiken maailman turhiin harjoitteluihin, joista ei makseta palkkaa ja joista potkitaan määräajan päätyttyä pihalle ja otetaan uusi ilmainen orja tilalle.

 Täytän pian 30 eikä minulla ole minkäänlaista oikeaa työuraa, ei edes ammattitutkintoa. Ei tällä CV:llä päästä ikinä palkkatöihin. Joten se siitä sitten.

Ainoa lohtuni on, että en ole yksin tässä tilanteessa. Ja aina voisi mennä huonomminkin.

Silti se sattuu niin perkeleesti, kun katsoo ystäviään, katsoo ja tajuaa, mitä kaikkea heillä on, että he ovat saaneet kaikki ne asiat, joista minä haaveilin. Jotka olisivat kuuluneet myös minulle.

Ehkä vielä jonain päivänä lakkaan välittämästä?