Murenen pala palalta

Kuolen. Tulen hulluksi. Kuolen. Tulen hulluksi. Jne jne...

Ajatukset takovat päässäni, moukaroivat minua painollaan. En tunne olevani toimintakykyinen tällä hetkellä.

En mennyt tänään töihin, vaan lintsasin hyvällä omallatunnolla. Olo on niin väsynyt, kyllästynyt, masentunut, saamaton ja epätoivoinen.

Mietin taas itseni tappamista. Tuntuu, että voimat alkavat olla lopussa. Pelkään, etten selviä ikinä täysjärkisenä, että tulen oikeasti hulluksi kun joudun miettimään menneisyyttäni. Ahdistus on taas niin käsinkosketeltavaa...

En minä ole itseäni tappamassa, ainakaan vielä, mutta täytyy myöntää, että ajatus houkuttelee jälleen. Täytän pian 30 ja elämäni on ollut yhtä alamäkeä. En tiedä, kuinka kauan tällaista voi jaksaa, jos mikään ei muutu ja minusta tuntuu vahvasti siltä, ettei mikään koskaan muutu, kaikki on aina tätä samaa paskaa ja minä olen niin kurkkuani myöten täynnä, että pelkään välillä, että päässäni joskus naksahtaa ja teen jotain lopullista, kuten hyppään junan alle.

29 vuotta pelkkää epäonnistumista.

Miten voinkin olla näin surkea tapaus? Miten elämä voi mennä näin totaalisesti pieleen? Miksi minulta viedään aina kaikki? Kohta en enää kestä, tunnen että pääni alkaa olla hajoamispisteessä. Minä murenen pala palalta ja katoan jonnekin sairaan mieleni sokkeloihin, enkä ikinä tule löytämään tietä sieltä ulos.

Jotkut hetket ovat niin mustia, ettei toivoa näy.

Tuska kasvaa kasvamistaan, tuska siitä, että olen niin totaalisen yksin  ja onneton ja samaan aikaan läsnä on suunnaton pelko, että näin on oleva aina ja ikuisesti. En kestä ajatusta, että tulevaisuuteni on yhtä kauhea. En kestä, jos tämä tuska ei mene koskaan pois. En jaksa uskoa, että niin voisi käydä minulle. Menetänhän aina kaiken minulle tärkeän.

Ei parisuhdetta, ei perhettä. Ei koskaan, ei minulle.

Ei näin hullu ihminen voi ikinä perustaa perhettä. En kestäisi lapsia, eikä kukaan varmasti kestäisi minua, kun olen niin ailahtelevainen, aina menossa äärilaidasta toiseen. En itsekään kestä itseäni.

Pelkään jatkuvasti, että tapan tai satutan muuten seurustelukumppaniani, jos joskus sellaisen saisin. Kun saan niin äärettömän pahoja raivokohtauksia, että kontrolli menee täysin. Silloin lähelläni ei ole turvallista olla ja tiedän, että saattaisin tehdä jotain peruuttamatonta joko itselleni tai toiselle.

Olen varma, että tämä menneisyyden muisteleminen tappaa minut vielä, mutta miten voisin enää perääntyä?

Taidan olla mennyttä joka tapauksessa.